Niin raikasta.

Tänään olen ollut paitsi väsynyt, myös iloinen ystävistäni jotka kannustavat ja pakottavat ajattelemaan enemmän, eri tavalla, avarakatseisemmin. Muodostamaan omia mielipiteitä ja tarkistelemaan niitä jotka ovat jo muodostuneet. Haravoimaan maailmaa vähän laajemmalta alueelta kuin oman pyrstön ympäriltä. Ja kaiken lisäksi nämä mainiot ihmiset suhtautuvat ymmärtävästi siihen, että keskustelut adhd:n kanssa luisuvat niin kovin helposti pois raiteiltaan. (Vielä varmemmin silloin, kun meitä on saman asian kimpussa kaksi.) Onneksi olette olemassa, muuten luutuisin ja jähmettyisin, tyytyisin vähempään.

Olen myös todennut, että maton levittäminen lattialle saa ihanan, raivostuttavan koiranpennun unohtamaan sisäsiisteyden samoin tein, ja maksanut tästä erheestäni lapioimalla pari mehevää koirankakkaläjää pois makuuhuoneen lattialta.

Maailma on samanaikaisesti suuri ja pieni, kaikkialla ja vain tässä. Avaan ikkunan, levottomat ajatukset lennähtelevät sinne tänne, ja tympeä haju vaihtuu raikkaaseen ulkoilmaan.

Let me take you to Rio

Sunnuntaina tuntuu jo ihan keväältä, ja valo antaa energiaa jota en muistanut olevan olemassakaan. Siivoilen ja järjestelen tavaroita, ja katselen tyytyväisenä parveketta joka kuoriutuu kierrätyskeskukseen vietyjen tavaroiden alta. Viimeisten koulutöiden kimppuun käyminen tuntuu sen sijaan aivan ylivoimaisen vaikealta. Oikeastaan en edes ehdi tehdä mitään, koska olemme sopineet lähtevämme äänestämään ja katsomaan läheiseen elokuvateatteriin Rioa, uutta lintuaiheista 3D-animaatiota. Valtaisat lumivuoret ovat kutistuneet pieniksi ja säälittäväksi hiekkapintaisiksi kasoiksi. Kiskon uudet, silkkinauhoin varustetut tennarit jalkaan ja jätän lapaset kotiin.

Ulkona lämmössä ja auringonpaisteessa iskee kuitenkin ahdistus. Minä en ehdi. Enkä jaksa. Tehtävää on vielä paljon, ja mihin tahansa muuhun kuin opiskeluun käytetty aika tuntuu väärältä ja jotenkin turhalta. Sitä paitsi olemme lähdössä pääsiäiseksi reissuun, enkä haluaisi pilata rakkaille ystäville omistettua aikaa stressaamalla tekemättömistä hommista – mitä en kuitenkaan osaa välttää. Joten viimeiset tehtävät olisi viisainta saada pakettiin. Sokerina pohjalla nakertaa syyllisyys, koska tiedostan olevani tosi kurjaa seuraa. I on halunnut piristää minua kävelyllä ihanassa kevätsäässä, irtokarkkiostoksilla ja hauskalla elokuvalla, mutta minä sen kuin murjotan ja valitan syyllistä oloani ja ahdistustani. I tiedustelee haluanko ehkä mennä kotiin.

Puntaroin tilannetta hetken. Päätän kuitenkin yrittää viettää vapaapäivää. Jos minä en sitä ansaitsekaan, niin I ainakin ansaitsee.

Elokuvateatterissa mieliala liikahtaa varovaiseen odotukseen ja jännitykseen siitä, saanko aseteltua 3D-lasit silmälasien päälle, lyhyen nenäni varaan. Lasit pysyvät juuri ja juuri paikoillaan. Onneksi pysyvät, sillä lumoudun Rion värikkäästä, kolmiulotteisesta maailmasta heti alkuminuuteilla. Elokuvan musiikki hetkuttaa kehoani kuin huomaamatta, ja edestakaisin lennähtelevät linnut saavat minut väistelemään penkissäni puolelta toiselle: nehän tulevat syliin! Jännitän miten lentotaidottoman Blun oikein käy, ja haltioidun lentäessäni sen lajitovereiden mukana Rio de Janeiron katujen ja meren yllä. Olisinpa itsekin lintu.

Elokuvan jälkeen on aika palata takaisin tylsään 2D-maailmaan, hämärästä teatterista ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Hilpeä, linnunlauluisa Rio-biisi jää sisäiseen jukeboksiin soimaan. Tämä hymyilyttää vielä pitkään. Ja viis valmistumisesta, sillä minusta tulee isona animaatioelokuvien ääninäyttelijä.

Yksi vielä.

Keksivät muuttaa homman logiikkaa vähän numerossa 25. Koukussa ollaan taas. (Lisäksi tämä on yksi parhaista tavoista pakoilla esseen kirjoittamista, siivoamista ja supermarketreissua.)

Kenen joukoissa seisot?

Vaalipäivä lähestyy, ja vallitseva poliittinen tilanne taitaa pakottaa jopa kaikenlaista aktivismia karsastavan Hernenokan uurnan ääreen. Mutta ah ja voi, mikä ahdistus ehdokkaan valinnasta sukeutuukaan. ADHD:t tyypillisesti ahdistuvat valintatilanteissa, ja niin tämäkin on taas yksi niistä asioista joissa päätöksenteko on aivan ylivoimaista. Ja jotta valintaprosessi ei vahingossakaan etenisi, katsoin viisaimmaksi listata blogiin syitä miksi möyrin syvällä suossa hiuksiani repien ja surkeasti vaikeroiden.

1. Ajattelen automaattisesti, että ehdokkaani on oltava nainen. Miksi ihmeessä? En kannata sukupuolikiintiöitä oikein missään asiassa, enkä taatusti ole sitä mieltä, että eduskunnassa pitäisi olla x prosenttia naisia. Naurettavaa. Valintajoukko kaksinkertaistui juuri.
2. Vaalikoneet antavat hyvin ristiriitaisia tuloksia – jopa sellaiset, jotka lasken jotensakin luotettaviksi. Kuka tässä nyt oikein sekoilee?
3. Puolueiden nettisivujen graafinen ilme ja tekstien tyylilaji vaikuttavat mielipiteisiini ihan liikaa. Kiva lintu! Mikä v*tun Asiaa? Onpas paskan näköisesti leiskattu tuo logo.
4. Kokonaisuudet tuntuvat älyttömiltä, huonosti paketoiduilta ja löyhähkösti perustelluilta. Hernenokan historiaan kuuluu sarja kansantaloustieteen opintoja, ja perusasioissa kompurointi ärsyttää. Jee, minunkin tärkeimmät periaatteeni ovat syöminen ja säästäminen. Not.
5. Edellisestä huolimatta minun tekisi mieli valita ehdokkaani vain ja ainoastaan sen perusteella, mitä mieltä hän on luonnon ja eläinten suojeluun liittyvistä kysymyksistä. Ajatus on täysin järjenvastainen. Mutta minun maailmassani eläimet tulevat ensin.

Päätän tehdä vielä yhden vaalikoneen ja unohtaa ne edelliset. Jotainhan tässä on tehtävä. Mutta ihan ensin täytyy kiiruhtaa ruokkimaan koirat.

Viimeisiä kilometrejä

Aamu on hirvittävän aikainen, mutta kirpeän viileä ilma on jo täynnä linnunlaulua. Oranssinpunainen auringonnousu on vasta alkanut, eivätkä aivot tahdo käsittää edessä avautuvaa näkymää. Tähän aikaan kuuluu olla vielä unessa, varsinkin jos edessä on hirmuisen pitkä päivä. Maisema on silti yksi upeimmista joita olen milloinkaan nähnyt.

Olen matkalla opiskelukaupunkiin esittelemään opinnäytetyötäni. Tämän välin, kodin ja koulun, reissaaminen on todella vastenmielistä, ja vannon mielessäni etten matkusta tätä väliä vapaaehtoisesti enää kertaakaan sitten kun koulu on käyty. Vihaan junan epämukavia penkkejä, tympeää, pesuaineista hajua, kuivaa ja raskasta överi-ilmastoitua ilmaa. Päänsärky takoo ohimoitani kuudelta aamulla, eikä minulla ole päänsärkylääkettä. Great.

Opinnäytetyöseminaari kestää ikuisuuden, ja joudun skarppaamaan raivokkaasti oman työni esittelemisen ja palautekeskustelun ajan. Väsymyksestä hutera keskittymiskyky ei tahdo riittää edes minulle osoitettuun opponointiin, saati sitten tekstin tuottamiseen lonkalta: kypsyysnäytettä kirjoittaessani alan melkein itkeä. Aihe on ympäripyöreä, kaikille helppo mutta minulle toivottoman vaikea. Reunaehtoja ei ole tarpeeksi, joten esseelle ei tunnu löytyvän tolkullista suuntaa. Ajatukset ja teksti poukkoilevat sinne tänne. Aivot naksahtavat takalukkoon. Itku puristaa otsan takana. Haluan kotiin. Sen ei tarvitse olla hyvä, sen tarvitsee olla läpi. Semminkin kun lopputulos on joko hyväksytty tai ei hyväksytty. Ja helvetti sentään, minähän osaan tämän homman, tämän jos en mitään muuta. Tämän on nyt vaan sujuttava.

Paluumatka junassa, sama epämukavuus ja satakertainen väsymys, samanaikaisesti täynnä tyhjää ja kauhua. Voiko kypsärin reputtaa? Kirjoitin aivan täyttä soopaa, se ei mene läpi, kirjoitusvirheitä ei ole mutta sisältö on täysin toivotonta. Nieleskelen. En saa juotavaa, koska junassa ei ilmeisesti käy mikään omistamistani korteista. Ilmeisesti; olen liian väsynyt kyetäkseni selvittämään asiaa. Käteni ovat likaiset, kaikki kiristää ja puristaa, viaton kanssamatkustaja erehtyy virittelemään small talkia ja saa minut kimpaantumaan jankutuksellaan kun emme ymmärrä toisiamme. Mitäs työntää nenänsä minun asioihini, ja mitäs ei tajua mitään muutenkaan. Saan vähän lisää virtaa. Tämä matka päättyy ehkä sittenkin.

Kotipihalla, suurten puiden alla, kiskon väljää ilmaa sisääni kuin hukkuva. Olen vihdoinkin kotona ja turvassa. Tervehdin riemusta ratkeilevia eläinystäviäni ja tähdennän niille, että haisen kyllä pahalta mutta tämä on toiseksi viimeinen reissupäivä IKINÄ. Etsin keittiön kaapista särkylääkettä ja kulauttelen ison lasillisen vettä päälle. Kiskon vaatteet yltäni ja menen kuumaan suihkuun. Väsymys ja maailman reunat pehmenevät. En voi uskoa että tämä elämänvaihe on kohta ohi, että pian saan käyttää kaiken tämän aikaisiin aamuihin ja junamatkoihin valuvan energian muihin asioihin, ihan mihin ikinä haluan.

Aforismi tälle(kin) päivälle

Drink more coffee - do stupid things faster and with more energy!

(Kollegan jakama viisaus, jonka Hernenokka löysi siivotessaan työmailia.)


- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Kuin lomalla olisi

Olen täynnä hillittyä riemua. Olen onnellinen.

Viikkoja takaraivossa nakertanut PITÄISI PITÄISI PITÄISI on nyt poissa. En tosin huomannut sen läsnäoloa, mutta sen poissaolon huomaan sitäkin paremmin.

Levottoman yön jälkeinen työpäivä on yhtä kaaosta. (Niinpä. Koneaika päättyy kello 22, mutta opinnäytetyön palauttaminen taisi lipsua tuokion verran. Pitkähkön tuokion.) Töistä kotiin päästyäni nautin kuitenkin joka hetkestä täysin siemauksin. Mikään mitä teen ei enää tunnu ajanhaaskaukselta tai sijaistoiminnolta – tervetuloa ihana, ihana arki! Pesen kädet kuumalla vedellä ja saippualla, ja pyyhin käteni pehmeään, raidalliseen pyyhkeeseen. Pilkon salaattiaineksia I:n apuna. Kannettavan kannen avaaminen ei ahdista. Sohvalle unohtunut kirjapino on enää tavanomainen, huolimattoman Hernenokan jälkeensä jättämä kasa, ei mykkänä tuijottava ankara tiilimuuri. Ahdistus alkaa helpottaa.

En ole viettänyt vapaapäivää pitkään, pitkään aikaan. Nyt työpäivän jälkeinenkin aika on taas minun. Ja keittiöstä huikkaa tuttu, rakas ääni: Ruoka on ihan just!

Kipitänkin tästä :)

Erävoitto

Palautin juuri opinnäytetyöni. Sen version, jonka esittelen seminaarissa viikon kuluttua. Jos seminaarissa todetaan, ettei työni kelpaa osapuilleen sellaisenaan, alkaa uusi erä. (Ja saattaa olla, että sitä erää en enää pysty pelaamaan.) Mutta tämän voitin minä.

Nyt tiedän varmasti sen, mitä olen jo vuosia uumoillut: en tule koskaan suorittamaan ylempää korkeakoulututkintoa. Rahkeeni riittivät nimittäin puolta pienempäänkin lopputyöhön vain hädin tuskin. Enkä olisi päässyt edes tänne asti ilman rakasta, kärsivällistä ja turvallista I:tä, joka on kannustanut, keskustellut, oikolukenut ja ollut tukena silloinkin kun Hernenokka on vajonnut syvälle epätoivon ahdinkoon.

Sanaisesta arkusta näkyy kerrankin pohja, ja hiljaisuus täyttää mielen.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Hapannaamana

Hiljaisuudessa viihtyvälle Hernenokalle sattui alkuvuodesta ilkeä työtapaturma vielä osin editoimatonta kuvamateriaalia litteroidessa: kuvaan ilmestyi odottamatta lentokone, jonka jumalaton jylinä kiipesi reilusti yli kipurajan. Valittelin särkevää korvaani kaksi kuukautta, kunnes I ilmeisesti kyllästyi kuuntelemaan kitinää ja komensi aikaansaamattoman vaimonsa lääkäriin. Joka tietysti passitti kuulontutkimuksen kautta erikoislääkärin vastaanotolle.

Tutkimuspäivänä Hernenokkaa hermostuttaa. Töissä on kiire, ja katoamiseni kesken päivän tietää vaikeuksia. Kiemurtelen pienessä äänistudion koppia muistuttavassa huoneessa ja kääntelen päätäni puolelta toiselle: luurit painavat korvia, ja niskan rutina kuuluu kallon luiden läpi. Hihittelen itsekseni luureista kuuluville törähdyksille. Hetken kuluttua kuulontutkija toteaa, että minulla on erinomainen kuulo. Ahaa, kiitos, tämän tiesinkin; useimmiten toivon, että kuuloni olisi vähän vähemmän erinomainen. En kuitenkaan sano mitään, sillä tämänhän pitäisi olla iloinen uutinen.

Korvalääkäri on tyly ja kovakourainen, lähellä eläkeikää oleva nainen. Hän kaivelee suorastaan raivokkaasti korviani, nenääni ja kurkkuani metallikapistuksilla jotka on luultavasti omin käsin kiikutettu keskiaikaisista kidutuskammioista, vilkaisee potilastietojani ja lausuu merkillisen tuomion: jatkuva kortisonilääkitys saattaa aiheuttaa hiivaa suuhun ja nieluun, ja näin on nyt tapahtunut. Enkö muka ole itse huomannut asiaa? Eeeen, en soikoile taskulampulla kitaani kuin poikkeustilanteissa. Katson näyttöä, jossa on päällimmäisenä lista käytössä olevista lääkkeistä. Astma- ja allergialääkkeet, ei muuta. Käyn tässä samassa lääkärikeskuksessa psykiatrilla joka määrää adhd-lääkkeet, mutta ne merkinnät eivät ilmeisesti näy kaikille. Luojan kiitos.

Seuraavaksi kummitus tutkii kuulokäyriä ja tarkentaa kuulontutkijan arviota: kuuloni on tosiaankin erinomainen, ja lisäksi minua vaivaa hyperacusis, liian hyvä kuulo. Kun normaalikorvaiset kuulevat korkeita ääniä huonommin kuin esimerkiksi puhetaajudelle sijoittuvia ääniä, niin minä kuulen korkeat äänet vielä tavallisiakin ääniä paremmin. Vaikka kuulen ne tavallisetkin jo huomattavan hyvin. Korvani on luultavasti ärtynyt juuri siksi, sillä mitään elimellistä syytä ei löydy. Särkevään korvaani ei siis ole olemassa hoitokeinoja, se voi asettua itsestään tai olla asettumatta. Meluttomassa ympäristössä oleskeleminen olisi kuulemma hyvästä. Sanon, että noin alkajaisiksi minun on käytävä töissä. Lääkäri kysyy, onko työpaikallani muka jatkuvasti kova melu. Katson lääkäriä kummastuneena. Ilmoitan, että kiinni paiskautuva ovi tai ohiajava bussi ovat minulle vastenmielistä melua.

Lääkäri heltyy hiukan ja sanoo, että minun pitäisi hankkia korvatulpat. Tinnituksesta kärsiville määrätään joskus epilepsian hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä jotka voivat rauhoittaa ärtyneitä aistisoluja, mutta niitä hän ei suosittele noin nuorelle ihmiselle, ja sivuvaikutuksiakin niillä tapaa olla. Arvioin tilanteen pikaisesti: epilepsialääkkeet vaikuttavat keskushermostoon, joten minun olisi kerrottava adhd-lääkityksestä, ja sitä minä en suurin surminkaan halua tehdä. Hirviö nimittäin väitti hetki sitten, että tinnituksesta voi oppia pois; jos kertoisin että minulla on adhd, niin millä todennäköisyydellä saisin kuulla mitään muuta kuin saarnan keksitystä sairaudesta höpönlöpön, ja oloni on jo valmiiksi sietämätön. Änkytän, etten taida tarvita sellaisia lääkkeitä, kiitos vaan. Lääkäri kirjoittaa viikon mittaisen hiivalääkekuurin ja käskee syödä sitruunoita. Otan reseptin ja hiivin häntä koipien välissä ulos. Taidat itse syödä sitruunoita vähän liikaakin, saatana.

Okei, en ehkä olisi halunnut alkaa sekoittaa tätä pakkaa vielä epilepsialääkkeillä noin muutenkaan, mutta tuntuu silti epäreilulta etten voinut luottaa hoitohenkilökunnan asialliseen suhtautumiseen. Adhd:ta ei kaiketi pitäisi jättää koskaan mainitsematta poikkeuksellisen lääkityksen takia, mutta yleensä se on kuitenkin helpointa. Luulotautiseksi leimaaminen ei nappaa maailmassa, jossa muutenkin syyttää itseään jatkuvasti jostain. Kuten siitä, että on tehnyt työtään tai ollut kurlaamatta ja syömättä sitruunaa. (Litterointi ilman ääntä on työlästä, ja kurlaaminen on työlästä, koska nielusysteemini on vaurioitunut muinaisesta bulimiasta, ilmeisesti pysyvästi. Minun syytäni tämä kaikki, tietenkin.)

Oloni on surkea, onneton ja ronkittu. Menen kauppaan ja ostan kuuliaisena tyttönä pussillisen sitruunoita. Aion olla tästä lähtien ihan hapannaama.