Olen täynnä hillittyä riemua. Olen onnellinen.
Viikkoja takaraivossa nakertanut PITÄISI PITÄISI PITÄISI on nyt poissa. En tosin huomannut sen läsnäoloa, mutta sen poissaolon huomaan sitäkin paremmin.
Levottoman yön jälkeinen työpäivä on yhtä kaaosta. (Niinpä. Koneaika päättyy kello 22, mutta opinnäytetyön palauttaminen taisi lipsua tuokion verran. Pitkähkön tuokion.) Töistä kotiin päästyäni nautin kuitenkin joka hetkestä täysin siemauksin. Mikään mitä teen ei enää tunnu ajanhaaskaukselta tai sijaistoiminnolta – tervetuloa ihana, ihana arki! Pesen kädet kuumalla vedellä ja saippualla, ja pyyhin käteni pehmeään, raidalliseen pyyhkeeseen. Pilkon salaattiaineksia I:n apuna. Kannettavan kannen avaaminen ei ahdista. Sohvalle unohtunut kirjapino on enää tavanomainen, huolimattoman Hernenokan jälkeensä jättämä kasa, ei mykkänä tuijottava ankara tiilimuuri. Ahdistus alkaa helpottaa.
En ole viettänyt vapaapäivää pitkään, pitkään aikaan. Nyt työpäivän jälkeinenkin aika on taas minun. Ja keittiöstä huikkaa tuttu, rakas ääni: Ruoka on ihan just!
Kipitänkin tästä :)
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti