Lomailoja

Makailen koiranpissalta tuoksuvalla matolla makuuhuoneen lattialla. Pieni karvapallo koisaa vieressä, sen suuressa ruskeassa koiranpedissä on vielä rutkasti kasvunvaraa. Olen ollut lomalla kohta kolme viikkoa, ja tänään lomailu on yllättäen tuntunut Hyvältä. Pesen pyykkiä, teen relaatioita ja notkun Wii Fitillä läkähdyksiin asti. Leikin pennun kanssa, touhuamme ulkona kallioilla auringonpaisteessa ja harjoittelemme kerrostalon vastavahattujen kiviportaiden laskeutumista pehmoisten namien avulla. Yllätyn tajutessani, että liukkaita rappusia otsa kurtussa tuijottava pieni otus ei ole pelännyt vielä mitään. Selviydymme kokonaisen kerroksen alaspäin, ja olen pakahtua ylpeydestä. Minun koirani osaa laskeutua rappusia, miettikääpä sitä! Leikkaan yhdestä takatassusta kynnet ja kutittelen hassuja pieniä valkoisia varpaita.

Ehkäpä tietoisuus loman päättymisestä vapauttaa minut nauttimaan moisesta tuloksettomasta haahuilusta. I on töissä, päivillä on edes jonkinlaiset raamit, joten minulla on ympärilläni turvallinen rutiini. Ulkona liikkuminen on ahdistanut taas vähän vähemmän, ja kotona on aivan taivaallisen hyvä olla, vaikka työmiehet metelöivät seinän takana varhaisesta aamusta alkaen. Omassa asunnossamme on enimmäkseen viileää, ja iltaisin nuuhkin lempeää tuulta.

Loma näyttää valoisat kasvonsa minullekin.

Silkkaa hämmennystä

Siinä se nyt on. Pienenpieni karvapallo, pikkuinen Ester, yhdellä kädellä nosteltava paketti pehmoista karvaa, imelän pentuisaa pissanhajua, vajaita edesottamuksia ja naskalinteräviä hampaita.

Mielessä myllertää. Pentu on ollut huushollissamme reilun vuorokauden, ja olen jo aivan uuvuksissa sen palluttamisesta, vahtimisesta, hoitamisesta, pissittämisestä, ruokkimisesta. Ester tuntuu helpommalta kuin Sinna, mutta se on kuitenkin pentu, ymmärtämätön, utelias ja vikkeläkinttuinen. Vauhtia piisaa, vaikka järki puuttuu vielä kokonaan. Lisäksi parivuotiaan Sinna-neidin ja Ester-pikkuisen laumautuminen huolestuttaa. Poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa: joko siitä, että uppoudun lällyttelemään pikkuista, tai sitten siitä, että päätän unohtaa pennun ja huomioida Sinnaa oikein ajatuksella. Minkä se tietenkin tajuaa. Välillä muistan kärvistellä myös sitä, että olen huono tyttöystävä, kun haahuilen nelijalkaismaailmassa. Koti on, ja pysyy, kaaoksen vallassa.

Haluaisin piiloutua kaikelta, koska en ehkä hallitse tätä kaikkea. Mutta muovailen ympärilläni riehuvaa kaaosta palasen kerrallaan. Onneksi onnistumme usein. Kesä ja ulkopissit!

Melkein, mutta ei ihan

Tämä kuumuus tekee elämästä ja olemisesta ihan yhtä helvettiä. Nyt muistan sentään juoda, mutta se onkin ainoa parannus maanantaiseen nahkeankaoottiseen uneliaisuuteen. Aamut, päivät, illat ja yöt seuraavat toisiaan surrealistisena nauhana, joka kiemuroi ja sumppaantuu pitää-tehdä-asioiden ja montako-yötä-vielä-ajatusten ympäri.

Montako yötä vielä. Ei montaa. Oma kotimme näytti tänään ensimmäistä kertaa siltä, että remontti päättyy, ehkä jo ihan pian. Keittiötä oli siivottu, kylpyhuone näytti hyllyjä vaille valmiilta, ja maalari oli aloitellut urakkaansa muualla huoneistossa. Kannoimme iloisina muutaman muuttolaatikon keittiöön. Perjantai-iltana kellahdamme omaan sänkyyn, jos hyvin käy ja ahkerasti muutto.

Vaikka remontti on edistynyt, on olo silti kovin epätodellinen. Tuntuu siltä, kuin olisin kursimassa rikottua pesääni kokoon suoraan rakennustyömaalle. Minun kodissani asuu ehkä joku muu, sillä tutkin kaappeja ja kiertelen nurkkia kuin anteeksi pyydellen: voisikohan muuttolaatikon jättää tähän? Ei kai haittaa, jos pesaisen tästä yhden kaapin ja puran sinne joitakin tavaroita?

Keittiön lattialle jätämme kaksi valkoista kannellista peltisaavia, yhden suuren, toisen vähän pienemmän. Suurempi saavi on ollut erottamaton osa laumamme ruokataloutta jo pitkään, sillä siellä säilytetään Sinnan nappuloita. Pienempi on lainassa I:n siskolta, ja sen funktio on kätkeä sisäänsä pienempiä nappuloita. Pieniä nappuloita pienessä saavissa pienelle koiralle, sille, jonka haemme kohta kotiin. Kaksi yötä omaan sänkyyn, viisi yötä siihen että meitä onkin neljä.

Sydäntä puristaa. Jaksathan sinä odottaa.

ei edes otsikon arvoinen

Kuumuus uuvuttaa.

Herään yöllä huonoon oloon, ja taistelen tieni keittiöön vedenjuontiin. Kiskon peiton pois lakanan sisältä, mikä on täysin ennenkuulumatonta. Avaan ovet ja ikkunat, asetan pyykkitelineen makuuhuoneen avoimen oven eteen, ettei sukkelaliikkeinen nelijalkaisemme luikahda olohuoneeseen omien projektiensa pariin. Vatsassa kiertää, mutta vajoan takaisin uneen.

Aamu on sekin yhtä takkua. Stressaannun edessäni aukeavasta puolikkaasta avaruudesta; minulle tämä hetki on ikuisesti, ja kiemurtelen ärtyneenä sängyssä kun onkin äkkiä maanantai eikä minun ole pakko nousta ylös. Millä ihmeellä minä täytän käytettävissäni olevan ajan? En voi pakata enkä kantaa tavaroita takaisin kotiin, en voi rynnätä tien päälle pientä perheenjäsentämme noutamaan. Edessäni ei ole mitään, ei kerrassaan mitään, ja maailma on inhottavan kuuma ja tyhjää täynnä.

Lähden ystäväni kanssa kaupungille ja joogaan. Harhailemme kaupoissa, kuumuus vaihtuu eriasteisiin ilmastoinnilla aikaansaatuihin viilekkeisiin, joista palaamme taas takaisin kadulle. Olen nuupahtamaisillani, ja koetan paikata tilannetta juomalla colaa. Tukevasti raskaana oleva ystävä paarustaa urheasti eteenpäin ja kiroaa yllään hiertäviä vaatteita.

Joogasalissa kaikki hajoaa lopullisesti. Kehoni vihaa minua. En taivu, en jaksa, liikkeet ovat ponnettomia. Kroppa peilissä näyttää vieraalta, vatsa on nestehukasta ja hiilihaposta pullollaan. Hiki valuu pitkin kasvoja ja niskaa, kutittaa, märkä tukka karkaa kasvoille, en kykene keskittymään, tasapaino horjuu, inhoan itseäni ja tätä surkeaa esitystä. Sali tuntuu aivan uskomattoman kuumalta, enkä voi mitenkään ymmärtää, miten tämä on juuri tänään näin vaikeaa: ulkona on melkein yhtä kuuma kuin 38-asteisessa salissa, eikö tämän pitäisi tuntua ihan vaan tavalliselta? Pitäisi ehkä, mutta kun ei tunnu. Olen suljettuna jonkinlaiseen yksityiseen helvettiin. Ylösnousut tuntuvat aivan järjettömän raskailta, haen tasapainoa, pyörryttää. Mutta minähän en luovuta, en voi luovuttaa, kaikki on niin kamalaa jo nyt, jos minä vielä annan periksi niin maailma romahtaa, sitä ei vaan voi saada anteeksi jos ei jaksa tehdä sitä mitä on aloittanut. Jos aloitan sata toistoa, kymmenen kilometriä tai hullun joogatunnin, niin minähän teen. Nieleskelen. Ilma tuntuu koko ajan raskaammalta ja joudun paniikkiin. Hengitä tasaisemmin, sinä et voi tukehtua. Raskaana oleva ystäväni ojentelee hassun muotoista kehoaan, jaksamisensa äärirajoilla hänkin, miten niin minä muka en jaksaisi tätä? Upotan kasvoni kuumaan, hiestä likomärkään pyyhkeeseen, hengitän liikaa ja liian vähän. Joogatunti kestää yhdeksänkymmentä minuuttia, ja kuudenkymmenen minuutin kohdalla teen jotakin mitä en koskaan tee. Minä luovutan. Kerään kamppeeni ja kävelen salista ulos. Vajoan istumaan pukuhuoneen lattialle ja purskahdan itkuun. Haluan vain ja ainoastaan kuolla. Surkea, naurettava, arvoton. Ilmastointi ujeltaa, jokainen minuutti pilkkaa minua ja epäonnistumistani.

Tunti loppuu, muut joogarit purkautuvat puhisten ja likomärkinä ulos salista. Opettaja tulee tiedustelemaan vointiani, söitkö ehkä väärään aikaan? Joo, minä syön aina väärään aikaan, koska aina on väärä aika syödä. Kun syö, niin tulee tällaiseksi. Mä en vaan osaa juoda kuumalla tarpeeksi, soperran. Opettaja nuhtelee minua lempeästi light-colan juomisesta ja käskee seuraavalla kerralla juomaan vettä ennen tuntia. Seuraavalla kerralla? Niin kuin tulisi mitään seuraavaa kertaa, koska minun täytyy nyt vaan räjähtää häpeästä.

Kiipeän ilmastoidun auton etupenkille ja tuhisen surkeana. En tiedä olemisen suuntaa, en mittaa, en määrää. Lomallahan tässä ollaan, helvetti.

Mielensisäistä hälinää niin että

Tänään

Soitin valituspuhelun putkiurakoitsijalle

Kuuntelin työkaverin huolia (ja hän minun)

Soitin toisen valituspuhelun, nimittäin autoliikkeeseen

Pähkäilin ahdistuneena sitä, että esimieheni äkkiä ilmennyt halu keskustella kanssani ei voi tarkoittaa muuta kuin JOTAIN PAHAA

Kävin syvällisiä keskusteluja I:n kanssa

Kävin apteekissa hakemassa C:tä, enkä tietenkään saanut kaikkia kahta jäljelläolevaa pakettia tällä reissulla mukaani vaan toinen niistä tilataan ehkä huomiseksi, ja ahdistus iskee koska mitä jos en saa lisää lääkkeitä tulevien kahden kuukauden aikana, koska tuskin saan edes neurologin lähetettä saati aikaa alle kahden kuukauden päähän, ja minä muuten en sitten todellakaan mene töihin sekoilemaan luomuna

Autoin tärkeää ystävää hädässä (PHP, Päivän Hyvä Puhelu)

Tutkin liian pitkään ja aivan liian hartaasti adhd-aikuisten keskustelufoorumia

Katselin kasvattajan nettisivuilta kuvia koiranpennustamme ja sen siskosta, ja hämmennyin taas vähän lisää koska en tiedä että kumpi on kumpi siis että kumpi on minun ja kumpi sen sisko, ja miten minä voin ehtiä tottua ajatukseen ja alkaa rakastaa sitä ja kaikkea kun en edes tiedä että kuka se on

Ylikuormitus rusentaa ohimoita, on kuin olisin lukittuna ahtaaseen huoneeseen joka on täynnä eri ohjelmaa eri volyymeillä huutavia televisioita. Kaivaudun surkeana I:n kainaloon etsimään turvaa ja rauhaa.

Lähdemme kävelylle koiran kanssa, vaikka lähtötohinassa muistan, että kodin uuteen kylpyhuoneeseen valitut puutasot pitäisi öljytä. Koira loikkii iloisena ja aistii kosketuksia hihnaa pitkin. Kävelyn jälkeen I sulkeutuu parvekkeelle hiomaan, minä levittelen sanomalehtiä pitkin lattioita ja saan pian ensimmäisen hyllylevyn öljyttäväksi. Öljy haisee, koira torkkuu vieressä, öljytessäni luen päällimmäisestä suojapaperiksi asetellusta Hesarin sivusta juttua syrjäytyneestä Villestä, jolla on lievä asperger.

Rakastan elämääni, elämäni ihmisiä, elämäni koiria.

Hähää (loppusuora vaikka kontaten)!

Päivä lyhenee jälleen, ja jos jaksan vielä hetken odottaa niin öisin alkaa olla pimeää.

Kahden viikon kuluttua pääsemme takaisin kotiin.

Mielentilaani hoitaa tulevaisuudessa joku ihan muu, tai ainakin olen liikahdellut pieniä askelia kohti uutta terveydenhoitosysteemiä, nimittäin julkista sellaista.

Jossakin takaraivossa tuntuu siltä että selviämme sittenkin.