Viikonloppuleirillä

Nokankoputtaja on lepuuttanut ajatustensa siipisiä taas kovin pitkään. Liian pitkään; mielen purkamisen rutiini katoaa, kynnys kirjoittaa kasvaa, aikaansaamattomuus harmittaa ja paikoilleen jämähtämisen kierre nuoleskelee ahneena huuliaan.

Mutta sunnuntai-iltana jostakin kaukaa kuuluu vaimea kopina. Hähää!

Yksi syy hiljaisuuteen ovat pitkät työpäivät, joiden jälkeen ajatukset ja aivokemiat ovat aivan totaalisen solmussa. Tukkoisesta mielestä ei tunnu löytyvän yhtään reittiä ulos, ei edes pienenpientä räppänää, ja turhautuneena etsin helpotusta aivan muista puuhista kuin blogin äärestä. Nyt asiaan on kuitenkin tulossa muutos: adhd:hen erikoistunut neurologi kirjoitti C:n rinnalle lyhytvaikutteista Medikinetiä, ja jo kolmen päivän testailun jälkeen tuntuu siltä, että elämä saattaa sittenkin olla mielekästä myös iltaisin. (Hämmentävää.) Olen ollut onneton epätarkoista ja kaoottisista illoista jo pidemmän aikaa, sillä haluaisin jaksaa tehdä kaikenlaista mukavaa I:n ja koirien kanssa enkä vain rämpiä ylivoimaisesta arkiurakasta toiseen, kimpoilla karmean iltariehun harjalla ja lopulta romahtaa lähimpään nurkkaan parkumaan.

Ystäväpariskunta ynnä lystikäs, väkkäränä pyörivä paimenkoiran pentu ilahduttivat meitä vierailullaan koko viikonlopun. Retkue poistui juuri hälinän ja touhun saattelemana, jäljelle jäivät väsynyt kotijoukko, vierailua varten tyhjäksi siivottu olohuone ja hiljaisuus. Vaikka useamman päivän mittaiset vierailut ovat intensiivisiä ja jossakin määrin uuvuttavia, olen akuutin väsymyksen läpi sanomattoman onnellinen ja aivan mahtavan tuulettunut. Olemme nimittäin taas kerran viettäneet aivan erityistä laatuaikaa.

Ystäväpariskunnan toinen osapuoli on laillani adhd, ja käymme yhteisiä vapaapäiviä viettäessämme läpi yhtä sun toista. Ihan vaan rennosti siinä sivussa, vailla paineita yrittää päästä johonkin, tai edes puhua jos nyt ei satu huvittamaan. Ystävä on minulle joka tapauksessa korvaamaton vertaistuki ja peili, josta heijastuu hetkittäin kuin minä itse. Yritämme sopia kahvinkeitosta koirien äänekkään leikkimisen ja muun hässäkän yli, ja ystävälläni on kasvoillaan pinnistelevä ilme hänen yrittäessään keskittää ajatuksensa siihen mitä minä sanon. Tuijotan häntä ja repeän nauramaan: tiedän, että naamani on juuri nyt vääntynyt tarkalleen samanlaiseen ruttuun, vaikken ole koskaan nähnyt ilmettä omilla kasvoillani. Me jaamme pieniä arjen palasia, vaikka onkin viikonloppu, ja se tuntuu huojentavalta. Tämä on kuin yksityinen vertaistukileiri, jolla ei tarvitse peitellä itkuromahduksia, lääkkeiden napsimisia eikä raiteiltaan suistuvia ajatusketjuja. Hihitämme hysteerisesti. Maailma saa nyt luvan pyöriä meidän päin persettä olevien aivokemioidemme ehdoilla; tämä viikonloppu tekee meistä normaaleja koska emme ole yksin.

Tästä on hyvä palata nenttien oravanpyörään, joka sekin on ollut viime aikoina ihan hyvä paikka koska a) asumme jälleen kotona, ja 2) työni on päivä päivältä enemmän sitä mistä olen aina haaveillut.