Tässä minä nyt olen, sittenkin. Erinäisten ystävien innoituksen ja kannustuksen seurauksena päätin avata herneriittoisan nokkani. Olen kirjoittanut päiväkirjaa nuorempana, noin ikävuodet kaksitoista viiva kaksikymmentäneljä, ja ehdin täyttää kymmeniä tyhjiä kirjoja ajatuksillani hyvin yksityisesti. Lopetin koska kirjoittaminen ei enää huvittanut, tai ainakin niin ajattelin silloin. Nyt ajattelen, että olin ehkä oksentanut pöytälaatikon täyteen, ja olen oikeastaan iloinen siitä, että se harrastus loppui aikanaan. Muutaman vuoden kuluttua palasin takaisin kynän ja paperin ääreen, sillä kertaa opiskellakseni itselleni uuden ammatin, ja luulen, että ne nokka päiväkirjassa vietetyt vuodet auttoivat osittain rakentamaan sitä pohjaa mistä ponnistan kirjoitusintensiivisessä työssäni joka päivä uudestaan. Kirjoittamisen lisäksi luen paljon ja melkein mitä vaan. Sitäpaitsi koirallakin on oma blogi.
Miksi sitten kirjoittaa vapaa-ajallaan, jos kirjoittaa työkseen? Kaipaan omien ajatusteni ääntä paperilla, kirjoittamisen helpottavaa, päänsisäistä kaaosta järjestävää vaikutusta, ja taas yhtä uutta projektia johon paneutua. Ja niin, on vielä yksi syy: aivokemiani normaalitilasta poikkeava luonne, josta jotkin lokeroitsijat käyttävät taikasanaa adhd, vaikuttaa sekä minun että puolisoni arkeen ja elämään usein hyvin konkreettisesti. Kaipaan ehkä purkautumiskanavaa sillekin hirviölle. (Adhd:lle, ei vaimolle.)
Kas niin. Pää on saatu auki. Mutta nyt mun täytyy päästä muokkaamaan ulkoasua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti