Tiistaina menin palaveriin toiselle puolelle kaupunkia, epähuomiossa 40 minuuttia etuajassa. Jätin lounaan väliin, koska kuvittelin, että minulla on kiire. (Ehdin paikata asian siellä toisella puolella, koska tiimin kanaemo neuvoi puhelimitse, mihin lounaskahvilaan minun olisi järkevää mennä.)
Keskiviikkona myöhästyin samassa osoitteessa pidetystä palaverista vartin. Syynä oli julkista liikennettä hidastanut onnettomuus ja tästä välillisesti johtunut eksyminen, mutta vain osittain; oma osuutensa oli silläkin, että ajantaju katosi kun yritin valita koirille matolääkettä (ja aprikoida pitäisikö hakea kahvia).
Torstain palaverista myöhästyin 25 minuuttia, kun olin korkeimman omakätisesti vaientanut iPhone-nimisen sihteerini. (En kuullut kalenterimuistutuksen ääntä, enkä sitäkään, kun kanaemo-ihmissihteeri soitti kysyäkseen, missä olen.) Torstaina havaitsin myös sen, ettei minun tarvitse juosta bussipysäkille kilometrin päähän; lähin saman asian ajava pysäkki on sadan metrin päässä.
Perjantaina puen ylleni t-paidan, jossa lukee AD/HD. En niinkään viestiksi muille, vaan haasteeksi aivojeni järjestystä ylläpitävälle taholle.
Antaa tulla vaan. Hit me.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti