Kaalikatapultilla päin näköä jotta mäts

Blogi on ollut pitkään hiljaisena, vaikka kevään ja kesän aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Isoja ja pieniä.

Kesä on valunut jonnekin, ohitse noin vain. Nelijalkaisista keskimmäinen mursi varpaansa kauden tärkeimpien kilpailujen jälkeen, juuri kun kilpauran eteen tehty parin vuoden työ alkoi kantaa hedelmää. Pudotus pilvistä ei todellakaan ollut pehmein mahdollinen, ja arkinen elo muuttui kertaheitolla – eikä ainoastaan harrastusrintamalla, koska olin mennyt suutuspäissäni ottamaan loparit vain pari viikkoa ennen varvastapaturmaa. Maapallo jatkoi epäilemättä omaa kiertokulkuaan, mutta minä pysähdyin riemunkirjavaan Petflex-teippiin, joka viikko eriväriseen, kiedotun kintun ääreen. Siinä ehtii ajatella paljon kaikenlaista, uskokaa tai älkää.

Näppäimistön ääreen hätisti kuitenkin paljon pienempi tapahtuma, nimittäin syksyn ensimmäinen pilates-tunti. Perusasiat ovat kesän jälkeen totaalisen hukassa, ja lopputunnin aikana katkeaa näköyhteys ohjaajaan (koska olen selälläni), ohjaajan puheen yhteys aivoihin sekä aivojen yhteys kehoon. Voi vittu, sanon minä. Maanantaikappaleaivoilla ei tosiaan pysty tekemään kuudenkymmenen minuutin mittaista pätkää pilatesta. Mistä kismittyneenä, ja pakottavaa olkapäätäni taaplaten, poistun pakkaamaan laukkuani. Lempeä ja mukava ohjaaja tulee tiedustelemaan vointiani, tarttuu muitta mutkitta hartioihini ja toteaa, että jumissa ovat. Myönnän juosseeni paljon, sekä pelanneeni vähän turhankin paljon Plants vs. Zombies kakkosta; on ollut aikaa, koska kieltäydyin työtarjouksesta. Ei ihme, että jumittaa. Saan luottohierojan nimen. Enkä muuten varmana mee kenenkään käpisteltäväksi.

Lampsin masentuneena kotiin. Miten olen saattanut hartiani tällaiseen jamaan? Onhan tässä ennenkin juostu, sekä pelattu. Ai niin, sekin vielä, että olen paneutunut nelijalkaisen varvaspotilaan kotihoitoon varsin tiiviisti. Sellainen vetää jumiin, koska hieron potilasta useamman kerran päivässä. Havainto ei sanottavasti lievitä nyreyttäni. Sovittelen rannelaitteen paikoilleen ja vaihdan kevyempiin lenkkareihin, mutta pyörrän ovelta takaisin.

Sen sijaan laitan saunan päälle ja avaan kannettavan. Käytän pitkästä aikaa tätä ääntä, puran turhautumistani, koputtelen nokkaani. Etsin netistä hierojan puhelinnumeron.

Ulkona pimenee, mutta jospa syksy toisi tullessaan jotakin uutta. Laittaisi veren taas kiertämään, parantaisi eräänkin varvasparan jotta saisin koko lauman mukaani juoksemaan päin tuulta, puhaltaisi ulottuvilleni uuden duunin etten ehtisi mättää zombeja kaalikatapultilla ihan kokopäiväisesti.

Suurin niistä on vapaus

Pujahdan lauantaiaamuna ulos ovesta vähän ennen kahdeksaa, vielä vähän unessa. Pikkuisella on hätä. Pimeän makuuhuoneen jälkeen maailma on täynnä valkoista ja valoa ja kirpeää ilmaa. Puiden oksia peittää valkoinen huurre, mutta aurinko on ehtinyt jo kiivetä metsän yläpuolelle. Kun lähtee takapihan puolelta oikealle, se paistaa suoraan päin näköä. Punaruskea koira kipittää eteenpäin, etsii sopivaa asiointipaikkaa kuono maata pyyhkien.

Olen yhtäkkiä ihan hirveän onnellinen.

Aika kuluu nopeaan. Vasta hetki sitten riemuitsin (noooo... kyllä riemuitsin, vaikkakin arse mustelmilla) siitä, että on helmikuu. Ja nyt on maaliskuu, tarkemmin ajatellen mennään jo puolivälissä kohti huhtikuuta. Aamuisin on hyvässä lykyssä kaksikymmentäneljä astetta pakkasta, mutta se ei haittaa, koska aurinko ehtii tehdä ihmeitä päivän aikana.

Töissä on hirveästi tekemistä kuten yleensäkin, ja kun talossa on viisi kuukautta vanha koiralapsi, ei vapaa-ajan ongelmiakaan juuri ole. Lauman hännänhuipusta on kuoriutumassa itsevarma ja itsenäinen kaveri, reipas ja peloton. Se osaa jo vaikka mitä, silloin kun niin haluaa, ja sillä on kova ääni ja aivan erinomaisen luja tahto.

Viimeiset pari viikkoa huushollin on täyttänyt vielä tavallistakin railakkaampi härdelli, koska mainittu kakara onnistui jotenkin riehumaan niskansa kipeäksi. Ja voi sitä hädän määrää. Elukka kiireesti lääkäriin, unten maille ja pöydälle lyhytaaltojen alle. Röntgenissä näkyy pelkkää ehjää, selkärangan mitalta tasaista, kaunista helminauhaa. Niska on mitä luultavimmin revähtänyt. Minä olen mitä luultavimmin kiintynyt, ihan huomaamatta.

Lääkäri määräsi kipulääkekuurin ynnä kaksi viikkoa lepoa. Sairasloma kiristää koko lauman kollektiivista pinnaa ja on saanut kuluneet viikot kulumaan kaikkea muuta kuin nopeasti. Tuon ikäinen riiviö on täysin väärän ikäinen olemaan rauhassa paikallaan, eikä se sitä olekaan, vaan juoksee seinästä seinään raivokkaasti haukkuen. Remmilenkillä se poukkoilee täysin päättömästi valjaissaan ja tarttuu hampailla isompien takkeihin heti kun taluttajan silmä välttää. Senkin se jo tietää: pahojaan voi tehdä, kun vain katsoo ettei kukaan näe. Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi, välillä hyvin väsyneeksi sellaiseksi, mutta siltikin: sen luonne kiehtoo ja ihastuttaa.

Tänään, kunhan aurinko ehtii vähän lämmittää, koittaa vapaus. Aika saa taas siivet.

Ohilukemisia arkistojen kätköistä

Kirjoitan ensimmäistä kertaa blogiin uuden uutukaisella tietokoneellani. Julkaisemattomien arkistosta löytyi luonnosteksti ajalta ennen koneen hankintaa, viime syksyltä muistaakseni.

- - -

Erinäisten sattumusten tapahduttua keksin hinkua itselleni hyvin hinnoiteltua merkkiturhaketta, jonka pääasiallinen funktio on seurata päivittäistä aktiivisuustasoani. Kuinka kiehtovaa! Numeroita ja käyriä, kaikenmaailman informaatiota siitä, miten minä olen liikkeessä koko ajan. Ranneke on tietysti loistavasti brändätty ja siro kuin mikä. Olen myyty.

Intoilen asiasta I:lle, joka pyyhkäisee mielitekoni tylysti nurin. Mitä minä sellaisella teen? Enkö voisi vaikka lainata vekotinta joksikin aikaa; kyllähän minä saisin selville jo parin päivän käytön jälkeen, no, mitä nyt haluankaan tietää? Kas kun minun pitäisi säästää uuteen tietokoneeseen, ja onhan tässä muutakin rahanmenoa tulossa. Että ei sellaisen hankkiminen taida olla kovin järkevää, eihän vaan [pitkä ja merkitsevä katse].

Muserrun. Tietokone maksaa kaksituhattaneljäsataa euroa. Enkö siis saa ostaa mitään kivaa ennen sitä? Siinä tapauksessa en saa mitään kivaa aika pitkään aikaan, sillä tässäkin kuussa säästöön jäi nolla euroa. Mikä on meidän tuloillamme ihan älytön tilanne. Keskustelu kääntyy siihen, mihin rahat sitten menevät, kun eivät näköjään ainakaan säästöön. Ilmoitan, että minun rahani menevät apteekkiin, lääkäriin ja yhteiselle tilille, josta ne vaan häviävät johonkin – ja kun en kerran käy kaupassa, en voi vaikuttaa siihen, mihin rahat menevät. Että se siitä säästämisestä sitten.

I hermostuu. Jollen ole tyytyväinen siihen, miten hän rahojamme käyttää, voin aivan vapaasti ruveta itse suunnittelemaan taloutta ja käymään kaupassa, mikäpä siinä! Ja niin ajaudumme jälleen kerran siihen, kuka raha-asioitamme hoitaa, ja miksi. Siihen, miten I:llä on omat rahansa, tilinsä ja systeeminsä, johon minunkin palkkani iloisesti katoaa. Ja siihen, kuinka hän ottaa vastuun koko tästä systeemistä, kun minä katson vierestä ja soudan ja huopaan.

Sanaharkkaan tulee jumpan mittainen tauko. Alkutunnista minua lähinnä vituttaa, vituttaa niin että tossut kirskuvat liukkaalla lattialla. Olen naimisissa pahimmanlaatuisen besserwisserin kanssa, jonka on näköjään täysin mahdotonta käsittää, jos joku ei vaan käsitä jotain. (Mikä paradoksi!) Astun eteenpäin ja kallistun tarmokkaaseen vaakaan. Hikipisarat napsahtelevat lattiaan. Kai minä voin ruveta kirstunvartijaksi, mutta siitä tuskin seuraa mitään hyvää. Sitä tuo kontrollifriikki ei ainakaan tajua. Vielä. Mutta kohta ollaankin molemmat naimisissa Intrum Justitian kanssa, että hupsista vaan.

Lopulta vauhti hidastuu ja saliin laskeutuu hämärä. Kiskon paksut villasäärystimet jalkaan ja venyttelen sinne tänne. Jotenkin tästä täytyy selvitä, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Niinpä aloitan sovittelevasti siitä, miten olen äkkipikainen, enkä osaa aina antaa arvoa toisen vaivannäölle, ja että voisimme paneutua asiaan yhdessä. Vastapuolen reaktio on, hämmentävää kyllä, varsin tyly. Olin hiljaisesti odottanut, että puolisko tulisi edes neljäsosatiehen vastaan, mutta toive oli harvinaisen turha: saan kuulla olevani ihan yhtä itsekäs idiootti kuin ennen jumppaa, ynnä joukon muita kärjistyksiä.

Mittani tulee täyteen. Kerron, että olin odottanut hieman rakentavampaa jatkoa, mutta koska sitä ei nyt näytä olevan tulossa, niin en anteeksi vaan aio ihan sellaisenaan niellä esitettyjä väitteitä. Kuten esimerkiksi sitä, että minä muka arvostelen juuri hänen kehittämäänsä järjestelmää mielivaltaiseksi ja kategorisesti paskaksi, koska minä en valitettavasti ymmärrä näitä systeemejä ollenkaan. Abstraktit resurssit eivät nimittäin ole minun juttuni. Numerot ovat, kyllä vaan, mutta kun rahankäytössä ei ole kyse numeroista.

Otetaanpa tosielämän esimerkki vaikka pyykkihuollosta. Se ei ole I:n vahva puoli miltään osin, ei alun alkaenkaan. Jaksoin aikani naputtaa likavaatevuorista makuuhuoneen lattialla, kunnes kyllästyin jatkuvaan valittamiseen ja aloin kerätä vaatteita pyykkikoriin. Oleellinen triggeri oli luultavasti se havainto, että armas puolisoni ei jätä vaatteitaan keräämättä vittuillessaan tai välinpitämättömyyttään, vaan hajamielisyyttään. Joiltakin vaan puuttuu kyky havaita lattialla ajelehtivat vaatekappaleet sen jälkeen, kun on ne illalla väsyksissä lattialle jättänyt.

Niin miten ihmeessä hänen sokeutensa on muka vähemmän väärää kuin minun?

- - -

Kuumeinen naputtelu on katkennut tuohon; oleellinen tuli oikeastaan jo sanotuksi. Riita ratkesi, kun I ymmärsi neljän yhteisen vuoden jälkeen, että jos hänen systeeminsä ovat minusta mielivaltaisia enkä ymmärrä niitä ei kyse olekaan arvostelusta, vaan niin sanoessani tarkoitan, etten ihan oikeasti ymmärrä niitä. Olemme riidelleet rahasta huomattavasti vähemmän tämän keskustelun jälkeen.

Vastaavia oivalluksia on syntynyt ajan mittaan muistakin aiheista. Koska haluan yleensä tietää milloin asiat tapahtuvat, ainakin suurin piirtein, kysyn I:ltä iltapäivisin, mihin aikaan hän aikoo tulla töistä kotiin. I ehti luulla kaiketi useamman vuoden, että sanoihin kätkeytyi piiloviesti: niin, kai sinä kotiudut sieltä mahdollisimman pian? Ei, ei kätkeydy. Kun kysyn mihin aikaan sinä tulet kotiin, tarkoitan mihin aikaan sinä tulet kotiin. Luen ihmisten nonverbaliikkaa ja mielentiloja usein aika hyvin, mutta aikuisten maailmassa paljon käytettyjä ylimääräisiä tarkoitetaan mitä ei sanota -koukeroita en ymmärrä ollenkaan. (Tämän takia en osallistu puhelinneuvotteluihin ilman virallista valvojaa enkä kirjoita työsähköpostejani itse.)

Mutta niin. Halusin julkaista tämän tekstin, koska se kertoo mielestäni jotakin oleellista meidän välisestämme kommunikaatiosta ja sen ongelmista. Ehkäpä meidän kompurointimme auttaa jotakuta muuta näkemään jotakin tärkeää vähän eri tavalla, kuka tietää?

Ei siltikään niin kuin muut

Touhua ja tekemistä on taas vähän liikaa. Ärsyttää olla väsynyt siksi, että on tehnyt kaikkea kivaa melkein joka ilta ja joka viikonloppu. Eteisen seinäkalenteriin ilmestyy yhä uusia merkintöjä. Mustalla, ohutkärkisellä tussilla raapustettuja.

Kun väsyttää, niin ajatteleminen, puhuminen, käyttäytyminen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Aikuisen ihmisen odotetaan muun muassa jaksavan istua hiljaa paikallaan, ja kaikki energia tuntuu valuvan näiden odotusten täyttämiseen. Pitäisi rauhoittua, jotta voisi rauhoittua. Mutta kun ei elämä mene niin.

Istumme työporukalla lounaalla. Hihittelemme mitä idiooteimmille jutuille; en ole ainoa levoton, tai ehkä villitsen muita. Jostain syystä puhe kääntyy menneisiin tapahtumiin. Muistan pitkästä aikaa levottoman, poukkoilevan vapauden, jota myös välinpitämättömyydeksi kutsutaan. Sellainen minä olin. Vapaa ja vauhtisokea.

Sitten tuli diagnoosi ja lääkkeet, ja elämään joku tolkku, ohut pintakerros aikuisten maailmaa.

Perseelleenlens

Tammikuu vaihtuu helmikuuksi. Niin käy kerran vuodessa, ja se on aina yhtä huojentavaa.

Elämästä on puuttunut parin viikon ajan kaikki rytmi ja järjestys. Juoksen työpaikan, kodin, salin, koiranulkoilutuksen ja kaikenmaailman kauppojen välillä kuin pieni eläin. Esimerkiksi silmälasikaupan, koska rikkoutuneiden lasien tilalle on saatava uudet. Muissa kaupoissa on laukattava, koska tarvitsemme kumpikin uusia juhlatamineita, sekä melko kunnioitettavan vuoren kaikkea muutakin turhuutta. Tai siltä ainakin näyttää.

Järjestyksen puutetta syövät myös uneliaat etäpäivät, joissa ei ole minkäänlaista rutiinia. Etäpäivinä tehdään yleensä tylsää työtä, ja koska työ on tylsää, se sujuu tuskastuttavan hitaasti. Kiemurtelen koneen ääressä aamuvarhaisesta iltamyöhälle: vielä tämä kappale, vielä tämä lause, vielä tämä sana. Aika piiloutuu harmauden sisään, enkä tiedä, olenko tuhrannut projektin ääressä kolme varttia vai kolme tuntia. Kaipaan toimistolle ja kivoihin töihin. Kiukuttelen I:lle.

Muodottomaksi nuhjaantuneen päivän jälkeen pyörin hereillä vielä kahdelta yöllä. Ei paras mahdollinen aika ihmiselle, jonka täytyy nousta seitsemältä. Syytän kiukuissani tylsää työpäivää ja elämän yleistä epäjärjestystä. En saa mistään otetta, ja pää on liian täynnä ajatuksia. Pintaan nousee kummallisia kuvia vuosien takaa. Näen kengät kunnolla vasta bussissa, ja ymmärrän saman tien, ettei tämä voi jatkua. Olen neljänsadan kilometrin päässä kotoa. Voin yhtä hyvin juoda liikaa ja pokata muka vahingossa sen kaverin. Nousen ottamaan puolikkaan Somnorin. Aamusta tulee kahta kamalampi, mutta ei voi mitään. Pujotan käden viereisen peiton alle, kuten niin monena muunakin yönä. Selän tuttu kaari rauhoittaa.

Aamu on jopa odotettua pahempi. Huono yö ärsyttää, hitaus ärsyttää. Haluan mennä samalla bussilla kuin aina ennenkin, koska mitään muuta rutiininomaista tässä hiton maailmassa ei enää ole, mutten kertakaikkiaan ehdi. Kiukuttelen vähän lisää ja juoksen ovesta ulos – sillä seurauksella, että vedän lipat jäisillä puuportailla niin että ryminä käy. Rääkäisen säikähdyksestä, kivusta ja harmista. Ensimmäinen ajatus on repussa oleva kone, joka kolahti kovahkoon alustaan varmaan ensimmäisenä. Toinen ajatus on ovi: menikö se nyt lukkoon, I on tyttöjen kanssa ulkona, mitä jos sillä ei olekaan avainta? Kömmin äkäisenä pystyyn ja palaan kokeilemaan kahvaa. Ovi on auki.

Laahustan bussipysäkille. Olen huolissani koneestani, rannetta särkee, perspyrstössä on luultavasti Laatokan kokoinen mustelma, ja ylpeys on kolhuilla. Bussissa havaitsen, että keskeneräinen kirja jäi keittiön pöydälle.

Istun penkissä pipo silmillä. Tästä alaspäin ei onneksi enää pääse.

Kun sanottavaa on liikaa, on parempi lainata muita

When our life is falling apart in some way, we want to feel some sense of being held by something larger. We’re all looking for refuge in some way.

Because we have this very primal conditioning to grasp on to things and to push things away, we tend to latch on to what I call false refuge, which is a way of finding comfort or protection or ease that is temporary because it just doesn’t deliver in the long run.

Trying to prove ourselves to other people, trying to get approval, having to be right – those are false refuges. All the ways that we over consume, whether it’s over consuming food or drugs or alcohol, it’s just filling ourselves. Those are false refuge. Blaming or judging ourselves or others is a false refuge…

The first gateway to true refuge really is, when it feels painful, when there is fear, when there is hurt, when there is loss, to learn to stay. To learn to stay means to step out of all the circling thoughts and enter with integrity into the embodied experience – to the squeeze in the heart and the heat in the body or the feeling of tightness or ache or whatever it is, just to stay.

I found over and over again that in the moments that I would choose to stay in that presence, I found a space and tenderness that shifted my whole sense of who I was. Every time I stayed with something difficult, I shifted from being kind of the victim or the oppressed one that was struggling with all the loss, to this space of loving presence that felt like home.

There is this deep and timeless presence that can be with the different losses and so on.

I call that the first gateway to true refuge because there is no way to make peace with our lives other than staying with what’s here.

– Tara Brach

Oho.

Myönnetään: minulla on taipumus rikkoa asioita. En paisko tavaroita suutus- saati kännispäissäni, enkä muutoinkaan tahallani. Mutta luulen, että yleisessä tavassani olla ja edetä on jotain kertakaikkisen hasardia.

Viime viikkoina on taas tullut suoritettua vähän kaikenlaista kommellusta. Aloitetaan vaikka siitä, että talvitakki ritsahti rikki. Jäin aamulla bussissa kiikkiin takin selkäpuolella roikkuvasta kiristysnarusta, ja koska takanani seisova matkustaja oli jäämässä pois, tein kohtalokkaan äkkiliikkeen – jonka seurauksena takin selkämyksestä valuu nyt täytteet ulos. Musta takki, valkoiset fyllingit, kuinkas muuten.

Ipad otti osumaa tässä välissä, siitä mainitsinkin jo. Harmittaa edelleen, mutta kyllähän tätä käyttää, kun vaan muistaa olla laamimatta säröistä kohtaa sormella. Siitä jää nimittäin ikävästi siruja peukaloon, kokeiltu on.

Seuraavaksi ritsahtivat farkut. Havaitsin tässä yksi aamu duunipaikan vessassa, että persaus on ratkennut oikein kunnolla. Mustat farkut, valkoiset alushousut. Herätin hilpeyttä työtovereissa, kunnes ehdin kipaista ostamaan takapuolen peittävän topin.

Ja, viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä: onnistuin äsken rikkomaan silmälasit. Tai, en varsinaisesti edes rikkonut niitä, kunhan jäi sanka käteen. Omistan kahdet silmälasit juuri tällaisia tilanteita varten, mutta toiset vääntyivät hiljattain, kun peuhasin koirien kanssa. Mutkalle menneet lasit olisi tietysti pitänyt viedä optikolle samoin tein. Mutta koska en näe niillä kunnolla, olen ilmeisesti päättänyt passiivisesti, jotta lasien uusimisen voi siirtää hamaan tulevaisuuteen. Ironista kyllä, pohdin lasien uusimista viimeksi pari tuntia sitten, koska huonontunut näkö yhdistettynä ahkeraan tietokoneen tuijotteluun aiheuttaa päänsärkyä. No, nyt on myöhäistä itkeä.

Kirjoitan tätä nyreissäni, vinkkarat silmälasit nokalla nököttäen. Toivoton tapaus kerrassaan, ei voi muuta sanoa.