Hartaasti odottamani kirjapaketti saapuu lähipostiin, ja sen voisi noutaa postista maksamalla postiennakkomaksun vaikka heti. Tai sitten ei voi: minun on odotettava tilipäivää, koska tililläni ei ole rahaa.
I on kuitenkin toista mieltä. Paketissa on myös opinnäytetyöhöni liittyvää kirjallisuutta, jotka minun olisi tietysti hyvä saada mahdollisimman pian luettavaksi. Joten I päättää, että kirjapaketti maksetaan yhteiseltä tililtä. Ja paketissahan on hänenkin kirjojaan. Okei, taloudellinen päävastuu on todennäköisesti minulla, sillä I tilasi kaksi kirjaa, minä neljä. Ja minun kirjani ovat ammattikirjallisuutta koiranruokintaopasta lukuun ottamatta. Mutta kirjat ovat yhteisiä, ja mitä väliä sillä edes loppujen lopuksi on että kenen tililtä ne maksetaan.
Hernenokan nokkaan menee herne. Se on harvinaisen suuri ja singahtaa harvinaisen syvälle. Siis mitä helvettiä? SINÄ olet vaatimalla vaatinut sellaista älytöntä järjestelyä että tilejä on useita, koska SULLE sillä asialla on merkitystä, niin ÄLÄ NYT VITTU TULE SANOMAAN MULLE ETTÄ MITÄS VÄLIÄ SILLÄ ON ETTÄ MISTÄ NE KIRJAT MAKSETAAN!!!
I ei sano mitään. (Olemme autossa matkalla koirapuistoon ja ruokakauppaan ja ties minne. Koirat vinkuvat takaloosterissa innoissaan tulevasta puistoilusta.)
Tiedustelen miksi I pysyy vaiti.
Koska sä kuitenkin käyttäisit mua vastaan kaikkea mitä sanon, hän ärähtää.
Nielaisen. Sydämen ja vatsan välimaastoon aukeaa ääretön tyhjyys. Maailman reunat syöksyvät kauas, palaavat takaisin ja katoavat taas. En ole ollut aikoihin näin yksin tilanteessa, jossa toinen istuu ihan vieressä. Hengitämme samaa viileää ilmaa, mutta minut on riuhtaistu kauas pois, vieraalle planeetalle jossa ei ole happea. Nielaisen uudestaan. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Ottaa koira ja kävellä pois, johonkin missä en ole ketään vastaan eikä kukaan minua vastaan, johonkin missä voin olla turvassa pienen koirani kanssa?
Koirapuiston parkkipaikka on hurjassa kunnossa. I kysyy jotain, en kuule, en vastaa. Lopulta saan sanotuksi, että jos hän on sitä mieltä että olemme vastakkaisilla puolilla, niin meidän ei kuulu elää yhdessä.
Hiljenemme molemmat. Työpäivän jälkeinen väsymys ja se tosiasia, että koirat vinkuvat takaluukussa innostustaan mitä riipivimpänä duona, pitävät meitä paikoillamme vielä hetken. Ja niin paikoillaan seisova auto josta emme voi poistua sitoo meidät taas yhteen. Kerron, että rahoja ja tilejä koskevassa järjestelyssä vallitsee informaatioepäsuhta. Tilejä on useampia, sääntöjä on lukemattomia, kortteja ja tunnuslukuja on liikaa, eikä minulla ole tässä sekasotkussa minkäänlaista karttaa minkä mukaan kuvio pyörii. Periaatteessa sääntö on yksinkertainen: palkka menee omalle tilille, josta sitten siirretään rahaa yhteiselle tilille, suhteessa senhetkisiin käytettävissä oleviin tuloihin. Yhteiseltä tililtä maksetaan asuminen, ruoka, bensa ja eläinten kulut.
Järjestely on teoriassa hyvä, mutta siihen se sitten jääkin. Minä en yleensä edes muista, että on olemassa myös se yhteinen tili, paitsi ehkä juuri ja juuri ollessani yksin ruokakaupassa. Mutta noin muuten maksan kiltisti kaiken omalta tililtäni. Eläinlääkärikäynnit, yhteisten ystävien lahjat, luottokorttilasku joka tulee minun nimelläni mutta johon printatut menot ovat yhteisiä. Ja kun omalta tililtä loppuvat rahat, en maksa enää mitään. Laitan yhteiselle tilille rahaa joka kuukausi, mutta niitä rahoja en miellä omikseni. Epäsuhtaan vaikuttaa sekin, että asunto on I:n, ja osallistumalla asumiskustannuksiin lyhennän väistämättä hänen asuntolainaansa. Mutta samoin tekisin jos asuisin vuokralla, joten olen päättänyt olla miettimättä sitä.
Myös käytettävissä olevien tulojen määritteleminen aiheuttaa päänvaivaa. Bruttopalkka? Nettopalkka? Minun tapauksessani nettopalkka plus lounassetelit? Entä lääkkeet; ADHD- ja astmalääkkeisiin, lääkäreihin ynnä muuhun menee arviolta 150–200 euroa kuukaudessa, lasketaanko ne pois minun käytettävissä olevista tuloistani, vai kylmästi omiksi menoikseni? (Vertailun vuoksi kerrottakoon, että I:n terveydenhoitokulut ovat perustilassa nolla euroa kuukaudessa.) I ehdottaa, että hän maksaisi lääkekuluista osan; hän tarvitsee ADHD-lääkkeitäni melkein yhtä paljon kuin minä itse. Ei yhtä paljon, mutta entä jos hän maksaisi niistä, sanotaanko vaikka että kolmasosan? Ai niinkuin 33,3333333... (päättymätön) prosenttia? Ikään kuin tämä ei olisi jo muutenkin aivan helvetin sekavaa ja mahdotonta!
Viimeistään tässä vaiheessa lukijan tekee ehkä mieli ajatella, että voi voi kun on kotona saanut kaiken ilmaiseksi, niin tuota se on sitten aikuisenakin. Katsotaanpa... Muutin omilleni asumaan 16-vuotiaana. Talousasioista oli ruvettava selviytymään edes jollakin lailla itsenäisesti 9-vuotiaana, kun jäin hengailemaan kerrostaloasuntoon aivan omineni äidin muutettua väliaikaisesti muualle. Seurana oli samassa kerrostalossa asuva isoäiti, sekä hänen alkoholistimiesystävänsä, jota en voinut sietää. Jostakin selittämättömästä syystä isoäiti järjesti minut nukkumaan samassa sängyssä juoppomiehen kanssa. Joten se siitä seurasta sitten. (Näen toisinaan bussipysäkillä miehen, jolla on samanlaiset silmälasit kuin isoäidin miesystävällä. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, miksi käännän katseeni äkkiä muualle aina tuon miehen nähdessäni. Niin paljon mennyttä on ollut, on mennyt.)
Ulkoilun jälkeen kipitän kuuliaisena postiin I:n perässä, ja kipittäessäni otan puheeksi sen vastakkaisilla puolilla olemisen. I tuijottaa minua hölmistyneenä. Yksi sanoi väärin tai toinen kuuli väärin, sillä ei liene väliä, mutta viesti meni väärässä muodossa perille. Oikeasti kyse oli siitä, että miksi sanoa mitään
kun minä kuitenkin väitän vastaan kaikkeen mitä hän sanoo. I kertoo ihmetelleensä äkillistä ja syvää loukkaantumistani, mutta kuka jaksaa pysyä mukana hernenokan jatkuvasti sinne tänne kimpoilevissa mielenliikkeissä?
Saan postista mukaani kirjapaketin, kulmikkaan ja jännittävän. Keittiömme täyttyy pakettien avaamisesta ja touhotuksesta, sillä I sai samalla reissulla noudetuksi oman pakettinsa (jotain keittiökrääsää). Nuuskin ja hypistelen uutuudenkiiltäviä kirjoja riemuissani, luen ääneen otteita koiranruokintaoppaan sisällysluettelosta, hypähtelen edestakaisin lämpimässä ja kodikkaassa ja turvallisessa keittiössä. Rahakeskustelu saa odottaa päivää seuraavaa.
