Adhd ja parisuhde – kyllä vai ei?

Lueskelin tässä päivänä muutamana vanhoja blogipostauksia pohdiskellessani äidinäidin muistisairautta. Muistelin kirjoittaneeni jotain aiheeseen liittyvää jo aiemmin. Oikein muistin, mutta päädyin tekstin luettuani funtsimaan vähän muita juttuja.

Aihetta on sivuttu blogissa aiemminkin, ja sen nimi on adhd ja parisuhde. Adhd ilmenee ihmisestä riippuen eriasteisena ja eri tavoin, joten puhun nyt omasta elämästäni, mutta samoja juttuja käydään läpi varmasti monessa muussakin adhd-perheessä. Yritän pukea näitä sanoiksi ehkä siksikin, että olen törmännyt keskustelupalstoilla jonkun kerran melko painaviin lausuntoihin: elämä adhd-ihmisen kanssa on kamalaa ja parisuhde on lähtökohtaisesti täysin toivoton viritys, älkää vaan sortuko sellaiseen. Joo, varoituksissa on totta toinen puoli, mutta ei se täysin toivotonta ole. Ainoastaan melkein.

Impulsiivisen adhd-tyypin (kuten minä) kanssa voi tuntua tämän tästä siltä, että toinen on kamalan hajamielinen tai vähän liiankin sukkela liikkeissään. Karkaako se nyt johonkin tuntikausiksi, vaikka piti tulla kotiin, tai tuhlaako se rahat, vaikka puhe oli että säästetään? Joko taas? Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tekojen seurauksia on välillä vaikeaa hahmottaa. Ei halua tehdä toisin kuin on sovittu, saati loukata, mutta innostus/impulssipäissään ei ehdi tajuta, että nyt menee metsään. Mikä on parisuhteen kannalta tuhoisaa; epäluotettavuus on niin huono juttu, että sen syyt ovat toisarvoisia. Impulsiivisuus nakertaa parisuhdetta toisella tapaa kuin vaikkapa taajaan kaatuilevat tee- ja kahvimukit. Jatkuva 4D-liikehdintä kysyy varmaan pitkää pinnaa myöskin, ei siinä mitään, mutta ne sotkut on huomattavan helppo siivota erinäisiin muihin sotkuihin verrattuna.

Impulsiivisuus on omiaan aiheuttamaan sen luokan ongelmia, että parisuhteessa osapuolten välinen epätasapaino kääntyy joissakin asioissa epätyypillisen suureksi. Tosielämän esimerkki: jos I ei hoida raha-asioita tai aikatauluja, niin niitä ei hoida kukaan (hoitaminen on tässä eri suuri kuin kävelevä katastrofi). Se ei ole työnjaollinen valinta, vaan yksipuolinen fakta. Riitelimme raha-asioista ensimmäiset neljä vuotta, kunnes I:lle selvisi, että minä en vaan osaa. Myönnän valittaneeni, etten näe hänen systeemeissään mitään tolkkua, koska en ymmärrä näitä asioita ylipäänsäkään. Mutinani oli kuitenkin kuultu sillä lailla, että hänen systeeminsä ovat minun mielestäni kategorisesti paskoja. Eivät ne varmaankaan ole, minä en vaan pysy mukana. Vaati yllättävän monta yhteentörmäystä, ennen kuin viesti kääntyi edes jotenkin päin tolalleen.

Osa ongelmista on siis ratkaistavissa, mutta se edellyttää tietysti sitä, että se todellinen ongelma tunnistetaan. Mainitsemani raha-asioihin liittyvä epätasapaino on aiheuttanut kummastuneita katseita muun muassa työporukan lounaskeskusteluissa, eikä meillä käytössä olevä järjestely sovi kaikkiin huusholleihin. Vastuun jakaminen on yksi mahdollinen tapa välttää vaikeuksia, mutta se tarkoittaa melko epäkristillistä tasajakoa, ainakin meillä.

Itse kukin varmaan miettii aina välillä, että josko tämä paranisi vaihtamalla. Mistä seuraa kysymys: mitkä "virheet" ovat anteeksiantamattomia, mitkä taas eivät? Minun mittapuuni mukaan alkoholismi on liian iso virhe*, I:n mittapuun mukaan adhd lieveilmiöineen taitaa keikkua ainakin huonoina aikoina niillä rajoilla. Yritän puhua mahdollisimman vähän puolisoni suulla, mutta tiedän kyllä, että suhteen yleinen mielekkyys joutuu aina silloin tällöin suurennuslasin alle: vieläkö tässä kaikessa on oikeasti järkeä? Tiedän sen, koska olemme jutelleet asiasta. Syitä tähän en osaa sen tarkemmin eritellä, mutta sen tiedän, että välillä sillä on tosi vaikeaa. Viime aikoina on taas ollut. Oli oudosti huojentavaa kuulla, mitä puoliskoni miettii.

Parisuhde vaatii aina sekä tahtoa että työtä, mutta luulen, että parisuhde adhd-aikuisen kanssa vaatii niitä molempia vielä tavallista enemmän. Sanon adhd:n aiheuttamien ongelmien tunnistamisesta vielä sen verran, että tätä suhdetta ei olisi olemassa ilman diagnoosia ja lääkkeitä. Tapasimme onneksi vasta siinä vaiheessa, kun adhd oli jo tiedossa; se antaa molemmille osapuolille edes vähän kättä pidempää ymmärtää, miksi yksinkertaiset(kin) asiat takkuavat – ja minulla, tai oikeastaan meillä molemmilla, oli jotakin konkreettista mitä korjata. Adhd on joka tapauksessa molempien ongelma, sen on vaan oltava. Taistelin tätä ajatusta vastaan pitkään ja hartaasti, mutta lopulta ymmärsin, että yhteistähän sekin on.

Tässä me siis olemme, reilun neljän vuoden jälkeen. Varoituksissa on totta toinen puoli, mutta ei se täysin toivotonta ole.

___

*) Painavasti ilmaistu, mutta sanon sitten kuitenkin, koska a) lapsuuden painolastia on liikaa, ja b) olen katkaissut muutaman virityksen juurikin tästä syystä.

Menneisyydestä olet sinä tullut

Talvi on ihmisen parasta aikaa, varsinkin, jos ei tarvitse ulkoilla. Isot tytöt on kuitenkin pidettävä liikkeellä kylmästä huolimatta, joten kipsutamme reippaan lenkin sormet, tassut ja nenänpäät jäässä. Kuiva pakkassää kiusaa keuhkoja. Astmalääkeannostus on suurin mahdollinen, mutta hankalaa on. Meren äärellä, ja ulkoiluhommissa, pitää saada silti olla. Niin.

Kun palaamme takaisin lämpimään, äidinäiti kysäisee sohvannurkasta ootkos sie sotaväessä. Vastaan etten ole, tulin muuten vaan tuolta pakkasesta, koiria ulkoiluttamasta. Hän ei tunne minua, vaikka näimme viimeksi tunti sitten. Läheinen ja turvallinen ihminen, yksi lapsuuteni tärkeimmistä, liukuu muistisairauden mukana jonnekin pois. Vääjäämättä, pala kerrallaan.

Eihän se haittaa, ettei toinen muista. Ei mennyt minnekään katoa, ei niin kauan kuin minä muistan. Mutta kasvot pimentävä ahdistus särkee sydäntä. Yhä suurempi osa ajasta on tuskaista haparointia: ei muista kuka on, missä on tai miksi on, tutut ihmiset ja paikat ovat vieraita aina vaan pidempiä pätkiä kerrallaan. Tyhjät aukot täyttää levoton edestakaisin käveleskely. Sanoja putoilee enää harvakseltaan. Äidinäidillä on oma, haurastuva menneisyytensä, ja rikki hiutuvien muistojen mukana murentuu minuus. Sellainen ahdistaa ja pelottaa, välillä surkeaan itkuun asti. Yritän lohduttaa, mutta sanat eivät tavoita.

Välillä on selkeämpää. Äidinäiti hätäilee myöhästyvänsä koulusta. Tänään ei ole kiire minnekään, rauhoittelen, nyt on joulu ja vapaapäivä. Kasvot kirkastuvat: ai mullakin? no lähdetkös sinä meille?

Matkatoverit

Joulunviettokierrokselle lähtenyt lauma on pakattu autoon. Kerta on vuorokauden sisään toinen. Reissu on vasta alkanut, ja olen epätoivoisen uuvuksissa jo nyt. Istun pelkääjän paikalla, jaloissani karvan verran vajaa viisi kiloa elämänriemua. Tai elämänkiukkua, miten milloinkin.

Automatkoilla meininki on selkeästi mitä kiukuttavin. Tyyppi tuijottaa minua rävähtämättä, tummat silmät täynnä uhmaa, ja pikkuriikkisin naskalein varustetusta kidasta purkautuu ilmoille raivoisaa kiljuntaa. Hännänhuippu ei pidä autoilusta eikä emäntänsä jaloissa kököttämisestä, ja sen kyllä huomaa.

Tutustuminen on vasta alussa, mutta lauman uusin jäsen näyttäisi olevan sekä lujatahtoinen että terävä. Miellyttämisen halua ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt mitenkään riesaksi asti. (Luojan kiitos ei, koska inhoan sitä, mutta rajansa kaikella.) Niinpä katselen muualle ja yritän ignorata haukahdukset, jotka vihlovat ilkeästi korvia. Eiliseltä on tuoreessa muistissa tunnin verran asemasotaa motarilla lumipyryssä, eikä edessä oleva, huomattavasti pidempi pätkä houkuttele yhtään. Tämän kanssa käydään vielä lukemattomia keskusteluita mitä moninaisimmista aiheista, arvaan.

Matka on pitkä, auton tuuletin hurisee, pieni matkustaja kiljuu. Olen luita ja ytimiä myöten jäässä, pipo kutittaa, eikä saappaissa ole tilaa heilutella varpaita tarpeeksi tarmokkaasti. I tuijottaa otsa kurtussa tietä, sillä sää on huono.

Haluan sulkeutua kotiin, kunnes muistan, että olemme tässä vain ja ainoastaan tavataksemme rakkaitamme. Ihmisiä, jotka ottavat meidät avosylin vastaan, rääkyvän ja matolle pissivän riiviön mukaan lukien, ja jotka ovat meille niin tärkeitä, että olemme ylipäänsä liikkeellä, rystänneet matkaan riuhtovaa lähtöahdistusta ja surkeaa säätä uhmaten.

Ja vieressäni istuu rakkain kaikista. Hän, joka saa viedä minut mihin vain, maltillinen kuski kun on.

Vieras kynä

Elossa ollaan, ainakin melkein.

Hernenokalla ei ole ollut taas hetkeen aikaa emännöidä blogiaan, eikä ehkä oikein sanottavaakaan. Nyt olisi ainakin aikaa, sillä eilen alkoi loma. Aivot eivät tosin vielä tajua sitä; viime viikot ovat kuluneet jonkinlaisessa työn ja vapaa-ajan välitilassa, kuin unen ja valveen rajamailla. Ihmekös tuo, jos istuu työkoneen ääressä hyvässä lykyssä koko hereilläoloajan. Niinpä vapauden aalloille laskeutuminen on hidasta ja kipeää.

Sanojen asettelu turhauttaa näin pitkän tauon jälkeen. Olisin tietysti voinut käydä matkan varrella kertomassa pitkistä päivistä ja illoista myrskyn silmässä, vähäisen vapaa-ajan hassaamisesta kiukutteluun ynnä muusta parisuhteen rikki raastamisesta. Siitä, miten harva tajuaa kysyä, pysynkö vielä pystyssä. Uupumuksesta joka estää nukkumasta ja syömästä. Vai olisinko? Väsymyksen tajuaa kunnolla vasta kun vauhti hidastuu tarpeeksi. Elävän, selviytymään luodun heikkous ja vahvuus.

Sen sijaan on kerrottava muusta, paremmasta puolesta. Vuoden mittainen projekti näki vihdoin päivänvalon (tai no, se syntyi yöllä, mutta silti!). Tunnen siitä hienoista ylpeyttä, ihan erityistä, koska tämä oli ensimmäinen näin suuri. Jossa otettiin naisesta mittaa: onko sillä sijaa miesten maailmassa? Seuraavaan, jo alkaneeseen projektiin saan numeroa isommat saappaat, ja viimeisenä päivänä ennen lomaa työpöydällä odottaa eleetön, musta pahvirasia. Uudenkiiltävä puhelin. Digitaaliseen postilaatikkoon tipahtaa työtarjous, elämäni ensimmäinen täysin puskista tullut. Joo, on sillä.

Onko radiohiljaisuuden aikana tapahtunut mitään muuta?

On sentään! Lauma on kasvanut yhdellä nelijalkaisella sitten viime kuuleman. Tilliäistä on odotettu tammikuusta asti, ja siinä se nyt on: pieni, terävähampainen riiviö, päältä pehmeä, vaan sisältä silkkaa tulta ja tappuraa, täynnä jääryyttä. Lauma totuttelee hiljakseen uuteen kokoonpanoon. Alkujärkytys väreilee ilmassa, mutta tiedän kokemuksesta, että siitä tulee vielä rakas.

Hypistelen pehmoisia tassuja ja väistelen naskaleita. Laskeutuminen tulee ehkä sittenkin.

Yöeläinten valtakunta

Torstai-iltapäivä. Vilpoinen, mutta valoisa, kuin syksy olisi päättänyt käyttää akut kerralla tyhjiksi.

Ehdin pysähtyä ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tähän asti en, koska olen ollut koulutuksessa, hätäillyt koiran takia, vaihtanut pimeässä talvirenkaita, kököttänyt ruuhkassa, säntäillyt palaverista toiseen, ynnä sietänyt poikkeusaikatauluja (koska pitää lähteä ja ehtiikö sittenkään ja monelta sopii mennä eläinlääkäriin ja onko mulla oikeasti kolme päällekkäistä merkintää kalenterissa ja joko taas on puoliyö).

Kun vauhti kasvaa, niin tarkkuus vähenee. Kaadan kahvia työpöydälle, vissyä sänkyyn, kukkienkasteluvettä taskuun, teetä matolle. Törmäilen jatkuvasti johonkin, enkä ehdi hioa terävimpiä kulmia vauhdissa pois. Säksätän. Hieron epätoivoisena ohimoitani, kun en saa selitettyä mitä haluan työtoverini tekevän. Tiedän mitä pitäisi nyt muokata, tiedän aivan tasan tarkkaan, mutta sanat eivät tule ulos. Joo, olen sietämätön vastuullinen. Tekisi mieli pyytää anteeksi sitä, että hänen on pakko vaan suodattaa ja toteuttaa, puoliksi sokkona vaikeaselkoisen suunnittelijan armoilla.

Lääkäri arvelee minun olevan väsynyt. Uskon sen kyllä, tavallaan. Uskallan ehkä jopa ajatella asiaa, kun kerran lääkäri sanoi niin. Itse arvelen, että mieli yrittää sopeutua kylmenevään ilmaan ja pimeyteen. Yhteiskunta ympärillä toimii minusta ihan kierosti: täällä lomaillaan silloin kun virtaa ja valoa on muutenkin tarpeeksi, kun taas maailman pimetessä pitäisi huristaa sata lasissa. Kuin nukkuisi päivät ja valvoisi yöt.

Seuraavana aamuna tuuli pöllyttää lunta bussipysäkille tassuttelevien jalkojen alle. Tennareihin mahtuu kyllä villasukat, mutta varpaita palelee silti. Täytyy kaivautua varaston uumeniin, etsiä lämpimämpiä varusteita, antaa talven ja talviunen tulla.

Pinkkiä hampaat irvessä

Kaikki kaatuu taas samaan aikaan päälle.

Illalla koiria ruokkiessani kuulen valuvan veden ääntä jostakin keittiön uumenista. Kehitän heti välittömästi massiivisen paniikin: no niin, jossakin vuotaa taas, tämä ei voi merkitä kuin uutta vesivahinkoa, aivan varmasti ei voi! Kiertelen ympäriinsä etsimässä äänen alkuperää. Availen kaapinovia, taputtelen lattioita, tiirailen kattoon. Olen ehtinyt kutsua toisen koirista keittiöön mutten vielä antanut lupaa mennä kupille, ja pian toinenkin kyllästyy odotteluun. Niinpä keittiössä on minun ja paniikkini lisäksi kaksi malttamatonta koiraa ja armoton härdelli. Joudun aloittamaan sapuskamanööverit alusta, mikä ei suju ihan helposti, koska toiminnanohjaus pätkii pahasti.

Lopulta I ilmestyy keittiöön selvittelemään äänen (ja hässäkän) syytä. Ilmoitan, että ääni on jo lakannut, mutta puoliskoparka ehdottelee siitä huolimatta: kysehän saattoi olla viemäristä, tai pakastimesta, joka pitää hiljaista hurinaa? Hermostun. Kyllä minä hitto soikoon tiedän millaista ääntä meidän pakastin pitää, ja se ei millään muotoa kuulosta lorinalta! Ääni ei ehkä enää kuulu, mutta jotain täällä on vialla, joten eiköhän se vesivahinko kohta löydy!

Tiedän olevani edelleenkin taipuvainen hysteriaan helmikuisen putkivahingon jäljiltä, joten annan asian olla. Sitä paitsi olemme molemmat rättipoikkiväsyneitä, ja koirilla on pissahätä.

Tulee uusi aamu. Herään ennen kellonsoittoa, joten tassuttelen hämärissä alakertaan ja käperryn sohvalle viltin alle lukemaan. Palaan vain vaivoin takaisin todellisuuteen, luonnollisesti vasta siinä vaiheessa, kun alkaa olla oikeasti kiire. Kiirehdin keittiöön keittämään itselleni kahvia ja laittamaan raidalliselle ruokaa. Kiljain ei saa aamupalaa, koska se leikataan tänään. Minua hermostuttaa.

Aamutoimet etenevät jokseenkin kohtuullisesti, kunnes havaitsen, että jääkaapin oven edessä on vesilätäkkö. En ole loiskuttanut vettä sillä suunnalla ja koiratkin ovat vielä yläkerrassa, joten kyse on nyt jostakin muusta. Koska veden ääni tietää yleensä pahaa. Huudan surkeana I:lle, kun en oikein muutakaan osaa.

Puolisko marssii paikalle ja ryhtyy hämmästyttävällä tarmolla selvittämään asiain laitaa. Tällä maailmankolkalla on ollut eilen sähkökatko, joten on ihan loogista, että jääkaappi ei ole ehtinyt haihduttaa kaikkea kondensaatiovettä, eikö niin? Seuraan ällistyneenä vierestä, miten yleensä raivostuttavan verkkaisesti etenevä lempi-ihmiseni ottaa tilanteen hetkessä haltuun. Kaivaa yläkaappiin piilotetun pistorasian esiin kaiken tavaran keskeltä, tyhjentää ruoat jostakin salamannopeasti taikomiinsa kylmälaukkuihin ja vie laukut terassille, kopistaa jääkaapin takaseinään muodostuneen jääkimpaleen palasiksi, lakaisee palat rikkalapioon ja käy viskaamassa jäätikön jäännökset pihanurmikolle, siirtää valtavan, painavan kaapin kolostaan ja toteaa olleensa oikeassa. Minä vain seisoa möllötän, kunnes saan kehotuksen mennä pukemaan.

Kipitän yläkertaan. Nyt on jo oikeasti kiire toimittaa eläinystävä lääkärin hoiviin, ja sen jälkeen on vielä palattava takaisin kotiin setvimään katastrofia: vettä on valunut myös tiskikoneen alle. Ilmoitan viivästyksestä työpaikalle. Päivästä tulee pitkä, ja pää piippaa tyhjää jo nyt.

Ja kaiken tämän keskellä yritän sulatella suurempia juttuja, kauan odotettuja. Kaikki liikaa, kaikki samaan aikaan. Kaivaudun syvälle pinkin takin sisään, koska tänään on joku hemmetin pinkkiysteemapäivä. Just joo.

Tarmonpuuska

Päätän heti herättyäni, että tänään pistän luudan heilumaan ja raivaan tekemätöntä ikuisuussälää pois kilometrien mittaiselta to do -listalta.

Ennen töihinlähtöä kaivelen paperikaaoksesta nipun lääkekorvauslaskelmia. Vältyn vain täpärästi sullomasta kuoreen asiaankuuluvien lisäksi selontekoa gynekologisesta tutkimuksesta. (Toisaalta... olisivatkohan ne korvanneet senkin?)

Koira kävi juuri eläinlääkärissä, koska se pissi mielestäni normaalia enemmän. Eläin todettiin terveeksi, mutta sillä on hyvin todennäköisesti tuloillaan täysin aikataulusta poikkeava kiima. Teen pikaisen päätöksen: koira on viisainta steriloida nyt heti, ettei tuleva kausi mene läskiksi ainakaan tätä seuraavan kiiman takia. Soitan heti aamusta joukon puheluita, sillä seurauksella, että saan rakkaalle vinkujaiselleni leikkausajan tulevaksi perjantaiksi. No, enpähän ehdi huolehtia kovin montaa päivää.

Niin, tosiaan, lääkärinaika! Siis minulle itselleni, koska lääkkeet loppuvat kolmen viikon päästä, ja muutenkin pitäisi käydä taas juttelemassa. Taas uusi numerovalinta. Ajanvarauksen täti suhtautuu toiveeseeni ylenkatseella: ei toivoakaan, ei ainakaan tässä kuussa, eikä ehkä ensi kuussakaan, jos haluan sille asemalle jossa olen tähän asti käynyt. Panikoidun. Tiedän, että lääkäri on kovin varattu, mutten siltikään ole varannut aikaa ajoissa, en tälläkään kertaa. Tästä lähtien minä kyllä. Pyydän epätoivoisena soittoaikaa, jos saisin edes vähän jatkoa resepteille. (Entä jos sekään ei onnistu? Ajattelen kauhuissani tulevaisuutta ja rustaan samalla asiakirjaa, jonka on tarkoitus lopettaa yksi tarpeeton luottokortti.) Lääkäri soittaa pian takaisin ja on sitä mieltä, että meidän pitäisi varmaankin nähdä. Joten sopisiko minulle tulla käymään kahden viikon kuluttua perjantaina, hän voisi järjestää minulle ajan ohi ajanvarauksen? Siihen tuttuun paikkaan?

Mahtavaa. Siis mahtavaa. Tällä aikataululla en luultavasti ehdi saada lisäselvityspyyntöjä Kelasta, mutten viitsi miettiä sitä nyt, koska olen onnistunut vihdoin ja viimein täyttämään hakemuskaavakkeen. Kipaisen kadun yli ja pudotan kuoren oranssiin postilaatikkoon.

Bussipysäkillä muistan, että olen unohtanut käydä apteekissa hakemassa astmalääkkeitä. Helkkari. Naputan tekstarin. Kaivan laukusta tiiliskiven kokoisen kirjan, joka olisi pitänyt palauttaa kirjastoon jo ainakin monta päivää sitten, mutta joka on edelleen minulla, koska minä tarvitsen lukea loppuun tämänkin tarinan.

Jakelutiejärjestelmät, lyhyt oppimäärä

Apteekissa pitää käydä, joten aloitan päivän nuokkumaan tuolissa tiskin ääressä, vain puoliksi tajuissani, edessä hervoton pahvisaavillinen laihan oloista lattea. Latelen reseptejä pöytään. Farmaseutti kysyy, tarvitsenko laskelmaa korvauksia varten. En tajua taas yhtään mitään; ikähän minulla ei riitä, eikä Equasym ole korvattava, toisin kuin Concerta? Mutta lääkkeitäni liimalaputtava setä muistelee kuulleensa, että sitäkin olisi korvattu eri hakemuksesta, joskus, jollekin. Onko minulla kiire, hän voisi tästä soittaa Kelaan? Tartun tarjoukseen ja jään hörppimään kahvinkorvikettani.

Setä palaa takaisin. Kelan asiakaspalvelijasta ei kuulemma saanut irti muuta kuin että mahdollista. Se tarkoittaa kai sitä, että kannattaa yrittää. Minua kun hyödyttää suoran korvauksen lisäksi se, että ainoastaan korvattavat lääkkeet kerryttävät vuotuista maksukattoa. Jos saisin korvausta myös adhd-lääkkeistä, niin jonnekin seitsämänsadan tienoille ripustettu rima ylittyisi kevyesti yhdessä astmalääkkeiden kanssa. Mikä taas keventää lääkekustannuksia loppuvuodesta. No jos mä nyt sitten. Niinpä farmaseutti pakkaa pussiin lääkkeiden lisäksi paperipinon. Sullon pussin ennestään täyteen olkalaukkuun. Parempi näin.

Resepti menee tyhjäksi. Pitäisi siis varata lääkärille aika, ja mielellään toimittaa paperiryönä pikimmiten Kelaan, jotta hakemus ehdittäisiin palauttaa lisäselvityksiä varten ennen sitä lääkärinaikaa. (En tietenkään usko, että hakemus menee läpi niin sanotusti heittämällä.) Ja jos resepti menee tyhjäksi ja lääkkeet loppuvat ennen kuin ehdin saada uuden reseptin, tulee elämästä hieman vaikeaa joksikin aikaa. Olen taas kerran melko vaikuttunut siitä byrokratian määrästä, millä minunkin kaltaisiani tyyppejä pidetään yhteiskunnassa kiinni/silmällä/nöyränä.

Asiat voisivat tietysti olla toisinkin. Kävelen ulos apteekista tutuille kaduille, sulaudun ihmisvirtaan, kiireiseen bisneskansaan take away -mukeineen. Työpaikka on ihan kulman takana. Näillä kulmilla liikkuu myös eri tavalla bisnesorientoituneita sekä heidän asiakkaitaan. Niitä, jotka ostavat lääkkeensä järjestelmän ulkopuolelta. Taas yksi kourallinen vaihtaa omistajaa keskellä katua. Käännän katseeni pois ja kävelen ohi kiusallisen tietoisena siitä, että olen riippuvainen samoista asioista kuin hekin. Enkä saletisti halua näyttää siltä, että olen juuri tulossa apteekista.

Elämäntyylitön

Flunssan vaivaama I viettää viikonvaihteen lähinnä torkkuen. Viihdytän potilasta sen verran mitä räkivä sohvaraatonen jaksaa, mutta ehdin vaikka mitä muutakin – ja flunssainen puoliso on oiva tekosyy olla tekemättä mitään järkevää: ei tuokaan, niin miksi minäkään?

Tekemistä riittää nimittäin ihan kiitettävästi, kun oikein heittäytyy hunningolle. Pelaan raivostuttavaa ongelmanratkaisupeliä. Touhuan koirien kanssa. Venyttelen raidallisen selkää. Heittelen jönsrönttiselle palloa. (Viiletämme ja riekumme älyvapaina pitkin kenttää. Koira, mikä ihana tekosyy.) Pesen älymonta koneellista pyykkiä, viikkailen puhtaita vaatteita kaappiin ja sen sellaista.

Ehdin myös lueskella kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta internetin ihmeellisestä maailmasta. Perjantai-iltana yritin lukea työhön liittyviä artikkeleita, mutta tuloksena oli lähinnä vajaan kapasiteetin aiheuttama epätoivo. Niinpä tyydyn silmäilemään suurin piirtein sattumanvaraisesti valitsemiani blogeja. Ja mitä kaikkea blogiavaruudesta löytyykään.

Muoti ja kauneus. Jep, olen notkunut samoissa virttyneissä verkkareissa ja villasukissa koko viikonlopun, että siinä sitä päivän asua. Töihin lähtiessäni pukeudun johonkin mitä nyt kaapista sattuukaan käteen. Paitsi jos se jokin tuntuu pahalta päällä juuri tänään. Siitä alkaa yleensä ihan saatanallinen farssi, jonka seurauksena myöhästyn bussista. Niin ja anteeks mikä mineraalimeikki? Mun naamassa on hiekkaa palloiluhommien jäljiltä.

Shoppailua. Onko mun pakko taas lähtee johonkin helvetin kauppaan. On vissiin, kun se tai tuo vaate on kulunut puhki kuin rasavillillä pikkukundilla ikään. No, siirretään kauppareissua vielä tämän kerran johonkin hamaan tulevaisuuteen, hyvinhän tässä pärjää.

Salasuhteita. Kun ehtisi hoitaa edes tätä virallista. Täytyykin keittää sille kupillinen teetä.

Bilettämistä. Ihan mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Ihania kuvia ihanista kodeista ja puutarhoista. Miksei, koska meidän koti on aika ihana, ja olen ehtinyt napsia jo muutaman kourallisen satoa omasta tomaattipuskasta. Mutten halua siivota, enkä osaa kyllä sen puoleen kuvatakaan.

Kaikkea kivaa mitä taitavat ihmiset saavat aikaan. Just kuule leikkasin paidasta hihat, ahhahhaaaaa! Joo ei. Ansiotyön aikaansaannoksista ei jaksaisi kukaan lukea, jengi kun ei jaksa ymmärtää edes sitä, jos yritän parilla lauseella selittää että mistä mulle ylipäätään maksetaan.

Lapsia. Niin miksihän en kirjoita jostain raskausviikoista tai vauvanvaatteista. Pistin kuitenkin merkille, että mun koiratarvikkeiden haalinnan taso on suorastaan onneton verrattuna siihen, miten jotkut pienten lasten vanhemmat panostavat lastenvaatteiden ostamiseen (ja näistä ostoksista raportoimiseen).

Ruokaa. Sapuskasta mulla on jopa kerrottavaa näinä flunssaisuuden aikoina. Olen nimittäin lämmittänyt einespinaattikeittoa mikrossa ja keittänyt kaurapuuroa omin pikku kätösin, kun kotikokki makaa sohvan pohjalla. Kuvia? Juu ei näistä eväistä. Kuvan laadusta voisi tietysti vähän tinkiä, kun kohde on epämääräisen väristä mössöä.

Liikuntaa. Vähän lämpenee, tästä mulla olisi jo jotakin sanottavaakin. Siis olisi; minkä ihmeen takia ottaisin asiakseni listata tekemisiäni johonkin? Pitäisikö sitä olla jotenkin järjestelmällinen? Ostaa ehkä sykemittari? Todennäköisin syy lienee se, että kun en suunnittele liikkumisiani sen ihmeemmin, en osaa niistä raportoidakaan.

Matkailua. Pakkaselle humpsahtaa jälleen. Periaatteessa kyllä, mutta mutkunjoskuneikuneiehdieioorahaaenhalualaittaakoiriahoitoon.

Tämän listan laatimisen jälkeen ei voi kuin ihmetellä, että mitä mun elämässä muka tapahtuu. Ja miten siitä riittää kirjoitettavaa. Ugh.

Seuraava erä tulee aina

Tiistaina menin palaveriin toiselle puolelle kaupunkia, epähuomiossa 40 minuuttia etuajassa. Jätin lounaan väliin, koska kuvittelin, että minulla on kiire. (Ehdin paikata asian siellä toisella puolella, koska tiimin kanaemo neuvoi puhelimitse, mihin lounaskahvilaan minun olisi järkevää mennä.)

Keskiviikkona myöhästyin samassa osoitteessa pidetystä palaverista vartin. Syynä oli julkista liikennettä hidastanut onnettomuus ja tästä välillisesti johtunut eksyminen, mutta vain osittain; oma osuutensa oli silläkin, että ajantaju katosi kun yritin valita koirille matolääkettä (ja aprikoida pitäisikö hakea kahvia).

Torstain palaverista myöhästyin 25 minuuttia, kun olin korkeimman omakätisesti vaientanut iPhone-nimisen sihteerini. (En kuullut kalenterimuistutuksen ääntä, enkä sitäkään, kun kanaemo-ihmissihteeri soitti kysyäkseen, missä olen.) Torstaina havaitsin myös sen, ettei minun tarvitse juosta bussipysäkille kilometrin päähän; lähin saman asian ajava pysäkki on sadan metrin päässä.

Perjantaina puen ylleni t-paidan, jossa lukee AD/HD. En niinkään viestiksi muille, vaan haasteeksi aivojeni järjestystä ylläpitävälle taholle.

Antaa tulla vaan. Hit me.

Vahtivuoro

Olen pysynyt taas pitkään poissa linjoilta. Luultavasti siksi, että töitä on niin paljon, ja niin iso osa siitä on uutta ja ihmeellistä. Venyttelen varpaitani vielä tuntemattomalla maaperällä, kokeilen, kestääkö jää. Vähäsanainen oppaani puhuu jo enemmän, nauraakin joskus.

Vietän taas yhden pitkän päivän iltaa kotona koirien kanssa. Kun laittaudumme vähitellen nukkumaan, on I edelleen työmaalla. Olen väsyksissä, vajoan uneen melkein saman tien, mutta säpsähdän parin tunnin päästä hereille, likomärkänä hiestä. Kello on kaksikymmentä minuuttia yli yksi.

Nousen avaamaan ikkunan ja tiedustelen tilannetta varovaisesti, tekstiviestillä, etten häiritse työntekoa. Vastaus on surkea: emme luultavasti tapaa kuin vasta aamulla, jos silloinkaan. En käsitä, miten (kieltämättä rautahermoinen) puoliskoni jaksaa; minun pääkoppani tuntuu kymmenen tunnin työpäivän jälkeen täysin käyttökelvottomalta, eikä seuraavaan aamuun kestävä lepo riitä paikkaamaan vajausta. Kapasiteetti ei niin vaan palaudu. Akku kyllä täyttyy, muttei tarpeeksi.

Pyöriskelen hereillä. Kuulostelen yön säpäleitä höröttävin korvin. Mitä jos joku murtautuu tänne? Enkö vain kuullutkin askelia puukuistilta? Maailma ympärillä on niin hiljainen. Mitä vain voi tapahtua, ja minä olen täällä yksin, kiikissä yläkerran makuuhuoneessa. Pitäisikö minun siirtyä sohvalle nukkumaan? Käydä nyt ainakin tarkistamassa tilanne?

Kiukustun omia ajatuksiani. Minä olen perkele sentään halunnut muuttaa laumoineni juuri tänne, koska täällä on turvallista olla, joten olkoon nyt sitten turvallisin paikka koko maailmassa, niin! Sitä paitsi tarvitsen unta, jotta jaksan taas huomenna istua vittupäisen asiakkaan edessä kuuntelemassa, miten huonosti asiat ovat tällä kertaa edenneet (tämä ei ole hyvä, en minä tiedä mitä vikaa tässä on mutta tehkää parempi, ja tuo tuossa on ruma, muuttakaa sekin). Että jos murtovaras on tullakseen niin tulkoon, mutta ainakin siihen asti minun on vedettävä sikeitä.

Hetken päästä, kun olen jo vajonnut uudestaan nukuksiin, havahdun tassujen rapinaan. Pikkukoira on ilmeisesti hereillä. Sen päiväjärjestys on sekaisin kisaväsymyksen takia, luultavasti myös siksi, että osa laumasta on poissa. Kutsun toikkaroijan takaisin, kohotan päättäväisesti peitonkulmaa: me nukutaan nyt. Myös sinä. Lämmin otus käpertyy kylkeen. Ihan kuin sekin olisi helpottunut.

Jatkan unia, kunnes ka(ns)sanukkujani aloittavat räyhäkän haukun. Sydän pinkaisee laukkaan. Mille ne haukkuvat? Nytkö se murtomies sitten tulee? Pimeässä sekin vaihtoehto tuntuu ihan mahdolliselta. Säntään pystyyn ja yritän, rationaalista kyllä, kiskoa pyjamaa ylleni. Koirat meuhkaavat portin takana, odottavat pääsyä rappusiin. Kuulostelen ääniä ärinän läpi. Hännät alkavat vispata.

Urhoollinen urakoitsijani on sittenkin palannut yöksi kotiin. Avaan portin, kipitän nelijalkaisten perässä portaat alas ja kaivaudun syliin. Kello on viisi, minun ei tarvitse tietää mistään mitään vielä kahteen tuntiin, korkeintaan ympärilleni laskeutuvasta turvallisesta tuhinasta.

Vihreä ohikulkija

Olen odottanut viikonloppuja jotenkin poikkeuksellisen hartaasti.

Ehkä siksi, että herääminen on tuntunut ihan kamalan vaikealta melkein joka aamu loman jälkeen. Tai mahdollisesti siksi, että arki-illoille on kasaantunut kaikenlaista menoa. Viime viikonloppua intoilin jo etukäteen siksi, että menimme naimisiin melko tarkkaan vuosi sitten. Oli aika juhlia ensimmäistä hääpäivää(!), ja vietimme sitä meren rannalla*. Nautimme auringosta, söimme piknik-eväitä, pysähdyimme tämän tästä koska kenkiin meni hiekkaa. Löysimme kameran ja kävimme palauttamassa sen infopisteeseen. Naamat hehkuivat aurinkoa ja tuulta vielä pari päivää retken jälkeenkin.

Edeltävinä viikonloppuina on noin muuten ollut lähinnä reissu/sählinkipainotteista ohjelmaa, ja samalla formaatilla mennään myös tämä alkava viikonvaihde. (Kuinka keski-ikäistä on odottaa viikonloppua eniten silloin, kun ei tarvitse lähteä minnekään tai tehdä mitään erityistä?)

Tiedän olevani tylsä, mutta siltikin: haluaisin vaan olla. Herätä aamulla herätyskellon sijasta kahvin mielitekoon, sirotella koirannappuloita pihanurmikolle ja istua portaille katselemaan Suurta Metsästystä kera kahvimukillisen. Kitkeskellä kukkapenkkiä, kastella kasveja ja tiirailla suurennuslasilla orastavaa satoa. Istua terassilla lukemassa, tuskastua suoraan kirjan sivulle porottavasta auringosta, käydä välillä tonkimassa pakastimesta mehujäätä ja koirille luita. Kävellä auringon laskiessa tuttuja polkuja, harhailla päämäärättömästi ympäriinsä, piittaamatta sisäisen kellon epätahdista. Kun yhä uusia viikonlopputekemisiä purjehtii seinäkalenteriin, minä huolestun: valuuko vihreä kausi huomaamatta ohi? Ehdinkö lainkaan nauttia kesästä? Mitä jos en kohta enää jaksa?

Mutta ei. Nielaisen huolestuksen, säädän herätyskellon soimaan hitto vieköön aiemmin kuin työaamuja varten. Pakkaan laukut, taas kerran, ja lähden. Kesä on myös siellä mihin olen matkalla, mutten ehdi pysähtyä sitä katsomaan. Se vilisee ohi.

____

*) Minä ehdotin muun muassa varaston siivousta, kickbike-lenkkiä ja pihatöiden tekemistä, mutta esitykseni kumottiin, ties mistä syystä.

Läpi harmaan

Maailma on harmaa. Aurinko paistaa, mutta sää pysyy enimmäkseen viileänä ja tuulisena. Yritän ajatella valoisasti, mutta asennemulkvisti-kitisijä-Tarkastaja pitää majaa korvanjuuressa ja mäkättää. Kesä on jo käytännössä ohi. Lomaa ei ole tiedossa kuin aikaisintaan jouluna, jos silloinkaan. Eikä varsinkaan mitään kivaa, koska - - -

Joo. Joo. Tiedetään. Koska minä en taas sitä ja tätä.

Koirien vatsatauti ehti mukamas parantua, mutta mahat ovat olleet taas sekaisin. Olemme joutuneet jättämään jo kahdet treenit väliin, vaikka juuri nyt pitäisi olla hiomassa nuoremman viimeisiä startteja ennen ensimmäisiä kisoja. Sen sijaan minä keittelen jäätävän hajuisia kalariisimössöjä. Päivät kuluvat, käyvät vähiin. Jollakin kierolla logiikalla syytän sairastelusta itseäni. Mikä ei tarkkaan ottaen nosta fiiliksiä, kuten ei myöskään huoli elukoiden terveydestä.

Työkuviot alkavat vihdoin pyöriä täydellä teholla lomien jälkeen. Heinäkuun lopun uneliaisuus on tiessään, viimeistään sinä aamuna, kun tiimin esimies ilmoittaa irtisanoutuneensa. Tuntuu kuin tekemiseltä putoaisi pohja pois, mutta jäljelle jääneiden on jatkettava työtä. Kiipeän yhä useammin tuolille, jolle päästäkseni olen tähän firmaan etsiytynyt: tuolille, jonka olen siirtänyt toisen tuolin viereen saadakseni istua yhden maan kokeneimman opissa. Tyypin ulosanti on harvinaisen harvasanaista, yksitotista murinaa. Minä keikun pienenä ja tyhmänä istuimellani ja yritän pysyä perässä. Miksi miksi miksi, miksei niin, miksei näin, mikä se on, mitä se tarkoittaa. Aivot täyttyvät raskaasta pölystä. Tekee mieli luovuttaa. Työpäivän jälkeen olen tyhjissä, en hyvällä enkä pahalla päällä, vain voimaton. Asettelen esineitä riveihin, mattoja ja huonekaluja suoriin linjoihin, mietin, onko logiikka oikea.

Kaiken päälle kasautuu yhä mustempia pilviä.

Rikkinäinen peili

Näen samoja painajaisia yö toisen perään. Öisissä kuvissa pyörii eri variaatioita, mutta teema on sama: yhteys minun ja erään minulle tärkeän ihmisen välillä kuolee pois.

Yhteys on pätkinyt jo pitkään. En tiedä syytä siihen, mutta eniten hiertää kai kuitenkin se, etten tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Mitä ajatella.

Okei. Myönnetään, etten ole tässä ensimmäistä kertaa. Useimmat katoavat, yleensä silloin, kun väsyn olemaan aina niin sosiaalinen. Kyllästyvät oikukkaaseen luonteeseen, tapaan epäpitää yhteyttä, taipumukseen vajota liian pitkiksi ajoiksi piiloon jonnekin syvälle. Kaivautua vielä syvemmälle, jos koen tulleeni painostetuksi. Niinpä ne, joiden tiedän olevan kaikesta huolimatta lähellä, voi laskea yhden käden sormin.

Viimeöinen kohtaaminen oli tyystin erilainen. Puhuimme puhelimessa, nauroimme minun hölmölle väärinkäsitykselleni, vaihdoimme kaikenkarvaisia kuulumisia. Olimme lähekkäin, kuin silloin ennen.

Uni nosti pintaan ikävän, joka on kulkenut kannoilla koko päivän.

Metsäläisnä

Joskus olisi kiva se kärsivällisyys.

Hoivattavat

Elukoilla on raju vatsatauti. Yhtäkkiä elämä on pelkkää sisään ja ulos ramppaamista, hätäilyä ja tuskailua, hoivaamista, puheluita eläinasiantuntijaystäville, siivoamista. Työpäivän aikaisten isoimpien vahinkojen raivaaminen vei kolme tuntia, muun muassa siksi, että kirjahyllyn alta löytyi lattialle unohtuneen paperipinon päälle osunut, piiloon sohittu kuralätäkkö. Sydäntä särkee tämä kaikki.

Ulkona hehkuu kesä, joten yritämme pistäytyä asioilla mahdollisimman nopsasti. Pihalla on kuitenkin käytävä usein, kun vatsa on sekaisin, ja nesteyttäminen pissattaa. Hämärässä olohuoneessa on viileämpää, ja koirat torkkuvat. Katselen hengityksen tahdissa ylös ja alas liikkuvia kylkiä. Sekoittelen kupissa riisiä, ravintolisiä, vettä. Maanittelen muoviruiskua hampaiden väliin. Tarkkailen limakalvoja. Lusikallinen kerrallaan, tunti kerrallaan.

Viikonlopun mökkireissu on auttamattomasti peruuntunut, kuten ovat myös ensi viikon treenit. Olohuoneen matot ovat pesulassa. En jaksa oikein edes harmitella.

Lomaltapaluurauha

Loma meni niin nopeasti. Ja loman päätyttyä lätsähtää, kuinkas muuten, surkea mahalasku arkeen. Synkkä, sateinen maanantai, koko maailma vastassa yhtenä raparopakkona.

Istua nökötän sohvannurkassa ja vellon synkissä mietteissä. Minusta ei ole mihinkään. Enkä varsinkaan saa mitään aikaan. Kaikki muut, miksen minä ikinä.

Ratarakkeja on kuitenkin lähdettävä ulkoiluttamaan. Varasto on edelleen siivoamatta (sitäKÄÄN en saanut lomalla aikaiseksi tehdä), joten kickbiken esiin kaivaminen tuottaa hankaluuksia. Taiteilen aikani, saan yhden menopelin melkein ulos varastosta, kunnes I saapuu paikalle toteamaan, että taidan luulla hänen kickbikeaan omakseni.

Ja niin pahantuulen puuska vyöryy yli. On tämäkin yksi helvetin helvetti. Marssin kiukkuisena sisään, valahdan rappusille ja lyön polveni kipeästi portaan reunaan. Haukon henkeä. Kiemurtelen tuskissani hupparin sisällä. Olen kiusallisen tietoinen siitä, että kukaan ei ole yhtä naurettava kuin minä juuri nyt, ei yksikään elävä sielu.

Remonttia

Tästä lähdetään, saa nähdä mihin päädytään.

(Lähtötilanteesta on ainakin vaikea laittaa enää pahemmaksi.)

Märkien askelten laulu

Sunnuntai olla möllöttää, valuu hiljakseen eteenpäin. Tuskastuttaa. Päivään ei tule oikein minkäänlaista järjestystä; koko viikko on lennähdelty sinne tänne, ja nyt olisi aikaa huilata. Listassa viimeisimpänä on piiiitkä kisalauantai. Työntekijänä tosin, mutta pikkukoira se pinkaisi testikoirana aivan loistavan vedon, ja nyt voi ehkä puhua jo ajastakin.

Mutta sunnuntai. Ulkona sataa. Kaivelen kaapista ikuisuusprojektin, etsin sopivat neulat ja langat, nostan ompelukoneen keittiön pöydälle. Sakset naksivat, mutta arvoitus ei aukea. Ärsyynnyn I:hin, joka pitää lakkaamatta jonkinlaista ääntä, mitä milloinkin. Purra natustaa kynsiään, ellei muuta keksi. Muutama muukin asia ärsyttää, ja ne muutamat pyörivät päässä kuin pesukoneessa. Ympäri, ympäri, jänkyti, jänkyti.

Ja sade senkun jatkuu.

Käyn vaihtamassa trikoot jalkaan ja kutsun pikkukoiran eteiseen. Se tassuttaa paikalle pöllähtäneen oloisena, käy poimimassa matkalla keittiön lattialta porkkananpalan. Ei huvita, ei. Jos ihan pieni lenkki, maanittelen, keveintä hölkkää, palauttelua vain?

Sovittelen jo Knöölsbergille valjaita, kun raidallinen kiilaa väliin. Sekö muka haluaa ulos, vaikka sataa? Minun kermaperseeni? Päätän ottaa riskin. Virittelen villin vapaaehtoisen valjaisiin ja kipitän ulos ovesta, ennen kuin kumpikaan meistä ehtii tulla toisiin aatoksiin.

Hölköttelemme pitkin tuttuja polkuja, spurttaamme kohti lokkiparvea, väistelemme lätäköitä litsahtelevin loikin. Raidallinen kulkee maltilla, vaivatta. Sen askel painaa vähemmän kuin suklaakakkua tankanneen emännän.

Toivo uudesta alusta puskee läpi pilvien ja sateen.

Täältä pesee!

Vastaanpas vihdoin Janen heittämään kysymyshaasteeseen. Omia kysymyksiä ja niiden mahdollisia osoitteita mun täytyy vielä mietiskellä, mutta vastauspuolta nyt siis ensin.

1. Kauanko olet pitänyt blogia/blogeja?
Tämän ainoan julkisesti oman olen aloittanut näköjään huhtikuussa 2010. Koirien blogissa olen mukana toisena kirjoittajana, se on aloitettu raidallisen tultua taloon vuonna 2008.

2. Onko blogillasi jokin tietty teema, johon pyrit kirjoituksesi liittämään?
Siinä mielessä kyllä, että aloitin blogin adhd:hen liittyvien fiilisten purkamisen helpottamiseksi. Juttu on sittemmin luisunut yleismaailmallisempaan suuntaan, ja punainen lanka on hiutunut jokseenkin näkymättömiin. Niin kuin tällaisille projekteille tapaa käydä, ehkä, ellei niiden kesto ole jotenkin rajallinen. Voi olla, että tämä blogi olisi oikeasti aika nostaa hyllylle. Olen sitä kerran yrittänytkin, mutta tapa ajoi takaisin näppiksen ääreen.

3. Mitä mielestäsi on arjen turvallisuus?
Vaikea kysymys. Ei varmaan ainakaan mitään, minkä voisi määritellä parilla lauseella :D Tähän tulee tietysti kiusaus vastata vain omasta näkökulmasta, ja siitähän se on hyvin pitkälti tutut ja turvalliset ihmiset ja rutiinit. Maailman kannalta... ihmisoikeuksien pitäisi arjen turvaamiseksi toteutua jokseenkin näin. Tuolla loppupäässä lennetään jo aika korkealla; soisin, että kiduttaminen ja tappaminen saataisiin loppumaan ennen kuin vaaditaan tasavertaista mahdollisuutta nauttia taiteista, mutta ymmärrän kyllä pointin.

4. Millainen on suhteesi luontoon?
Huolestunut. (Vaikea kysymys tämäkin.) Yhdelläkään lentomatkustamista harjoittavalla, yksityisautoilevalla tai fyysisiä tuotteita huvin vuoksi ostavalla, siis noin esimerkiksi, ei mun mielestä ole varaa edes puhua mistään luontosuhteesta. Omilla valinnoilla on toki merkitystä, mutta onko se merkitys enemmän omatunnon kuin maailman pelastamisen kysymys? Vaikken matkusta lentäen, niin yksityisautoilen aika paljon, koirat ovat luontoa kuormittava harrastus, ja niin edelleen. Ihmiset eivät ole yhtä luonnon kanssa (voi oksennus!), vaan tuhoavat sen.

Minäminä-vastaus tähän olisi jotakin sellaista, että koska olen merenrannalla ja metsissä kasvanut, en oikeastaan edes kaipaa ympärilleni muuta kuin sitä luontoa. Mutta ammatinvalinta, sentään jokseenkin luontoystävällinen sellainen, pitää minut ainakin toistaiseksi kaupungin kupeessa kiinni. Jonkinlaiseen kompromissiin on onneksi päästy.

5. Mitkä ovat erityiset kiinnostuksen kohteesi?
Apua! Jos mä luettelen kaikki erityiset kiinnostuksen kohteeni, niin listahan täyttää perkele koko internetin. Aiheet tietenkin vaihtelevat päivittäin, viikottain ja tuulensuunnan mukaan.

Pitkäaikaisista projekteista mainittakoon ainakin koirat ja harrastaminen niiden kanssa. Elukat ja harrastus ovat iso osa päivittäistä elämää, ja toisaalta pyrin opiskelemaan aiheesta jatkuvasti lisää, niin ehkä se on kiinnostuksen kohde. Onko se erityinen? Ei varmaankaan. Mun työ on jo vähän erityisempi, kun tämän alan osaajia on Suomessa ihan kourallinen, mutta juuri siksi en puhu siitä kovin tarkkaan tässä blogissa. Siinä ne kaksi asiaa, jotka täyttää mun elämän noin 23/7.

Akuutteja innostuksia ovat puutarhapuuhat, oman koirarodun historia ja astrofysiikka (tänään, tässä ja nyt).

6. Onko sinulla joitain tavanomaisesta poikkeavia erikoistaitoja?
En tiedä lasketaanko tätä erityistaidoksi, mutta olen kohtuullisen ansioitunut Tetriksen pelaamisessa, mistä syystä olen aika haka sijoittamaan tavarat ja ruoat kaappeihin siten, että tila tulee käytetyksi mahdollisimman tarkkaan. Mulla on ihan fakiiri muisti, erityisesti numeroiden suhteen, mutta muutenkin. Jos jollakulla on joku tavara hukassa, niin mä muistan, jos olen nähnyt sen. Vaikka sitten kaverin giganttisen kesähuvilan vähiten käytetyn huoneen sohvan alla.

7. Mitä mielestäsi on hetkessä eläminen?
Jengi käyttää ihan liikaa aikaa kaikenmaailman asioista huolehtimiseen ja hössöttämiseen ja valittamiseen. Joo, paasasin luonnon tuhoamisesta kohdassa neljä, mutta kun siitäkään ei ole pakko hätäillä ihan joka hetki. Hetkessä eläminen on sitä että on vaan, tekee sitä mitä nyt sattuu tekemäänkään, ilman sellasta entäskunmutkunjosvaikka-tuskailua. Minä olen tässä huono, mutta elämään luottamista ja positiiviseen tai edes neutraaliin keskittymistä voi onneksi harjoitella. Ihan vakavissaan jopa. Onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? Aivan sama. Onko kaikki ennalta määrättyä vai random-tapahtumien ketju? Aivan sama sekin, noin nykyhetken kannalta. Nyt on nyt on nyt.

Yritän varmaan sanoa, että hetkestä on syytä ottaa kaikki irti, koska sellaista ei vaan tule toista. Ja jos keskittyy murehtimaan menneitä, etsimään hetkestä huonoa tai pelkäämään tulevaa, se oleellinen voipi hyvinkin sujahtaa ohi.

8. Viime vuosi oli eurooppalainen vapaaehtoistyön vuosi. Teetkö itse jotain vapaaehtoistyötä tai onko jokin aihe, jonka piirissä haluasit sitä tehdä?
Koiraharrastukseen liittyvät hommat tehdään pääosin vapaaehtoisvoimin, ja olen niissä aika aktiivisesti mukana. Treenit, kisat ja muut tapahtumat eivät muuten vaan tapahtuisi. Se on sellainen isompi juttu. Pienempiä, kertaluontoisia hommia tehdään, jos (ja kun) niitä tulee vastaan. Aika usein mun ammattiin liittyvää, mutta on niitä muitakin, onneksi.

9. Mitä suomalaisuus sinulle merkitsee?
Ristiriitoja. Olen aika kaukana suvaitsevaisesta, saati maailmankansalaisesta, mun identiteetti on vahvasti suomalainen. Suomen kieli on mulle ihan hirveän rakas, se on suurin yksittäinen syy, miksi ulkomaille muuttaminen tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta. Mä kyllä myös häpeän tosi raskaasti niitä valintoja, joita me suomalaiset yhteisen hyvän nimissä teemme; tähän liittyvää settiä tuli vuodatettua muutama viikko sitten.

10. Mitkä ovat parhaat asiat eri vuodenajoissa?
Aloitan kesästä, koska se on nyt. Kesä on mahtava! Illat on pitkiä, tuntuu siltä, että on kaikki maailman aika tehdä ihan mitä vaan. Lämpö ei ehkä ole mun ykkösjuttu, mutta bikinit, shortsit ja kesämekot on virkistävää vaihtelua muiden-vuodenaikojen-pukeutumiselle. Kesällä juodaan jääkahvia ja syödään grilliherkkuja ja irtokäsijäätelöä ja tavataan ystäviä. Koiraharrastus on aktiivisimmillaan kesäisin, sekin on mukavaa. Mökillä voi olla ympäri vuoden, mutta kesäisin se on parasta. Ja meidän pieni olohuoneenjatketerassi on kesäisin kovassa käytössä, I kuorsaa siellä paraikaa.

Syksy on kaunis, kaunis, kaunis. Rakastan alkusyksyn pimeitä, lempeitä iltoja ja öitä, ja tietenkin kaikkia niitä värejä. Jopa keltaista, jota en muuten juuri tue. Syksy on myös haikea, kun kesä menee nukkumaan, koirien kisakausi päättyy ja sensellaista, mutta se haikeus on jotenkin positiivista. Isot työprojektit alkaa usein syksyllä, ehkä sen takia syksyssä on erilaista energiaa. Loman jälkeen jaksaa tietysti puhista töiden ääressä ihan eri tavalla kuin sitä ennen.

Talvella on vain vähän valoa, mutta se mitä on, on ihan mieletöntä. Kirpeät auringonnousut, pakkasen hehku, mustista mustin tähtitaivas – täytyy olla pimeää, jotta näkee pohjoisen valon hienoimmatkin vivahteet. Ja lumi on tietenkin mahtavaa, kun pääsee hiihtämään ja nauramaan hepuloiville kuonolaisille. Joulu on ihana tekosyy katkaista pimeys ja aherrus ja hössöttää vähän sinne sun tänne.

Sitten on vielä kevät. Tämä on ehkä vaikein, koska keväisin vaivaa allergia, ja valo tuntuu lisääntyvän liian äkkiä. Tai se on kaksipiippuinen juttu; toisaalta ihanaa, toisaalta uuvuttavaa. Mutta ne hyvät puolet, kyllä niitäkin on! Kaikki uusi ja vihreä ilahduttaa, linnuilla on kamalasti asiaa, ja entäs kun koittaa se päivä kun talvitakissa tulee tuskallisen kuuma? Raidallinen nukkuu talviunta, mutta kun valoa on tarpeeksi, se mystisesti herää ja touhottaa kuin pahainen pentu. Ja rapa roiskuu <3

11. Onko sinulla jokin haave, sellainen, että halusit repäistä ja tehdä jotain itsellesi täysin vierasta?
En tunnista itsessäni tällaista haavetta, mutta se voi johtua siitä, että mulla on vahvanlainen taipumus ihan vaan rynnätä suin päin, oli se kohde sitten mitä tahansa, vierasta tai ei. Yleisesti ottaen ajattelen jotakuinkin niin, että ihminen noin keskimäärin tekee mitä se haluaa tehdä, ja jos jokin on tärkeää, niin se ei sitten enää tunnukaan vieraalta. Otetaan nyt vaikka se, kun tuolla edellä totesin, että ajatus ulkomaille muuttamisesta tuntuu aivan mahdottomalta. Entä jos I saisi ulkomailta niin hyvän työtarjouksen, ettei sitä vaan voisi hylätä, ja päättäisi muuttaa määrittelemättömäksi ajaksi pois Suomesta? Lähtisin tietysti mukaan, yrittäisin järjestää elämäni siten, että se olisi mahdollista, enkä siinä vaiheessa pitäisi tekoa repäisynä.

Tämmöistä irtosi tänään. Nyt on korkea aika mennä kutittelemaan kuorsaajaa.

Yötöntä yötä

Kesä ja loma. Rajattomasti valoa, hirveästi kaikkea kivaa ja jännää. Ylikierroksia ja univelkaa. Muutaman siiveniskun mittaisia iltoja, jotka sinkoavat vahingossa pitkälle yöhön.

Yhden näistä illoista vietämme kodikkaassa kesäolohuoneessamme mitä parhaassa seurassa. Katan pöytään uudet, turkoosit lautaset. Ilta kääntyy yöksi, mutta kukaan ei halua keskeyttää letkeää lojumista katsomalla kelloa. Lopulta saattelemme vieraat junalle ähkyinä syömisestä ja nauramisesta. Olemme ehkä saaneet uudet ystävät.

Toisena iltana istumme kaksin mökkisaunan kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta. Lämpö viipyy iholla pitkään, hyttyssavu kiemurtelee hämärässä. Järven pinnassa loiskahtaa kala. Aika katoaa ympäriltä, lipuu yhä kauemmas. Haluaisin tallentaa tämän, samaan aikaan lämpimän ja viileän.

Mökkireissulta palattuamme ruokin uupuneet koirat, ripustan pyyhkeet, kastelen kasvit. Terassin lattialle levitämme vihreät räsymatot. I kaivaa tavaroiden seasta rasiallisen omasta metsästä poimittuja mustikoita ja mansikoita. Jälleen yksi ilta sukeltaa yöhön.

Muistan arvuutella kuluvaa viikonpäivää yhä harvemmin. Iltaisin väsyttää ihan hirveästi, mutta mieli ei taivu nukkumaan. I lohduttaa minua toteamalla, että minulla on saman verran energiaa kuin muillakin, riemukas pyrähtelyni vaan kuluttaa akut nopeammin tyhjiin.

Pää piippaa tyhjää, pitää unen loitolla. Kaipaan hitaasti mutta varmasti käyvää kelloa, sen nukuttavaa rytmiä.

Hauras pää

Näen unta, jossa olen joutumaisillani aseellisen ryöstön uhriksi. Rakkaalle ystävälleni on käynyt ryöstössä huonosti: hän on kuollut. Minä elän vielä, puukkoa väistellen, tuntien sietämätöntä tuskaa ystävän menettämisestä. Ehdin herätä ennen osumaa, rikkonaisena ja ahdistuneena, mutta samalla täynnä huojennusta.

Päivän rutiinit muuttuvat taas kerran, kun toimisto muuttaa uuteen osoitteeseen. Pieni tiimimme karkaa muuttohärdellin alta hotelliin, mutta pistäydyn aamulla uusissa tiloissa hakemassa vähän tavaroita mukaani. Kaivelen muuttolaatikkoani, kun kynnen alla pistää. Vedän käden kiireesti pois. Peukalosta valuu verta.

Hotellissa on kaunista ja mukavaa. Päivä alkaa tietenkin aamupalalla. Poimin korista luomumunan, tilaan lattea. Laskemme leikkiä viiden hengen tietokonekerhostamme. Meistä kaikki ovat vähän omituisia, kukin omalla tavallaan, kodikkaasti. Ryhdymme töihin vatsat täynnä, koko joukko saman pöydän ääressä hälisten.

Lounas muistuu mieleen vasta iltapäivällä. Kipitämme kiireesti läheiseen kuppilaan. Olen ehtinyt mättää kasvislootaa napaani jo hyvän aikaa, kun viereiseen pöytään asettuu iäkäs pariskunta. Ehdin juuri ja juuri rekisteröidä liikkeen näkökentän reunamilla, kun jossakin oikean korvan yläpuolella räjähtää. Nostan vaistomaisesti käden ohimolle. Kipu tukkii kaiken ympärilläni. Kylmät ja kuumat aallot tulevat vuorotellen. Yritän olla tarkentamatta katsettani mihinkään, vetäytyä sisäänpäin, etten vain lisäisi kallossani vallitsevaa tuskallista sekasortoa. Ympärilleni kerääntyy joukko huolestuneita ihmisiä, mutta sysin kaikki ärtyisästi loitommalle: älkää koskeko, aivot halkeavat, menkää nyt saatana vähän kauemmas. Tuijotan edestakaisin keikkuvaa pöydän pintaa. Haluaisin juosta sateeseen ja parkua kurjaa oloani puhelimitse I:lle, mutta tajuan, ettei se kannata. Jään paikalleni odottamaan tilanteen tasaantumista. Hieman toinnuttuani saan kuulla, että viereisen pöydän herra oli ollut nostamassa itselleen tuolia, kun istuin oli yllättäen pudonnut suoraan päähäni.

Öinen ahdistus palaa takaisin. Vetäydyn loppupäiväksi omiin oloihini. Olo on kiikkerä, päätä särkee, ikkunoissa valuva sade lamaannuttaa. Minua kotiin kuljettavan bussin renkaat haukkaavat pariin kertaan reippaasti penkkaa. Sydän hakkaa. Olen ihan hirvittävän yksin.

Ja niin ohuissa langoissa kiinni.

Henkilökohtaista

Olen harrastanut lähiviikkoina eräänlaista tutkivaa journalismia. Ihan omaan laskuuni, ainakin toistaiseksi. Tutkimuksen aihe on yksi vaikeimmista, joita olen koskaan kirjoitustyötä varten pureskellut.

Vaikean aiheeni pähkinänkuorensisus on se käsittämätön tosiasia, että hyvinvointivaltiosta, jonka kansalainen minäkin olen, ei löydy resursseja heikoimmista huolehtimiseen. Suomen sairaimpia lapsia hoidetaan olosuhteissa, joissa yhtään kenenkään hengissä säilyminen olisi suoranainen ihme. Ja Suomen sairaimmat lapset ovat todella sairaita, usein tavalla, joka vaatii jopa vuosien sairaalahoitoa. Tilanahtauden vuoksi he ovat aivan liian suuren osan ajasta erossa vanhemmistaan – jos fyysiset vammat paranevatkin, niin henkiset eivät ehkä koskaan. Sitten on vielä se, että itse rakennus on romahtamispisteessä, ellei se mätäne ja hajoa taivaan tuuliin ennen romahtamistaan. (Samaa aihetta pyöritteli myös Mirja Pyykkö hamalla 80-luvulla, ja tilanne oli katastrofaalinen jo silloin. Mediakohu toi kyseiselle sairaalalle neljän miljoonan markan edestä lahjoituksia, Pyykkö sai porttikiellon sairaalaan.)

Aiheella ei aluksi ollut minulle henkilökohtaista merkitystä. Mutta matkan varrella siitä tuli sellainen. Jokainen tutkimustyötä varten lukemani fakta, joka ikinen kuultu kokemus, ne kaikki tuntikausien keskustelut vanhempien kanssa syvensivät paitsi tietoa, myös tuskaa.

Olen surullinen, ahdistunut ja ennen kaikkea vihainen. Miten tällainen asia voi olla retuperällä? Ja mihin helvettiin ne minunkin verorahani oikein menevät? Valtionyhtiöitä pyörittävien dirikoiden palkkioihin, poliittisperäisiin järjestöihin, parkkihalleihin, mukasairaiden hyysäämiseen? Minua ihan oikeasti hävettää myöntää, että olen suomalainen.

Ja miten naurettavan yhdentekeviä ovat ne asiat, joista minulla on tapana valittaa?

Kirjoitan, itken ja kirjoitan lisää, koska en muutakaan voi. Toivon, että edes pienen pieni osa tästä ajatustyöstä auttaa eteenpäin taistelussa, jota hyvinvointivaltiossa ei pitäisi edes käydä. Ellei auta, niin täytyy yrittää kovemmin.

Tämä projekti mietityttää vielä pitkään, enkä minä tule koskaan olemaan se sama, joka kohtalon oikusta avasi ikkunan sairaiden lasten maailmaan.

Koordinaatiohäröpallo

Olen ollut aamusta asti ainakin puoliksi väärällä jalalla noussut. Tekemistä on paljon, huusholli pitäisi ehtiä siivota koska vieraita lappaa taas tälläkin viikolla sisään ja ulos vähän joka välissä, ja etätyöpäivä maistuu taas vaihteeksi ihan sahanpurulta. Jumituin jokin aika sitten koneineni kahvilaan, muistaakseni lääkärireissun jälkeen, en vaan viitsinyt enää palata toimistolle. Kahvilassa oli, yllättävää kyllä, aivan loistavat olosuhteet työntekoon. Hyvä kahvi ja tasainen taustamumina vailla mitään minua kiinnostavaa pitivät vireystilan sopivana hämmästyttävän pitkään, keskeytyksettä. Ei koiria, ei pyykkikasoja, ei siivottavaa sitäjatätä, eikä varsinkaan mitään järkeä nousta jatkuvasti hakemaan vettä tai vessaan tai tarkistamaan asdglk södlkh pncbk, koska persiinsä nostaminen saattaa tarkoittaa paikan menettämistä, eikä hopeanväristä sylikoiraa sovi tietenkään jättää oman onnensa nojaan. Jäljelle jää enää yksi ajanvietemuoto: työnteko.

Nyt minä onneton olen buukannut etäpäivän kuvitellen, että saisin samanlaisen flown päälle ihan vaan kotosalla. Työn alla oleva projekti kieltämättä hyötyisi siitä, ettei joku koko ajan keskeyttäisi. Eikä keskeytäkään, paitsi ne koirat, pyykkivuoret, siivottavat ja tarkistettavat. Minua ärsyttää. Jos tästä tulisi jotain, voisin olla himassa vaikka joka tiistai.

Tiistai on paitsi virallinen etäpäivä, myös puistojumppapäivä. Sääkin on otollinen, paitsi tuntia ennen jumppaa, kun näköpiiriin vyöryy mustia pilviä taivaan täydeltä. Ehdin hädin tuskin vääntää paheksuvaa katsetta naamalleni, ennen kuin ensimmäiset pisarat napsahtavat ikkunalautaan. Jo nyt on saatana!

Lähden silti ulos märkään määrätietoisin askelin. Päivä on jo ihan tarpeeksi pilalla, joten nyt ei auta valittaa, täytyy vain yrittää. Pakkaan tykötarpeiston vahakankaiseen kassiin, jonka kyljessä lukee Harrods, ja marssin nurmikentälle. En olekaan ainoa säätä uhmaava liikunnanhinkuinen, sillä paikalla odottaa joukko muitakin jumppareita ja uusi ohjaaja – sekä Piloxing-tunti. Olen ällistynyt. Ei niin hajuakaan mistä hommassa on oikeasti kyse, mutta laskeskelen, että edessä on jotakin pilatesnyrkkeilyn tapaista.

Suhtaudun uuteen konseptiin huomattavasti vähemmän epäluuloisesti kuin tavallisesti. Olen ehkä keski-ikäistynyt, tai sitten kotisohvalla vietetty päivä on tehnyt tehtävänsä, mutta joka tapauksessa päätän ennakkoluulottomasti pysyä menossa mukana. Potkin, hakkaan, kiemurtelen, hikoilen. Nurmikenttä on epätasainen, liikkeet kysyvät tasapainoa ja ristikkäisiä ojennuksia ja huitomisia on paljon, joten koordinaatio on enimmäkseen kovilla. Etsin raivokkaasti kiintopisteitä ympäröivästä maailmasta. Käsi koskettaa välillä maata. Ja mitä kettua tarkoittaa käsky kämmen ylöspäin?

Tunti on melkein lopuillaan, kun aurinko valaisee nurmikentän ja lämmittää hikisiä kasvoja. Suljen silmäni ja pompahtelen taivasalla, vähän vinksin vonksin ehkä, mutta mitäpä siitä. Huomenna on uusi päivä, ja sen voi aloittaa vaikka kahvilassa.

Kuningasta uhataan

Päässä on liikaa ajatuksia.

Ajattelen artikkelia, joka pitäisi kirjoittaa. Aihe on vaikea, mutta mielenkiintoinen. Joudun – tai pääsen – koluamaan epäkohtia, joista en tiedä oikeastaan mitään, mutta joiden eteen haluaisin tehdä jotakin. Ja siksi se mietityttää. Jutusta on pakko tulla hyvä.

Ajattelen kauden ensimmäisiä treenejä, jotka eivät menneet huonosti, mutta valtava kasvunvara jäi mieleen pyörimään. Pikkukoiran kanssa pitäisi osata edetä taiten, valita oikein, olla painostamatta liikaa mutta tehdä kuitenkin tarpeeksi; kyse ei ole vauhdista, vaan ihan muusta. Ja minun pitäisi osata katsoa sitä omaa koiraa eikä muiden, mutta kun kokemusta on niin naurettavan vähän, että huimaa.

Ajattelen työprojektia, joka etenee kuin asemasota. Vaisto käskee puhua suun puhtaaksi, laittaa ihme kyräilylle stoppi, mutta eihän asiakkaita niin kohdella. Asettaudun poterooni tekemään taas yhtä hahmotelmaa.

Asettelen nappuloita pelilaudalle, vääntelen ja kääntelen, kerään ne pois ja aloitan alusta. Järjestän uudelleen, enkä ole vieläkään tyytyväinen. Haluaisin karata pihanpläntilleni kitkemään niitä saamarin voikukkia, tai tekemään jotakin vaan,  kunhan se jokin menisi vatvomatta eteenpäin.

Väsynyt mutta onnellinen

Olen helteen helakanpunaiseksi kärventämä, mutapolvinen, vienosti kloorintuoksuinen, mustelmilla, viluinen koska palasin kovin myöhään pihalta sisään, aurinkorasvantahmainen, onnellisesti kuutamolla kaikesta arkisesta (siis mikä deadline?!), likainen, janoinen, jätskinhimoinen, särkeväselkäinen, voikukantuhoinen, metsittyneen pörrötukkainen, ja multaakin mulla on kynsien alla.

Viikonloppu, talkoot ja valoisa kesä <3

Pitää hauskaa pitämättä

Mennyt helatorstai-pitkäviikonloppu oli ehkä elämäni rentouttavin. Pidin nimittäin hauskaa koko hemmetin ajan, huomaamattani sitä paitsi. -- "Pitää hauskaa" on todella urpo ilmaus, mutta menettelee silloin, kun tajuaa jälkikäteen olleensa neljä päivää ihan fiiliksissä. Jaksan olla vielä keskiviikkonakin iloinen levosta, sillä toimistolla on ehtinyt tässä alkuviikosta tapahtua taas yhtä sun toista, eikä vauhti taida hetkeen hidastua.

Mutta se hauskanpito! Yksi sadepäivä kului järjestelemällä huushollia, siivoamalla varastoa ja pesemällä talvivaatteita kesäsäilöön pakattavaksi. Koti kohentui huimasti ja mieli siinä sivussa; esimerkiksi eteisen kaappien järjestely on odottanut vuoroaan muutosta asti, siis vaivaiset puoli vuotta, ja vesivahingon jälkeen suurin osa kaappien sisällöstä muutti pahvilaatikoissa olohuoneeseen. Että siivoaminenko hauskaa? Tuolla tasolla aikaansaaminen on tässä taloudessa hauskaa kuin joululahjojen avaaminen, monestakin syystä.

Ehdin minä muutakin. Ostin esiin kaivautuneen auringon innostamana uusia kesätamineita. Kävin raidallisen kanssa fysiossa ja pikkukoiran kanssa uimassa, ja molemmat nauttivat elämästään ihan kympillä. Pikkukoira pääsi oikein ihmisten ilmoille, kun emäntä sai päähänsä lähteä maistelemaan ison kaupungin herkkuja. Kirjoittelin asiaa ja epäasiaa pursuilevia sähköposteja (enkä kyllä ainuttakaan työhön liittyvää!), ja taidan saada mieluisia vieraita yhdeksi kesäkuun viikonlopuksi. Mieli hyppelehtii keveänä vieläkin.

Mukavaan elämään kuuluu luonnollisesti myös pitkiä yöunia, löhöilyä, aivottomien pelien pelaamista, grillattuja kasvisvartaita ja jäätelön syömistä, mutta yleismeininki oli hyvällä tavalla toimelias. Sunnuntain ohjelma oli mahtava sekin: pääsin testaamaan vesitrampoliinituntia (oli muuten ihan superhauskaa, sinne on päästävä uudestaan!), ja loppupäivän kyykin pihalla kitkemässä voikukkia. Nurmikko näyttää tällä hetkellä kammottavalta, mutta toivon, että sitkeä nyhtämiseni palkitaan. Ja pelkään, että palkinto tulee vasta joskus vuonna 2038... mutta järkeilin, että jos pihallamme viihtyvät voikukat, kastemadot ja muut toukkatoukkaset, niin ehkä siinä viihtyisi myös jokin koristeellinen tai peräti hyödyllinen kasvi? Uumoilen, että blogillani pistäytyy toisinaan myös eräs puutarhaguru --> jos arvelet olevasi se jota tarkoitan, niin kerro, onko pakkomiel projektini toivoton?

Millähän sitä oppisi irtoamaan töiden äärestä näin tehokkaasti joka perjantai? Huristamaan kohti viikonloppua ilman stressiä menneistä tai tulevista päivistä, vailla odotuksen häivääkään?

Liikettä! Liikettä!

Olemme nyt asuneet puoli vuotta "maalla", siis meidän mittapuulla aivan totaalisen maalla. Lähikauppaan on ehkä kilometri, mutta lähes kaikki muu sivistys on jäänyt kävelymatkan ulkopuolelle.

Olin maaseudullistumisesta jokseenkin huolissani ennen muuttoa, ja totta puhuen vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Enkä vähiten siksi, että harrastukset jäivät kaupunkiin. Nojoo, käynhän minä kaupungissa töissä joka arkipäivä, mutta koska en halua pidentää koirien päivää, kiirehdin työpäivän jälkeen mieluiten suoraan kotiin. Olen jatkanut sitkeästi kuntosalin jäsenyyttä, koska kyllä minä vielä joku päivä ehdin jumppaan, kun saadaan I:n kanssa soviteltua tulemiset ja menemiset, kun töitä on vähemmän, ja ja. No ihan varmaan onnistuu niinku ikinä. Kävi juuri niin kuin pelkäsin: liikuntaharrastukset jäivät maaseudun varaan, eikä täällä voi tehdä mitään. Voi apua.

Mutta niin on taas typerä lintu huolehtinut aivan turhaan. Maalla ei nimittäin muuta olekaan kuin tekemistä! On tilaa viilettää kickbikella ympäri ämpäri. (Kyllä, nyt minullakin on tuo hörhö hurvitteluvempain, ihan ikioma oranssi menopeli. Ja se on mahtava!!!) Lenkkipolku alkaa kirjaimellisesti kotiovelta, ja talvisin polku muuttuu tietysti hiihtoladuksi, koska täällä jumalan selän takana todellakin hiihdetään! Sadan metrin päässä on kahtena iltana viikossa jumppa. Extremekokeilulistalla odottaa vesitrampoliinitunti. Ja isompaan asuntoon mahtuu paljon enemmän siivottavaa, järjesteltävää, puunattavaa, pengottavaa, keskeneräisiä projekteja. Enää ei tarvitse keksiä tekosyytä jatkuvalle ähräämiselle. Eikä ainakaan istua paikallaan, koska siinä hommassa hajoaa pää.

Parasta on kuitenkin se, että koirien kanssa liikkuminen on huomattavasti mielekkäämpää, kun voi vaan avata oven ja pinkaista koivin ja tassuin ulos vapauteen. On peltoja, nurmikenttiä ja metsiä, ja ne ovat kaikki tässä. Kaupungissa piti aina lähteä autolla. Ruuhkassa istuminen nakersi ulkoilun iloa, ja koirain liikuntapaikat olivat säälittävän pieniä, aidattuja hiekkalaatikoita. Eikä niissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta... vierailimme sivistyskeskittymässä tässä joku ilta, ja pistäydyimme samalla koirapuistossa. Onneton hiekkapläntti korkeine verkkoaitoineen tuntui vaan niin väärältä. Koira ei oikein edes tajunnut, että pitääkö tässä muka yrittää juosta vai mitä. Okei, puisto oli yksi pienimpiä missä olen koskaan käynyt, mutta silti.

Tässä asiaa pyöriteltyäni luulen, että jumppaan ehtiminen on ollut järjestelykysymys, jota ei vaan ole kiinnostanut järjestää. Kaupungista kun on aina kiire pois, eikä se johdu pelkästään koirista. Minä en vaan halua olla siellä. Miksi haluaisin, kun voin olla täälläkin, täällä maalla, missä on tilaa ja ilmaa? Luulen myös, että suunnitelmallisuuden ja kulutettujen kaloreiden vahtaamisen vankila on jäänyt kaupunkiin. Se liikunnan vapaus, jota olen tuskaisena etsinyt, löytyikin täältä. Maalta, jossa ei voi tehdä mitään, ei ainakaan liikkua.

Raamit kaulassa

Koeaika uudessa duunipaikassa päättyy, ja työsuhde vakinaistetaan erinäisin menoin. Pääsen taas puhutteluun, tällä kertaa itsensä toimarin jutuille. Pyörittelen mielessäni taannoisia hankaluuksia (minä ja minun suuri suuni), mutta toimari sanoo olevansa tyytyväinen suorasukaiseen, tinkimättömään tyyliini. Niinpä toiveeni on päätetty ottaa huomioon: minut siirretään toiseen tiimiin, siihen, johon olen alusta asti hinkunut. Lopuksi tj kysyy, onko lähin esimies ymmärtänyt viilata palkkaani tarpeeksi ylöspäin.

Olen riemuissani. Vihdoinkin minulla on lupa kotiutua! Tuntuva palkankorotus ei liiemmin kiinnosta, koska Hernenokan raha-asiat ovat joka tapauksessa aivan päin helvettiä (veroehdotusta läpi zoomaillessa kävi ilmi muun muassa se tosiseikka, että työttömyyskassan jäsenmaksuista on puoli vuotta maksamatta). Kerron palkankorotuksesta I:lle, koska arvelen tarkemman puoliskoni ilahtuvan tiedosta. Väärin luulin: hänelle on kuulemma aivan sama minkä verran minulle maksetaan – tulkoon palkka vaikka linnunsiemeninä, kunhan saan töissä niin paljon ajateltavaa, etten tarvitse enää kotona ihan hirveästi viihdytystä. Tyrmistyn hetkellisesti, mutta tarkemmin ajatellen: mitä uudet hommat muka ovat, elleivät uusi väylä purkaa hermostunutta aivoenergiaa?

Illalla I katsoo dvd:ltä elokuvaa, jonka juonen tiedän suurin piirtein luettuani kirjan. Sen päähenkilölle, johon minä olen syvästi samastunut, tehdään raakaa seksuaalista väkivaltaa. Olen juuri hotkinut vailla huolen häivää trilleriä, jossa ripustetaan silvottuja ihmisruumiita kattoon, syönyt siinä samalla ihan pokkana fetapiirasta, mutta elokuvan tapahtumia en kestä edes kuulla. Vetäydyn keittiöön, istun koneella luurit päässä ja kuuntelen Yann Tierseniä, vaeltelen jossakin kaukana omissa ajatuksissani.

Siinä minulla on kokonainen maailmankaikkeus. Jostakin nurkasta ahdas vankila, mutta on siellä sitä tilaakin.

Siivouspäivä

On tässä vähäunisina öinä tullut pyöriteltyä muiden hajatusten ohella paria säettä. Pirulaiset eivät halua asettua kunnolliseen muotoon, saati kontekstiin, joka oikeasti olisi muuan lopahtanut keskustelu. Saadakseni sanasaastan mielestäni, pois kuleksimasta ja tilaa viemästä, päätin että niiden sijoituspaikka olkoon tästälähin tässä.

Saa puu taas oksan lehdettömän uuden
Tulkoon talvi, vieköön loppuun ikuisuuden


(Onpa joo ihme että pyörii hereillä, tällästa skeidaa kun kierrättää... Ehkä ensi yönä taas nukutaan.)

Lennossa taas

Aamukohmeiset aivot eivät löydä ulos unesta, eivät anna oikeita käskyjä. Minä en löydä vaatteita, en lääkkeitä, en naamarasvaa. Kompuroin edestakaisin portaissa. Jaloissa painavat edellisen illan jumppa ja lenkki.

Olen reippaasti myöhässä tavanomaisesta aikataulusta, mikä on helvetin typerää juuri tänään. Kalenteri on niin täynnä, etten ehdi luultavasti edes syödä. Mikään paita ei ole hyvä, tai silitetty. Olen koko ajan enemmän myöhässä. Enkä sittenkään voi pukeutua hihattomaan paitaan jossa lukee LITTLE MISS REHAB, koska olen menossa muun muassa asianajotoimistoon. Jos vaan veisi työvaatteet pesulaan tästä lähtien? I kommentoi sekoiluani hyväntahtoisesti, mutta tänä aamuna en ymmärrä sen sortin huumoria lainkaan.

Sullon olkalaukkuun vielä villatakin, vesipullon ja Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Herkkupala kirjaston hyllystä, vaikka luulin hotkineeni isät ja pojat jo aikapäiviä sitten. Kiskaisen tennarit jalkaan – tässä ei nyt kertakaikkiaan ehdi panostaa uskottavuuteen – ja juoksen ulos ovesta.

Ärtymys valahtaa harteilta. Lupailivat sitä myräkkää, ja toden totta: tänä aamuna tuulessa tuoksuu vesi, paksu ja vahva kuin meressä maannut. Itsetietoinen ilma painaa keuhkoja kasaan, kasaa pilviä ympärille. Siipien alla virtaa taas.

Uskon asia

Ensimmäinen niin lämmin päivä, että on pakko repiä huivi kaulasta. Silti toivon, että kolmannen valtiomahdin lupailema myrsky iskisi keskellä päivää, kesken kaiken. Että olisi pakko mennä ja kastua.

Elämänohje käskee luottaa intuitioon. Mitä muuta tässä muka edes voi?

Nasta juttu

Se toinen niistä kahdesta paketista.

Asia nyt vaan on niin, että minä olen toivottoman koukussa kaikkeen kauniiseen. Tai kauniiseen, miten sen kukakin haluaa määritellä. Minulle se on ilmeisesti ensisijaisesti kaikkea kiehtovaa. Tapa sijata itselle hyvä paikka kaikessa olevassa, toisaalta keino pitää nälkäiset aivot jotenkin hallinnassa.

Selaan maanisesti kaiken maailman kuvablogeja. Jos Google Reader jää pariksi päiväksi huomiotta, niin lukemattomia otsikoita on toista tuhatta. Ja mihin minä sitten sukellan? Kuvituksiin, typografiaan, infograffaan. Kuviin kirjahyllyistä ja keittiöistä, linnunsulista ja dinosauruksen munista. On käyttöliittymiä ja käyntikortteja. Matemaattisia kaavoja. Kosketusnäyttöjä. Super Mario -tennarit ja sata erilaista alkuaineiden jaksollista järjestelmää.

Vähän niin kuin Jos rakastat, mutta sinne tänne sinkoileville aivoille.

Ai niin, se paketti sisälsi muun muassa todellista package design -silmänruokaa, sisältö tarkoitettu koirille. Kyllä se näytti niille kelpaavan, kun kokeilin.

Juhlaimellista menoa

Huhtikuu vaihtuu toukokuuksi. Aurinko paistaa loipottaa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Allergia kutittaa nenää. Olen taas vuoden vanhempi. Pari isoa projektia putkahtaa päivänvaloon.

Tätä kaikkea on syytä juhlia. Vapun aikana olen

• syönyt kaksi kertaa aivan erinomaista grilliruokaa, eikä kyllästytä yhtään – olen jo ehtinyt kutsua vaikka keitä grillaamaan ja testaamaan pehmeitä terassityynyjä, minä sosiaalisuuden malliyksilö

• ollut mudan peittämä ja nyrjähtänytnilkkainen tulevaa hedelmätarhaa myllättyäni

• tuntenut itseni täydeksi deekuksi lipitettyäni melkein pullollisen mustaherukkaista kuohujuomaa, alkoholitonta sellaista

• juossut kauhuissani remminsä poikki kiskaisseen raidallisen perässä

• innostunut kulkupelistä nimeltä kickbike (jollaisen I juuri osti) ja laskeskellut rahojani...

• ehtinyt jo vähän odotella kahta pakettia, joista lisää myöhemmin.

Jonkun ongelmia

Meidän huushollissa asuu joku Joku.

Joku ei ole vienyt bioroskia, vaikka sen olisi pitänyt. Tai jos olisikin, niin ainakaan se ei olisi pessyt biojäteämpäriä, vaan jättänyt sen likaisena odottamaan pesua ja uutta pussia. Sen sijaan Joku kerää bioroskia likaiseen muovirasiaan tiskipöydälle.

Joku ei ole täyttänyt koirien vesikuppia, ei muista mihin on lykännyt tärkeät paperit, eikä Joku imuroi kuin äärimmäisessä hädässä. Joku on kuitenkin ehtinyt juoda viimeiset maidot ja jättää tyhjän lasin sohvan selkänojalle, ja samainen tyyppi on selvästi natustellut olohuoneessa kääreellisiä makeisia.

Joku unohtelee, sotkee, kadottaa. Kuormittaa, vituttaa.

Ihme tyyppi.

Leipää yksille

Viikon päätteeksi sopii oikein mainiosti marssia (okei, laahustaa) apteekkiin. Lääkevarasto on tyhjenemässä, ja lisäksi olen päättänyt työkaverin yllyttämänä ostaa C-vitamiinia. Voi kuulemma lievittää flunssan oireita. Suhtaudun yleensä supernihkeästi kaiken maailman hivenaineiden mussuttamiseen, mutta tuskinpa tässä hävitäkään voi.

Tiskin takana seisoskelee farmaseuttilauma. Ne palluttavat leikkihämähäkkiä, eivät ole huomaavinaankaan. Olen jo liittymässä joukkoon kummaan, voisin minäkin tuota eliöntapaista lätystellä, mutta vuoroja jakava systeemi katkaisee aikeeni tomeralla kilahduksella. Hemmetti.

Yhteisen lemmikin hylännyt farmaseutti pakkaa lääkkeet pussiin ja kysyy yllättäen, haluanko ostosta laskelman Kelaa varten. En kai, eivät ne enää minun ikäiselleni kuitenkaan mitään korvaa? Mutta jos olisivat nyt vähemmän ankaria, kun Concertan peruskorvaus on palautettu, vaikuttava ainehan on sama. Niin, no joo, mä olen vissiin jo luovuttanut, kun ei tässä tilanteessa ole mitään mieltä, eikä viranomaiset taida juuri muuta tehdä kuin pompottaa vastuuta instanssilta toiselle. Että ei kiitos, enkä minä sen puoleen koe maksavani tästä kovin paljoa näinkään, kun elämä ennen diagnoosia oli sellasta sekoilua että oksat pois. Hyvä sitten niin, että toimii, hymyilee farmaseutti.

Lampsin matkoihini ilman laskelmaa, mutta pyörittelen asiaa vielä pitkään. Nimenomaan järki tästä kuviosta uupuu. Korvauksen poistamiseen liittyvät keskustelut olivat osin ihan täyttä soopaa, adhd-väkeä ärsyttävä lääkkeiden väärinkäyttökortti läpsähti esiin vikkelästi kuin pelinjakajan kädestä, ja päätökselle oli monta virallista syytä muttei ainoatakaan tolkullista. Ja mitä tämä tolkun järjestelmä sitten tekee? Palauttaa korvattavuuden yhdelle valmisteelle, vaan ei muille. Vaikka adhd-lääkkeet ovat kaikki sitä samaa kamaa, eri laatikoissa.

Haluaisin tehdä vaikka sellasen rekonstruktion, että poistetaan keskioluen myyntiluvat kaikilta jotka sitä myy, ja juuri kun kohu on ehtinyt laantua, palautetaan lupia vähän sinne sun tänne. Miksi? Olis vaan kiva.

Himmeetä

Työputken päässä kajastaa vihdoinkin himmeä valo. Kertoisin kuinka himmeä, mutta joku valopää on mennyt uudistamaan lamppujen valoutta kuvaavan järjestelmän, jokseenkin epäonnistuneesti mielestäni. Kollegani, se jonka kanssa minulla on eniten yhteistä työsarkaa, palaa maanantaina kolmen viikon lomalta. Tämän viikon ajan olen ollut duunipaikalla lajini ainoa edustaja, kun kaksi muuta ovat poissa. Ota yksi, maksa kolme! Yhtä projektia olen hinkannut luvattoman pitkiä rupeamia, koska kiero suunnitelmani on: aion puhaltaa sen ensin mainitulta kollegalta omiin hoteisiini. Olen rakastunut.

Ruuhka on ollut sietämätön, normaali työaika ei riitä mihinkään, minulla on flunssa ja utuinen pää. Väsyttää, mutta samalla kuormitus ei tunnu oikeastaan haittaavan. Koska työ on mahtavaa. Osa ylitöistä palautuu tililleni ensi kuussa, mikä on valitsemallani alalla käytännössä mahdotonta, vaan tapahtuessaan sitäkin mahtavampaa. Muutamalla lisäeurolla saa vaikka... tennarit!

Nieleskelen kurkussa pyörivää piikkipalloa alemmas. Menisi nyt, kun kohta koittaa hartaasti odottamani vapaus.

Iltahankala

Kirjoitin iltapäivän koettelemuksista koiran blogiin. En ilkeä avautua sinne enää enempää mamman pikku puudeleista, eikä siellä kuulu valittaa jostain vitun ylitöistä, joten ajetaan tänne kaatopaikalle nyt kaikki loput sitten.

Niin. Juu. Kun ei siinä iltapäiväisessä ollut tarpeeksi, niin otetaan illalle vielä toinen rautaisannos koiranomistajan ihanaa arkea. Anger managementin, työpäivän jatko-osan ja kahden pyykkikoneellisen jälkeen onkin tullut sopivasti aika muonittaa ja ulkoiluttaa nelijalkaiset.

Pukeudun tavallisen kevyesti lyhyttä iltapisseilyä varten, koska kuka muka tarkistaa ennen lähtöä ikkunasta, millainen säätila ulkona vallitsee? Ulkona vallitsee todella epäinhimillinen ja jäätävä räntäsade. Palelee. Missä tahansa varusteissa palelisi. Raidallistakin palelee, siltähän puuttuu iso pala turkkiakin, joten se hoitaa asiansa varsin vikkelästi. Pikkukoiralla ei sen sijaan ole mitään kiirettä. Sitä ottaa päähän, kun asioiden noukkiminen maasta on pitkästä aikaa estetty kuonokopalla, eikä sitä nyt muutenkaan huvita käydä pissalla. Ei juuri nyt, kun kolmensadan metrin päässä taisi kävellä joku. Viisainta spottailla sinne suuntaan vielä jonkin aikaa. Uhma-aivo tempoilee remmissä, ei edes harkitse kyykkäävänsä. Jähmetyn räntäsateeseen. Mie en enää jaksa näiden kanssa, parahdan. Itku puristaa päätä.

Edellä lampsiva I pysähtyy. Ojentaa avainnipun, käskee viluisen raidallisen ja viluisen vaimonsa sisään. Jää pikkukoiran kanssa ulos sateeseen.

Päässä ei ole yhtään ajatusta, paitsi se etten kestä noita kahta älykääpiötä. Ei mulla muuta.

Vielä asioiden paikoilleen loksahtelemisesta

Eläinlääkäristä kotiuduttamme asettelin eräänkin lepotuolinomaisen sohvakemöhkäleen blokkaamaan tietä portaisiin, ettei vielä semitolkuissaan tönttöröivä raidallinen harhautuisi rappusiin itseään kolhimaan.

Niin mikäpä lepolotkon uumenista paljastuikaan? Ainakin kolme viikkoa kadoksissa ollut television kaukosäädin!

Onnen viipaleita

Laiskanpulskean pääsiäisen jälkeen koittaa se päivä, jona rakkaimpani raidallisimpani viedään jälleen uuden eläinlääkärin hypelöitäväksi. Hiljainen oletuksemme on, että lääkäri katsoo aiemmin otetut röntgen- ja magneettikuvat läpi, antaa lausuntonsa oli se sitten mikä hyvänsä, ja passittaa meidät kotiin. Mitä ikinä se mikähyvänsä pitääkään sisällään, niin sitä ei voi ajatella etukäteen.

No, eipäs osunut sekään arvaus oikeaan. Neurologi tutkii kuvia, selittää taukoamatta ja osoittelee näyttöä: tässä on tämmöinen, tuossa tuommoinen, ja mikäs tämä sitten on? Kun kuvat on katsottu, pääsee huomion kohteeksi itse koira, ja niin raidallista käännellään ja väännellään taas kerran. Katselen lumoutuneena neurologista perustutkimusta. Lääkäri kääntää koiran takajalkojen varpaat alle ja katsoo, korjaako eläin tilanteen itse. Kyllä, varpaat oikenevat. Potilas kellautetaan kyljelleen, ja refleksivasara napauttelee kevyesti. Kintut sätkivät. Ei mitään häikkää.*

Jäljelle jää magneettikuvan reunalta osoitettu mikäs tämä sitten on. Se on jotakin, mitä pitää tutkia tarkemmin. On kuvattava uudelleen, nimenomaan siitä kohdasta, mikä ei näy kunnolla aiemmissa kuvissa. Ehdimme hädin tuskin sanoa juuta saati jaata, kun lääkäri jo palaa ruiskun kanssa. Käpälöinnistä ärtynyt raidallinen meinaa pistää ranttaliksi, mutta pullikointi ei nyt auta. Tyyppi on viiden minuutin kuluttua sikeässä unessa, ja omistajisto toivotetaan tervetulleeksi takaisin kahden tunnin kuluttua.

Hetkellisen aikataulullisen hämmingin jälkeen lähdemme käymään toimistolla (minä) ja etsimään jotakin syötävää (toi toinen). Ymmärrän äsken kuulemamme oikeastaan vasta autossa. Olen koko ajan olettanut, lähinnä eläimen liikehdintää seurailemalla, että ongelma on alaselässä ja jotakin, mikä aiheuttaa nimenomaan toispuoleista kipua ja olemisen vaikeutta. Ei ole. Se kohta, mitä edellinen eläinlääkäri ei suositellut hoidettavan leikkauksella, on keskiselän alueella, eikä erityisesti kummallakaan puolella rankaa. Sen sijaan kuvan reunalla heikosti näkyvä mikälie on alaselässä. Se menee jakeluun, ja samalla ei mene: miten minä olen koko ajan luullut, että alaselässä? Onko selässä ehkä kaksi kipeää kohtaa? Ilmeisesti kyllä, ellei jopa kolme, arvelee I. Eikö edellinen lääkäri puhunut röntgenkuvia tutkiessaan myös jostain toisesta kohdasta? Miksei asiaa tutkittu tarkemmin vaikka siinä edellisessä magneettikuvauksessa, josta me maksoimme itsemme kipeiksi, ilmeisesti turhaan? Tähän I ei osaa vastata.

Melkein heti takaisin palattuamme lääkäri pyyhältää vastaanottotilaan toimittamaan toisen potilaan asiaa ja huikkaa mennessään, että selkeitä löydöksiä on, jutellaan kohta. Nielaisen. Selkeitä löydöksiä kuulostaa äärimmäisen pahaenteiseltä diagnoosilta. Yritän olla parkumatta.

Meidän vuoromme koittaa noin kahden minuutin päästä, ja taas katsotaan kuvia. Selän keskivaiheilla on enää tuskin havaittavissa oleva kohouma, mutta siitä ei tarvitse välittää, ongelma on tosiaan aivan muualla. Tuijotan näyttöä otsa kurtussa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on selkäranka, ja pitkä keltainen viiva katkaisee nikamien helminauhan kohdasta, jonka viipalekuva näkyy oikealla. Viiva liikkuu ja kuvat vilisevät, terve nikama vaihtuu vaurioituneeseen. Se on hyvin lähellä häntää, ja aivan selvästi toispuoleisesti rikki. Pidätän hengitystä. Mitä tämä kaikki, no, tarkoittaa?

Maallikolle asia avautuu suunnilleen siten, että häntää lähinnä olevassa nikamassa on kasvuhäiriö, jonkinlainen lähes irrallinen luunpala, joka hiertää koiran hermojuuria. Ei kuitenkaan selkäydintä, mikä selittää sen, ettei halvausoireita ole. Kipua se sen sijaan aiheuttaa aivan varmasti, ja siksi selkä on viisainta korjata, sopisiko tuoda koira leikattavaksi torstaiaamuna? Potilas on melkein hereillä joten sen voi viedä kotiin, oliko vielä muuta?

Kompuroimme ulos vastaanottohuoneesta. Hämmennys purkautuu toimintaan, ja alamme naputella odotellessamme tekstiviestejä: selkä leikataan sittenkin, ja jos kaikki sujuu hyvin, se paranee. Pienen ikuisuuden jälkeen vielä tokkurainen raidallinen viipottaa luoksemme, jokseenkin epävakaasti, mutta häntä vispaten. Polvistun lattialle raitapaitaa tervehtimään ja purskahdan itkuun.

___

*) Nelijalkaiselle välilevytyräpotilaalle tyypillisiä halvausoireita ei ole, ei ole missään vaiheessa ollutkaan. Tämä oli pääasiallinen syy siihen, miksi edellinen eläinlääkäri ei pitänyt leikkausta tarpeellisena.

Vieraana

Neljän päivän vapaus tekee hyvää, paitsi ei linjoille. Kodin seinät saavat vihdoinkin uutta väriä pintaan, ja milläpä ahkerat maalarit vauhdittaisivat telojaan ja pensseleitään, elleivät irtokarkilla? Loput kaksi päivää kuluvat mökillä, anopin herkkupatojen ääressä. Pääsiäisaterialla on tänä vuonna yksitoista ihmistä, suurin osa tuttuja, mutta myös kaksi uutta. Pöytä se vaan venyy vuosi vuodelta, ajattelen.

Muuta pitkiin vapaisiin mahtuvaa yleishärpäkettä ovat tällä kertaa edustaneet ulkoilmaelämä, laiskanlainen kotitoimistoilu, pelikoneen ääressä nysvääminen, syvällisten juttujen puiminen ja viemärin avaaminen (kyllä vaan, viemäröinnin jalolla saralla on saanut viime aikoina kunnostautua tämän tästä, ja tällä kertaa lähes hajotin koko systeemin).

Palaamme mökkireissulta väsyneinä, pinkein vatsoin. Huushollissa on vastassa maalaamisen jälkeinen kaaos ja vieraan väriset seinät. Iho, hiukset ja vaatteet tuoksuvat oudolta. Sen huomaa vasta kotona. Seuraa inhottava taitekohta, jonka takia voisin jättää kaikki maailman matkat väliin. Pujottelen huonekalusokkeloissa, etsin tietäni sinne ja tänne, puran laukkuja, mätän pyykkiä koneeseen. Ikkunan takana syttyy katulamppu.

Pitäisi oloutua uuteen viikkoon, mutta tänään on väärä päivä, ja huomennakin on.

Jeesus sentään

Jeesus rakastaa sinua, sanoo lajitoveri ja ojentaa neliönmuotoista, suhteellisen rumaa lippulappusta. (Kuka sokea niitäkin oikein leiskaa?) Mutisen ei kiitos, mutta mielessäni murputan ei niin mitään käytännön järkeä. Tarjotun lipuskan kelpuuttaminen ei edes käväise mielessä, mutta jos nyt vaikka haluaisinkin tarttua Taivas ja miten sinne pääsee -nimiseen pikaohjeeseen, ei minulla ole ojentaa yhtään vapaata kättä sitä hamuamaan. Toisessa eturaajassa keikkuu asiakkaalta saatu pääsiäislahja, toisessa kannettava tietokone, ja töistä bussipysäkille on näillä kantamuksilla ihan tarpeeksi matkaa. Käsivarret venyvät. Olen jo tovin ruinannut IT-osastolta uutta konetta, pienempää kevyempää nopeampaa SSD-levyllistä, mutta painostus on saanut aikaan vasta vähäistä kiemurtelua. Pääsiäislahjoja ei sentään tipu kuin kerran vuodessa hahhahhah.

Päivät humahtelevat ohi yksi toisen perään. Laskemattomina, katkeamattomina. On töitä, hautajaissaattoja, yövieraita, eläinlääkärireissuja, tärkeitä asiakastapaamisia, enemmän ja vähemmän huvittavia kommelluksia, univelkaa. Pää on täynnä ryönää, ruuhkaa, surinaa, koska parantumaton koppamoottori suoltaa jatkuvasti ajatuksia, ideoita, asioita, listoja. Aloitan lauseen, mutten ennätä lopettaa, viuhdon jatkuvasti johonkin, vaikken muista, mihin olen menossa. Olen väsynyt. Ja sittenkin vielä, sen kaiken alla, on suuria, pelottavia mielenliikkeitä. Varomattomia kurkistuksia vielä kirjoittamattomaan tulevaisuuteen.

Jatkan matkaa hajoavine ajatuksineni, kasseineni ja koneineni unwillingresolved ambiguity. Nelipäiväinen työviikko on lähinnä vitsi, mutta vältyn sentään edestakaisin ryysäämiseltä ja lippusten tyrkyttelijöiltä. Niiden sijaan saan käpertyä kotisohvalle pehmoisen laumani kanssa.

Bonusraitana polkaistakoon aihepiiriin sopivaa vitsiä viikonlopuksi.
Jesus saves. Graphic designer doesn't.

Päättymätön

Asiat selviävät. Jotkut paremmin, toiset taas huonommin.

Paremmin-osastolle menee se, että solmut työmaalla lähtevät aukeamaan. Menetelmäkin on mitä perinteisin. Kerään aamusta tyhjällä mielellä rohkeuteni ja nappaan sitä väärää tyyppiä hihasta kiinni, ehdotan juttutuokiota. Kaksi mukillista kahvia sekä kaksi naista, ei edes kovin eri-ikäistä, aivan eri asemassa, mutta – tämä tuli yllätyksenä – silti tasavertaisina. Suurin osa koko härdellistä on silkkaa väärinkäsitystä.

Paremmalle puolelle putoaa kai sekin, että vesivahingon uhriksi joutuneeseen kotikoloomme ilmestyy vihdoinkin ainakin jonkinlainen korjausryhmä. Tyhjennämme eteisen kaappeja yötä myöten, järjellinen varoaika ennen projektin alkamista on ylellisyys johon ainakaan meillä ei ilmeisesti ole varaa, mutta tapahtuupahan edes jotain. Auki repsottava eteisen nurkka on ehtinyt masentaa jo aika pitkään.

Kaikista huonoin juttu on se, että raidallisen rikkinäistä selkää ei ehkä vaan voi korjata. Lääkäri on sitä mieltä, että meillähän menee hyvin: koiralla ei ole halvausoireita, se ei onnu, eikä liioin näytä potevan minkäänlaisia kipuja. Ei niin, ellemme anna sen juosta vapaana. Sydän puristuu kokoon. Ihminen on suuressa viisaudessaan jalostanut vinttikoiran juoksemaan, joten sen kohtalo on juosta. Mitä muuta tuo pieniaivoinen pitkäkuono muka elämältään haluaisi? Sehän on tuulen koira, kaikki neljä tassua enimmäkseen ilmassa. Lääkäri on myös sitä mieltä, että voisimme kysyä toista mielipidettä eläinsairaalasta, jossa on enemmän asiantuntemusta selkäkirurgiasta. Päätämme tehdä niin.

Itkemme vuoron perään koko kotimatkan, ja se on piinaavan pitkä. Sade piiskaa tuulilasia, sanat kompastelevat toisiinsa. Itsekkyyden ja yrittämisen raja on hiuksenhieno. En tiedä, kummalla puolella seison: totta kai minä haluan pitää raidallisen luonani, ja totta kai minä haluan tarjota sille elämisen arvoista elämää. Kuinka paljon minulla on oikeus sitä rajoittaa? Ja millä ihmeen vaa'alla tämän asian voi edes punnita?

Liian isoja paloja

Sekin yksi duuniin liittyvä paska näyttää täältä katsoen aika pieneltä.

Raidallisen selkä on taas kipeä ja jäykkä. Pyyhin ulkoilusta märkiä takatassuja taiten. Seurailen huolestuneena varovaisia, epäsymmetrisiä liikkeitä. Pakenen syyttävää katsetta kun pujahdan isoksi kasvaneen pikkukoiran ja pallon kera ovenraosta ulos. Kotiin palattuani kosketan niin hellästi ja pehmeästi kuin osaan. Sydän murtuu pienen palasen lisää joka ikinen kerta.

Paras ystävä painii toisaalla isojen asioiden kanssa. Suru tuntuu etäisyyden yli, kun olemme puhelimen välityksellä hetken vieretysten.

Tärkeimpiin asioihin voi vaikuttaa niin häviävän vähän.

Jos jumalat puhuisivat

Kaivan maanantaina töistä palattuani ja erinäisiä kotiutumisrituaaleja suoritettuani kännykän laukusta. Yksi puhelu tullut. Eno on soittanut.

Sisällä jysähtää. Jotain on tapahtunut, joku on kuollut, mitään muuta selitystä ei kerta kaikkiaan ole. Ei meidän suvussa soitella, paitsi minä ja äiti. Soitan takaisin, ja suru-uutisiahan sillä oli: äidin setä on kuollut aikaisemmin iltapäivällä.

Minulle iskee hätä. Eno ei ole saanut äitiä kiinni. No eipä kai, koska äiti on lomalla kaukoidässä, ja käyttää kommunikointiin sikäläistä prepaidia. Jonka numeroa enolla ei tietenkään ole; mitäpä sillä, kun ei ole ollut tapana puhelimessa liiemmin juoruilla? Katson kelloa. Siellä kaukana on yö, en arvaa soittaa, mutta pakkohan minun nyt jotain on tehdä. Lähetän viestin: Soitatko kun luet tämän. Joidenkin minuuttien kuluttua hoksaan, että kun äiti lukee viestin, olen minä puolestani unten mailla. Äiti ei soita, mutta huolehtii sitäkin enemmän. Enkä halua sitäkään. Lähetän perään toisen viestin. Olen pahoillani kun kerron tekstarilla, mutta Jaakko-setä kuoli tänään. Äiti vastaa melkein heti, kiittää kun kerroin. Yleensä äiti on parinsadan kilometrin päässä, siinä ihan hollilla oikeastaan, mutta juuri nyt välissämme on vuorokauden kolmannes. Äiti on aivan hirvittävän kaukana.

Tulee uusi päivä, arki ja työ. Lähin esimieheni pyytää heti aamusella palaveriin; koeaikani on puolessa, joten mehän voisimme pitää pienen keskustelun, eikös? Sanon totta kai, mutta sisällä huutaa taas. Ei vittu, ei näin. Nyt tulee nimittäin monoa.

Kyllä, olen hemmetin hyvä siinä mitä teen -- ja kyllä, suorasukaisuuteni ja kulmikkuuteni on aiheuttanut närää väärässä tyypissä. Yksi väärin ymmärretty työohjekin on, joskus käy niin, mutta perusongelma on selvä: naama ei miellytä. Vastailen asiallisesti. Kerron, että tulen tärkeän asiakkaan kanssa itse asiassa loistavasti toimeen alkuköhimisten jälkeen, ja että alun sopeutumisen jälkeen kaikki näyttää omasta mielestäni menneen oikein nastasti.

Keskustelu on todella omituinen, ja mikä pahinta, asia jää auki. Esimieheni toteaa tahdittomasti ohitseni paikalla olevalle hr-päällikölle jotakin sen suuntaista, että niin pitäis varmaan päättää että jatkuuko tuon Hernenokan hommat koeajan jälkeen vai ei. Katson muualle. Niin varmaan pitäisi.

Olo on koko loppupäivän aivan sietämätön. Työtoverini, siis ne joille päätän asiasta avautua, ovat aivan raivoissaan. Neljä kollegaa ilmoittautuu suorin tein puolestapuhujikseni: noin ei vaan voi tehdä, ja minua ei nyt haluta menettää. Valmistelen perjantain tärkeää asiakastilaisuutta naama peruslukemilla, mutta oikeasti olen aivan helvetillisen hukassa.

Vasta kotimatkalla hengitän ja katson ulos bussin ikkunasta. Maailma näyttää ohikiitävän hetken terävältä, selkeältä, yksinkertaiselta.

Kai tälläkin, kuluneen vuorokauden tapahtumilla, joku tarkoitus on.

ABC

Flunssa on kukistunut, astma asettunut, ja valovuodelta tuntunut hapeton kausi on tältä erää ohi. En muista, koska olen viimeksi voinut näin hyvin. En yski jatkuvasti, niin sanotusti lämpimikseni, ja ulkona liikkuminen tuntuu aivan taivaalliselta. Mikä helvetti siinä on, että vaikka tietää astman salakavalan luonteen varsin hyvin järjellään, niin itseään ei vaan voi kuunnella? Tai edes muita? Muutama viikko sitten I paikansi minut näppärästi kaupan sovituskopista, koska tunnisti yskäni. Ryhdyinkö mihinkään korjaaviin toimenpiteisiin, meninkö lääkäriin? En. Toivon suhtautuvani hengellisiin asioihin jatkossa vähän huolellisemmin. (Tulkaa vaan sanomaan, jos tämän tästä toistuvista yskähdyksistä uhkaa tulla tavanomaista taustaääntä. Itse sitä on tosi vaikeaa huomata.) Viikon päätteeksi olemme juuri sopivasti terveitä lähtemään päiväksi koiraharrastuksin liittyvään koulutukseen, joka järjestetään jostakin tuntemattomasta syystä huoltoasemalla keskellä ei mitään. Eihän se suoranaista juhlaa ole, pitkä rupeama ahtaassa bunkkerimaisessa kokoustilassa valkokangasta tuijotellen, mutta tuleva kisakausi kutittaa suloisesti. Kevät tulee, ja se tulee ihan pian! Kotiin palattuamme kiskomme ulkoiluvaatteet niskaan ja lähdemme kävelylle hämärään iltaan. Koirat kirmaavat, rapa lentää, elämänriemuisa haukku täyttää maailman. Kuuntelen sitä, ja helposti kulkevaa happea. Ikään kuin hengittäisin keuhkoihin virtaavan hapen mukana valoa, ilmaa, vapautta, hyvää oloa, hiljaisuutta.

Mykkä sielu

Keräilen itseäni sunnuntaina uuteen työviikkoon, vaan turha on vaiva. Surkean olon syy on kuume. Lähden aamulla vastahakoisesti lääkäriin, koska tarvitsen lääkärintodistuksen. Tuomio: astma voi harvinaisen huonosti. Ääni on ollut viikon missä lie, joten nokka on pidettävä soukalla. Naama kiinni. Turpa tukossa. Kunnes ääni palaa takaisin. (Mistä mä sen tiedän, jollen testaile tilannetta tämän tästä? Rää rää!) Töihin ei tietenkään ole asiaa.

Hiljaisuus tuntuu hämmentävän yksinäiseltä. Vieressä yskivä I ei jaksa seurustella, enkä minäkään. Minua pelottaa. Vajoan hitaasti mutta varmasti omien muurieni takana.

Laumaelämä

Uusi eläinystävä, puikkonokka numero kolme, ei ollut suunnitelmissa vielä pitkään, pitkään aikaan. Kunnes kävi niin, että eräätkin pennutussuunnitelmat pistivät pakan sekaisin. Jos se nyt oli missään järjestyksessä alun pitäenkään.

Huoli kahdesta vinttikintusta on painanut huomaamatta kasaan, mielen viistoon. Olen kelannut yöpimeät ja päiväkaudet, voisinko sittenkään ottaa vastuulleni vielä kolmatta. Parkunut I:lle keittiön pöydän ääressä, etten kestä enää yhtään enempää huolta, surua ja epäonnistumisia. Että tässä on jo ihan tarpeeksi. Kulmikas, kuluttava kauhu istuu olkapäällä.

Pennunhaju houkuttaa silti. Kutsumme itsemme kylään tutustumaan kaverin pian kolme kuukautta vanhaan pentuseen, ja siinä se nyt häärää. Raitapaitainen, lapiotassuinen, tomera jässikkä. Tekisi mieli sanoa että pieni, kaverihan nousee vielä yhdellä kädellä ilmaan, muttei sitten kuitenkaan. Mustat silmät tapittavat uteliaana ja itsetietoisena uusia naamoja. Hampaat tarttuvat äkkiarvaamatta kämmensyrjään. Pienet naskalit sattuvat aivan perkeleesti, ja luonnetta on ainakin yhtä paljon kuin puruvoimaa. Sehän on kuin raidallinen pienenä, siis aivan sietämätön tapaus.

Kuulumisten vaihtamiseen pitää aluksi keskittyä kulmat kurtussa, eikä vähiten raivokkaiden pusuhyökkäysten takia, mutta eläimet rauhoittuvat pikkuhiljaa, oikaisevat kuka mihinkin. Musta neiti tunkee syliin, olen sitä hoitanut ja pallutellut monet kerrat. Ystävä laskee eteeni tuoksuvan teekupin, ja lopulta juttu alkaa luistaa. Puhumme siitä, miten nämä kummalliset, itsepäiset, monesti niin epäkoiramaiset eläimet jaksavat kiehtoa aina vain. Kertoilen paitsi mietteitäni mahdollisesta kolmannesta koirasta, myös siitä, mikä kahden kotona olevan kanssa puristaa. Ja ystävä kuuntelee. Pitkän linjan harrastaja on kahlannut läpi yhden sun toisenkin ryteikön ja ymmärtää myllerrystä. Silittää syliinsä sammahtanutta pikkuotusta.

Onneksi tulevaisuus ei ole nyt. Valoa on vielä aivan liian vähän.

Puhumisia

Flunssaisen raadon osa on maata raatona. Kiemurtelen kotona keskiviikon ja torstain, perjantaina lähden toimistolle, veto vaan on edelleenkin poissa. Paikallaan oleminen on yhtä helvettiä, vaikkei jaksaisi tehdä oikeastaan mitään. Kirottu levottomuus. Vasta äärimmäisen pakon edessä kaikki hidastuu.

Eijaksamitääniys on kumma kyllä vapauttanut tilaa puheelle, vaikkei ääni kulje kunnolla. Puhumme meistä ja muista. Maailman ja kaiken maailmaan mahtuvan puheen ymmärtämisen vaikeudesta, vaikeista asioista, vanhoista asioista. Siitä mitä on, ja miten sitten olisi jos ei näin.

Voisimme nimittäin valita toisinkin. Kahdelle ihmiselle ja 2+n eläimelle sopivan paritalonpuolikkaan sijaan voisi olla ihan oma mörskä jossakin. Lauma voisi kasvaa eläinten lisäksi myös pienillä ihmisillä.

Puhe tekee hyvää. Puhaltaa pois pilviä, hämmentää syviä vesiä, nostaa pintaan sellaista mikä pysyy piilossa, kun keskeneräisille ajatuksille ei ole antaa tilaa eikä aikaa. Tämä pitäisi osata tehdä pari kertaa vuodessa ilman että toinen yskii samalla keuhkojaan pihalle.

Katselen vaivihkaa I:tä, joka istuu sohvalla ja pelaa Nintendoa. Siinä se nököttää ja kököttää, minun kotini.

Pihalla

Vitun flunssa.

Ääni on poissa ja olo eilistä kurjempi. Aamulla ensimmäiseksi muistan unohtaneeni käynnistää kuivurin. Avaan luukun ja totean, että vaatteet ovat märkiä, eivätkä ne tuoksu kovin hemaisevalle. Sullon pyykit takaisin pesukoneeseen. Ja maailma pelastuu, perkele.

Toiseksi: pikkukoira piippaa lakkaamatta. Sillä on ehkä pissahätä. Kohtapian tajuan seisovani keskellä tietä pelkässä Marimekon pallopaidassa, Emut jalassa, ilman silmälaseja, kahdeksantoista asteen pakkasessa. Melko fiksu peliliike, vai.

Palaan takaisin sisään, mätän ruokaa peltikuppeihin ja käsken koirat syömään. Pikkukoira ei pääse, koska olen unohtanut vapauttaa sen remmistä, joka roikkuu eteisen naulakossa. Käyn irrottamassa remmin naulakosta ja rojahdan olohuoneen matolle.

I seuraa tapahtumia ja ilmoittaa, että nyt on mentävä takaisin lepäämään, eikä yhtään minnekään muualle. Ulvon mä haluun töihin. I tuhahtaa paheksuvana, mutta lupaa käydä toimiston kautta hakemassa työkoneeni.

Ja niin minä jään sohvalle, viltin alle, seuranani pitkänenät ja Adele.

Never mind, I'll find someone like you
I wish nothing but the best for you

Höyhenissä

Iskee se flunssa näköjään minuunkin. Lähden töistä puoli tuntia etuajassa, ja huonetoveri sanoo Nähdään maanantaina. Meidän suvussa kuollaan saatana saappaat jalassa, joten me nähdään huomisaamuna seminaarissa kaheksankolkyt, örisen. Työkaveri käkättää. Seminaari ei edusta viikon kohokohtaa, ei meistä kummallekaan.

Olo on surkea, mutta samalla mahtavan (enlöydäsopivaasanaa) irtonainen. Aistihavainnot valuvat kuin vesi hanhen selästä. Lampsin rekeiletkeästi eteenpäin. Jos autoilija olisi totellut vihreää valoa, olisin jäänyt alle. Saappaat jalassa, ja paksut villasukat, vintti täynnä valkoisia, pehmeitä höyheniä.