Liian monta ajan mittaa

Aloitin eilisiltana Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Kirja kertoo viisikymppisestä yliopiston professorista, naisesta jolla on mielekäs ura, tavallinen avioliitto ja kolme aikuista lasta, ja omien suunnitelmiensa mukaan jäljellä vielä useampi vuosikymmen aikaa jatkaa tutkimustyötään ja nauttia eläkepäivistä. Eräänä päivänä hän kuitenkin eksyy kotinurkillaan, ei löydä taloa jossa on asunut kaksikymmentäviisi vuotta. Alicella todetaan Alzheimerin tauti.

Luen ja luen, ahdistun ja olen huonotuulinen koska ahdistun, ja luen silti eteenpäin. Kiukuttelen väsymystäni, kiukuttelen kun en jaksa enää lukea. Minun on kahlattava läpi tämä tarina.

Äidinäitini on elänyt muistisairauden kanssa jo useamman vuoden. Lukuisat lääkärikäynnit ja tutkimukset eivät ole tuoneet selvyyttä sairauden syihin, ja niinpä kukaan ei tiedä, mitä on odotettavissa. Hoito on todellista hakuammuntaa: jotkin lääkkeet pahentavat tilaa, toiset taas kohentavat oloa, mutta koska hoidossa ei tunnu olevan mitään logiikkaa, niin mamman läheisiä ahdistaa. Huonoina päivinä mamma ei muista että pappa on kuollut, ja soittaa äidilleni tiedustellakseen papan vointia. Välillä mamma syyttää äitiä wc-paperin varastamisesta. Hyvinä päivinä kaikki on hyvin, kuten aina ennenkin.

Edelleen Alice pelottaa minua. Kirjan juoneen on punottu mukaan ilmeisen paljon faktatietoa, ja minulle selviää muun muassa, että Alzheimerin tauti voi olla perinnöllinen. Eikä siinä vielä kaikki: mikä tahansa tauti voi olla perinnöllinen. Äidin isä oli alkoholisti, ja sekin periytyy. Entä jos ja mitä sitten? Hätäännyn kun pelkään, että aikamme loppuu kesken. Tai mikä vielä pahempaa: että käytämme meille annetun ajan huonosti.

Myös Alicen arki rapautuvan lähimuistin kanssa myllää ajatuksiani. Alicen läheisillä on raskasta. Onko arki adhd-aikuisen kanssa samanlaista helvettiä? Bussikortin kausi on loppu, olen myöhässä eikä minulla ole aavistustakaan että mitä bussilippu maksaa, tavarat ovat jatkuvasti kadoksissa, ja iltaisin riehun väsymystäni. Vastaheränneenä en osaa edes taluttaa koiraa (se tuli todistetuksi tänä aamuna, ja eilisaamuna, ja ja ja...) Unohdan tiiviiseen muovilaatikkoon suljetun koiran liharuoan pöydälle muutamaksi päiväksi, ja tällä hetkellä kotimme haisee karmealta, kun erehdyin avaamaan laatikon. Ja ai niin, minä olen tällainen koko ajan, kauanko tällaista voi edes teoriassa jaksaa rakastaa?

Vietän syntymäpäivääni melko ankeissa tunnelmissa.

10 faktaa minusta - tarjous voimassa vain tänään

1. Pidän sateesta
2. Munin kultamunia
3. Rakastan kirjoittamista
4. Hoivaan hoitokoiraa
5. Tänään voi olla viimeinen kotitoimistopäiväni ennen eläkeikää
6. Kohta pakkaan laukkuni ja matkustan lämpöön
7. Rakastan listoja
8. Lähetin postia
9. Parasta ei ole vanheneminen, vaan se kenen kanssa sen teen
10. Hetkellinen harmonia merkitsee yleensä myrskyä, vesilasilla tai ilman. (Tämä ajatus lohduttaa minua niin paljon, että kykenen nykyään jopa nauttimaan rauhastani.)

Oon ystäväsi aina

Yhteiset ystävämme ovat kasvattaneet laumaansa koiranpennulla, elämänsä ensimmäisellä. Ja kuinka ollakaan, meistä on I:n kanssa tullut ystäviemme tuki, turva ja järkipuheen ehtymätön lähde, kun maantieteellisesti etäällä mutta henkisesti lähellä olevat ystävämme tassuttavat päivä kerrallaan eteenpäin uuden laumakokoonpanonsa kanssa. Kaoottiset tunteet ensimmäisiltä kuukausilta oman koiran kanssa nousevat aaltoina pintaan; koira on ollut jo niin kauan osa meitä, että olin ehtinyt unohtaa miten suuren järkytyksen koin, kun pentu lykättiin syliini eräälläkin suurella juna-asemalla ei niin kovin kaukana täältä. Ja voi sitä mylläkkää minkä se pieni olento toi tullessaan. Raskainta ei yllättäen ollutkaan pennun ulkoiluttaminen, ruokkiminen ja pissalammikoiden pyyhkiminen parketilta, vaan se totaalinen 24/7-sukeltaminen koiraelämään niiksi kriittisiksi ensimmäisiksi kuukausiksi. Sanon kriittisiksi lähinnä sen takia, että mistään mitään ymmärtämätön pentu järjesti jatkuvasti sekä itselleen että meille melkoisia tilanteita, ja oma lepo tuntui kutistuvan olemattomiin, kun yritimme pitää huolta siitä että tilanteet päättyisivät edes jotakuinkin onnellisesti. Lapsukainen muunmuassa kahmi suuhunsa kaiken mahdollisen. Muistan eräänkin kerran, kun koira onnistui avaamaan television kaukosäätimen paristolokeron kannen ja kaivamaan sormiparistot suuhunsa, tämä kaikki sillä välin kun minä itsekäs olento olin mennyt käymään vessassa. Palasin takaisin olohuoneeseen, havaitsin tapahtuneen, ja säntäsin hädissäni kaivamaan paristoja koiran suusta - oliko niitä alun perinkin vain kaksi, vai sittenkin esimerkiksi kolme, joista yksi on nyt tuon hirviön vatsassa??? - ja itkin hysteerisesti todettuani että paristot ovat kaikki sekä nielemättömiä että ehjiä. Myötäelän näitä tunteita nyt uudelleen ystävieni mukana, ja olen aivan sanomattoman onnellinen siitä, että olen olemassa näiden ihmisten (ja sen pienen mustan perkeleen) elämässä. Tunteiden jakaminen on ehkä jopa tärkeämpää kuin neuvominen, vaikka toki mielelläni keskustelen siitäkin, mitä pitäisi tehdä kun koira hyökkää taluttajan kumisaappaan kimppuun.

Toinen ystävä soittaa keskustellakseen orastavan parisuhteen herättämistä tunteista, ja kolmas pyytää apuani uuden cv:n laatimiseen. Neljäs ystävä saa kunnian tulla auttamaan meitä, kun pianomme täytyy siirtää syrjään kulkuväylältä aivan näinä päivinä alkavan remontin tieltä. Ystävä numero neljä sattuu olemaan muusikko, ja hän lohduttaa minua, kun en tule toimeen roudariteipin kanssa: tuota itseensä, käsiini, saksiin ja kaikkiin muihinkin mahdollisiin paikkoihin takertuvaa teippiä eivät käytä roudarit sen enempää kuin Jeesuskaan, joten minusta voi sittenkin tulla roudari. (Samainen ystävä kantaa liian painavilla tavaroilla täyttämäni laatikon eteisestä makuuhuoneeseen, joten voi olla, ettei minusta tulisi kovin kaksista roudaria muutenkaan.)

En ole järin sosiaalinen, mutta ne, jotka lasken ystävikseni, ovat minulle aivan mittaamattoman tärkeitä. Tietäkää, että olette ajatuksissani usein, vaikken osaa sitä tämän paremmin sanoiksi pukea.

Damn I'm funny!

- Miksi hevarit syövät maksalaatikkoa?
- Koska se on PAHAAAA!!!!!

Nokka loksuu ostoksilla

Nokkela nokankoputtaja läksi tänään siivet viuhtoen ostoksille Suureen ja Ihmeelliseen Kauppakeskukseen. Puoliso lähti mukaan, vaikka kiukuttelin aamulla hyvän tovin niin, että kipinät sinkoilivat. Suutuspäissämme onnistuimme siivoamaan asunnon, joten aamuriehuni oli varsin hyödyllinen: pienessä väliaikaispesässämme on nyt paljon viihtyisämpää, ja kuka tietää, josko välttyisimme tällä kertaa iltariehulta?

Ostosmatkan tavoitteena oli ostaa uusia ulkoilutamineita, kun talviset toppapuvut ja paksulla vuorilla varustetut vaelluskengät alkavat käydä turhan lämpimiksi. Meillä ulkoillaan lähes säällä kuin säällä; sadeilmoja koira ei arvosta, mutta tuivertavalta tuulelta ja roiskuvalta ravalta suojaava vaatetus on todellakin enemmän kuin tarpeen. Ja lämpimissä ja kuivissa vaatteissa on mukavaa ulkoilla. (Ihan oikeasti on. Olen rämpinyt ja riekkunut viilettävän vinttikoiran perässä mitä omituisimmissa säätiloissa - ja aivan onneni kukkuloilla, kun ei tarvitse palella ja kärvistellä.)

Hypistelimme ulkoilupukuja ensin Stadiumissa. Ei, ei, ei. Tarjouksessa olevat asut olisivat irronneet parhaimmillaan kahdeksallakympillä, mutta jos sekä malli että värit tuntuvat vääriltä, niin ei auta. Normaalihintaisista takeista olisi saanut pulittaa satasen, housuista jopa toisen mokoman. Partioaitan pukujen hintataso oli sama, ja lähes kaikki tukevat kesävaelluskengät maksoivat yli kaksisataa euroa pari. Jaahas. Halosella oli alennuksessa hyvä valikoima laadukkaita takkeja ja housuja - mutta puvusta olisi sittenkin saanut maksaa vähintään toistasataa euroa. Siis mitä ihmettä?! Kenellä näihin on muka varaa, ja minkä helvetin takia ulkoiluvaatteet edes maksavat näin paljon? Talvivaatteet ostin jonkun sortin alennusmyynnistä, miten satuinkaan löytämään niin sopivat viime syksynä.

Puoliso tuskastui kauppailuun, minä en ihan vielä, mutta toisaalta voimia täytyy aina muistaa säästää siihen vihoviimeiseen taisteluun: ruokakauppaan. Minä VIHAAN supermarketteja. Vihaan valtavia ostoskärryjä joiden aisa ulottuu minua ehkä leukaan, vihaan ihmispaljoutta ja meteliä, vihaan kovaäänisistä kieahtelevia kuulutuksia jotka muistuttavat tekemään loton tai ostamaan Sitäjatätä Tuikitarpeellista, ja niin edelleen. Vihaan sitä, että tavarapaljoudesta pitäisi osata etsiä ne mitä tällä kertaa oikeasti tarvitaan. (Ei, meillä ei yleensä ole ostoslistaa.) Ounastelen, että kauppojen hyllyleiskoja vaihdetaan parin viikon välein jonkun mystisen salaliiton valjastamana.

Ja taas mennään. Viidenkymmenen sentin kolikko sen valtavan hyökkäysvaunun nieluun, helvetin porteista sisään, ja homma käyntiin. Koiralle lihaa, päivällistarpeita (onneksi sipuleita saa valita itse ja ihan kaikessa rauhassa!), ehkä varastoon niitä ja näitä säilykkeitä joista taikoo hetkessä herkullisen tacoveneaterian, kahvi- ja teehyllyn ohi kiltisti laput silmillä koska kaapissa on kahdeksaa eri kahvia ja kahtakymmentäviittä eri teetä, mutta tuoremehua haluan... ja jugurttia. Jugurttia! Aamupalalla on niin mukavaa syödä vähän jugurttia. Viileää, pehmeää ja juuri sopivaa, sellaista mikä menee alas vaikkei ole oikeastaan nälkäkään.

Puntaroin tarkasti, taas kerran. Kahdensadan gramman annospurkki maksaa tuon verran, ja nyt sattuu olemaan niin, että melkein kaikki kilon paketit maksavat tämän verran ja tulevat siten huomattavasti kalliimmaksi kuin viisi erillistä pikkupurkkia. Mutta on varmasti luontoystävällisempää ostaa kilon purkki? Lempimakuani vadelma-boysenmarjaa ei taida saada kuin kilon tölkissä, joka on sikana kalliimpi kuin kilo muuta jugurttia pieninä purkkeina. Mutta kun mutta kun, ne muovipurkit. Inhoan muovipurkkeja, ja sitä kamalaa foliokantta, jolla sitäpaitsi voi hyvinkin viiltää ikävästi haavan kieleensä (testattu on). Minulla on vessahätä, ja päätöksenteko on tuskallista. Otan kilon purkin marjajugurttia, joka on melkein yhtä halpa kuin viisi pientä purkkia, mutta joka on rasvatonta ja siis sisältää hengenvaarallista aspartaamia.

Ruisleipää ei tässä maailmankolkassa osata tehdä ollenkaan joten en järin hämmästy kun ei sitä ole kaupassakaan tarjolla, mutta bussipysäkkien mainostauluissa minua hätyytellyt uutuusjäätelö on tylysti loppu. En saa sitä kirottua jäätelöäkään, ja niinpä sadattelen tuotelanseerausten suunnittelua, tilaus-toimitusketjuja ja liian tehoavaa ulkomainontaa.

Ostosreissun jälkeen olen uuvuksissa ja nyreä ja räjähtämäisilläni vessahätääni, mutta onneksi kotona on vessa, ja päiväulkoilua odottava pieni touhotin. Hitot ulkoiluvaatteista, tänään ei sada, ja parasta elämässä on juokseva vinttari, tässä ja nyt.

Nihkeästi, nihkeämmin, huhtikuu

Tänään kaikki on ei ja minun tekee mieli luovuttaa.

Opinnäytetyö ei ota sujuakseen. Nelijalkainen perheenjäsenemme potee kiimaa, ja polte päästä kylille juoksentelemaan purkautuu surkeana vinguntana ja edestakaisin harhailuna. Pinnaa kiristää, jatkuva vinkumisen ääni ärsyttää, ja samalla sydän käpristyy kasaan kun eläimen surkeus tuntuu niin pahalta. Ulkoilemme kyllä, välillä vähän, mutta ankara siitepölyallergia ja kodin ulkopuolella kimppuun hyökkäävä ahdistus pitävät minut enimmäkseen sisätiloissa. Ja on aivan sama kuinka paljon tuota ulkoiluttaa, se piippaa sisällä kuitenkin, ajattelen.

[Ulkona on pelottavaa. Minua pelottaa. En halua kävellä sitä tai tätä katua, koska siellä voi ihan varmasti olla Joku Pelottava. Paniikkikohtaukset ovat poissa, mutta pelko pysyttelee edelleen kannoilla. Vaikka nyt piti jo olla helpompaa. Pienet edistysaskelet eivät tunnu miltään, vaikka eilenkin uskalsin sitä ja tätä.]

Hairahduin ostamaan Lidlistä valmista currya tähteeksi jääneen riisimössön kera nautittavaksi, mutta luovutan kolmannen haarukallisen jälkeen. Aivan järkyttävää tavaraa: maku muistuttaa aspartaamin, tiskiaineen, kesäkurpitsan ja jonkin vähän tulisen yhdistelmää. Pengon nyreänä kaappeja.

Mieleni talossa on lasiset seinät.

Nikama nikamalta

Tänään kävin taas rauhoittumassa. Ylikierroksilla käyvä mieli ja levottomasti liikehtivä keho kaipaavat nollaavaa tekemistä, ja liikunta tunnetusti auttaa aina ja kaikkeen. Olen noin kolmenkymmenen elinvuoteni aikana harrastanut rytmistä kilpavoimistelua, kilpatanssia, klassista balettia, jazztanssia, kaikkea mahdollista perusjumppaa alkaen body pumpista ja combatista päättyen mitä monimutkaisimpiin koreografisiin aerobick- ja step-tunteihin, tietenkään unohtamatta perinteistä kuntosaliharjoittelua. Ai niin ja tankotanssiakin olen varovasti aloitellut. Lisäksi olen lenkkeillyt, hiihtänyt, uinut, tehnyt vaellusmatkoja sekä Suomessa että ulkomailla, kiipeillyt puissa ja katoilla, paininut veljieni kanssa ja partaveitseillyt pitkin parketteja sekä baareissa että reiveissä. Joo, olen minä liikkunut. Häiriöitä minäkuvassa, kasoittain läskiä kehossa jonka painoindeksi on 15 ja automaattinen kalorilaskuri korvien välissä? Jep. Joskus meni huonommin.

Kun ystäväni kertoi minulle bikram-joogasta, tuhahtelin ensin ennakkoluuloisena (jotain höpöhöpöä taas vai), sitten kauhistuneena (sairasta että joku vielä maksaa tosta) ja lopulta kuin pieni mutta sitäkin taistelutahtoisempi toreador kehän laidalla (ja minähän muuten kokeilen tuota aivan itse ja henkilökohtaisesti!).

Bikram-jooga menee pähkinänkuoressa näin. Se on kehon hyvinvointiin ja tasapainoon tähtäävää joogaa, joka ei sisällä minkäänlaisia elämänfilosofisia saati hihhuloinniksi luokiteltavia elementtejä. Joogasalin lämpötila on suomalaiselle täysin käsittämätön 38, eli hiki virtaa jo ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Tunti kestää 90 minuuttia, ja sen sisältö on aina sama, eli kahdenkymmenenkuuden liikkeen sarja, jonka jokainen liike tehdään kaksi kertaa peräkkäin. Osa liikkeistä tehdään seisten, osa vatsallaan maaten, ja loput solmussa.

Ensimmäinen bikram-tuntini oli suoraan sanottuna kamala. En pidä kuumasta, en voisi kuvitellakaan matkustavani lomamatkalle maahan jossa on kuumempaa kuin Suomessa helteellä, joten lämpötila oli sokki. Vetoisiin tanssisaleihin ja överi-ilmastoituihin kuntokeskuksiin tottuneena en halunnut esiintyä lyhythihaisessa paidassa enkä varsinkaan ilman sukkia, mutta bikramiin ei ole mitään mieltä pukeutua yhtään enempää kuin vähän. Onneksi olen älynnyt alkaa vannoa hikeä siirtävien materiaalien nimeen jo vuonna yksi ja kaksi.

Pahinta ei kuitenkaan ollut ilmasto. Pahinta oli se, etten ymmärrä sanallisia ohjeita noin ylipäänsä, enkä varsinkaan jos ne liittyvät tarpeeseen saada minun kehoni vaihtamaan asentoa. Sarjan alkupään liikkeet olivat vielä jokseenkin hahmotettavia (joskaan ei liikkeiden varsinainen idea), mutta kun näköyhteys peiliin meni poikki, katkesi myös piuha eräänkin adhd:n korvista aivojen kautta käsiin ja jalkoihin. Ja muuten pätevänoloinen opettajamme ei ole omassa elementissään yrittäessään selittää sanallisesti, että mihin suuntaan nyt pitäisi venyä ja paukkua. Tai ehkä tanssitunneilta oppimani liikkeen logiikka ei vaan käy bikramissa? Kun bikram-opettaja sanoo, että "vain kädet ja pää liikkuvat", niin minä kallistan käsiäni ja päätäni. Muu ryhmä taivuttaa kylkeään, eivät suinkaan käsiään, saati päätään. Ja kun opettaja käskee minua venyttämään käsiäni eri suuntiin, niin minä kysyn että MIHIN ERI SUUNTIIN, koska eihän ERI ei ole suunta? (No sinne minne ne jo valmiiksi osoittavat, daaaaah!) Nyt seitsemän kuukautta tunneilla käytyäni voin rehellisesti sanoa, että olin ensikertalaisena sieltä surkeimmasta päästä. Opettajamme on kärsivällinen mutta silti suora ja mutkaton tyyppi, eikä stressaa toivottomistakaan tapauksista.

Niin, se ensimmäinen tunti. Olin tunnin jälkeen aivan raivoissani – en ymmärtänyt kolmasosaakaan koko setistä – ja lisäksi olin likomärkä hiestä, janoinen ja voipunut. Mutta ehkä ovelin veto ikinä on se, että joogasalillani ensikertalainen maksaa kaksi ensimmäistä tuntia etukäteen. Joten viikon kuluttua marssin takaisin salille ja tartuin härkää uudelleen sarvista. En muistanut edellisen viikon kiemurteluista oikeastaan mitään, mutta hyvämuistinen kehoni tiesi paremmin, ja toisen tunnin jälkeen olin koukussa.

Bikram on lihastasapainon, liikkuvuuden ja voiman tasavertaista kehittämistä. Luulen kuitenkin, että fyysistä hyvää oloa vielä tärkeämpää on sen mielen tyhjentävä ja päänsisäisen kaaoksen hiljentävä vaikutus. Bikram vaatii myös keskittymistä ja sisäänpäin kääntymistä, johon tähtää myös tunnin ikuisesti muuttumaton ohjelma, minun rakas, turvallinen rutiinini. Huonoina päivinä hommat menevät pyllylleen jopa konkreettisesti, kun keskittyminen antaa odottaa itseään ja vasen ja oikea ovat taas vaihtaneet paikkaa sitten viime näkemän, mutta kaikkia aiempia liikuntaharrastuksiani varjostanut suorittamiseen puskeva seuralainen on nyt poissa. Pysyköön siellä mihin on jäänyt, sillä haluan pitää tämän harvinaisen, hyväätekevän hiljaisuuden ihan itselläni. Joogasalilla minun korvaani ei huuda kukaan.

Elämää pakettiin

Muutimme lähestyvän putkiremontin takia väliaikaiseen asuntoon viikko sitten. Jatkuva muutos on uuvuttavaa: en ole asunut I:n luona vielä vuottakaan, ja juuri kun olin kotiutunut ja pesiytynyt, pitää minun taas sopeutua elämään jossakin muualla. Vieraiden huonekalujen ja täysin väärien bussilinjojen keskellä. Rakastan yhteistä kotiamme ehkä enemmän kuin mitään aiempaa asuinsijaani, ja olen perin juurin nurjamielin kun jouduin muuttamaan hetkeksi muualle.

Sitäpaitsi oma koti ja sinne jääneet tavarat täytyi suojata ja paketoida remontin ajaksi, ja siinä puuhassa kului sekä lauantai että sunnuntai. En haluaisi kotiini ainuttakaan remonttimiestä, en piikkaamista enkä pölyä, en ketään enkä mitään, en naarmuja parkettiin enkä varsinkaan suihkukaappia pikkuisen kylpyammeemme tilalle. Mutta vaihtoehtoja ei ole, joten pelastettakoon mitä voidaan. Käärin kirjahyllyni huolellisesti pakettiin hirmuisen raskain mielin. Mitä jos ilkeä pöly syö rakkaat kirjani? Mitä minä sitten teen? Tai luen??

Lyhytjänteinen mieli on välillä siunaus, välillä kirous. Minulle kaikki on nyt, kotiinmuuttopäivä ei tule vielä valovuosiin, ja suruissani käärin viimeisetkin astiat kaapeista pahvilaatikoihin turvaan. Tänään on ikuiselta tuntuva ero, väsynyt selkä ja kiljuva nälkä. Tyhjennetyssä asunnossa kaikuu ilkeästi, ja nyhjötän onnettomana jakkaralla koska melkein kaikki on jo tehty. Myös ensi keskiviikon tenttiin on pieni ikuisuus, onneksi.

Matkalla roskalaatikolle luen A-rapun ovesta tiedotteen: "Remonttinne on valmistunut aikataulussa eli 9.4. Toivotamme teille huoletonta asumista pitkälle tulevaisuuteen ja mukavia kylpyhetkiä!"
Ne pääsivät sittenkin takaisin koteihinsa, kuulitko, ne voivat muuttaa kotiin, SITTENKIN, riemuitsen I:lle koko matkan takaisin väliaikaiseen pesäämme.

Nyt on yö, nyt NUKUTAAN!

Nokankoputus voi tänä aamuna alkaa yöllisistä häiriötekijöistä.

Aloitin SSRI-lääkekokeilun lääkärini ehdotuksesta joitakin viikkoja sitten. Ensin napsin Sertralinia, mikä kyllä vähensi pakkoajatuksia *], mutta heräsin joka yö viluisena hikilammikosta. (Miten on mahdollista hikoilla ilman että on kuumissaan? Minua PALELEE!) Sertralin vaihdettiin Cipralexiin, ja ensimmäiset kaksi viikkoa sujuivat oikein hyvin, mutta nyt olen taas alkanut heräillä hikoilemiseen. Joskaan en aivan niin massiiviseen kuin Sertralinin aikana. Täytyy toivoa, että haittavaikutus on ohimenevä. Heräsin siis viime yönä joitakin kertoja viluisena märistä lakanoista.

Neljän maissa aamuyöllä koiramme alkoi vinkua ja valittaa sydäntä(ja hermoja)raastavasti. Sillä on juoksut, ja koska koira saa nukkua meidän sängyssämme jos haluaa, on sen kohtalona käyttää suojahousuja myös öisin. Vinkuna lienee koiran tapa kertoa, että märät housut potuttavat sitä, ja että se haluaa päästä niistä eroon. I teki sankariteon ja järjesti koiralle putsaustuokion ja kuivat pöksyt. Koira hiljeni, mutta minä en: kärsin siitepölyallergiasta, ja aikani niiskutettuani nousin ottamaan ylimääräisen antihistamiinin. Yritin toimia mahdollisimman uneliaasti, etten vain heräisi enää yhtään enempää, ja pujahdin kiiruusti takaisin petiin. Onneksi yläkerran naapurimme päätti aloittaa lattiansa eli kattomme rymistämisen (feng shui-tai chi-tsingis-khan-treenit? torakoiden tallomisen? Supernaiivi-hakkahommat?), ja niinpä makasin nyreissäni hereillä töminää kuunnellen. 

Siis: hereillä. Virkistyneet aivoni suolsivat paistinpannuväkivaltaisia ajatuksia yläkerran naapurin suuntaan, html-koodausta ja css-tägejä, Euroopan muinaishistoriaa kampakeraamiselta ajalta (tosin ensimmäiset Olympian kisat järjestettiin vuonna 776 eKr, tiesittekös sitä?), ynnä muuta tärkeää. Hereillä oleminen viiden maissa aamulla on vastenmielistä. Mikä aivorumba, taas kerran. Hetkittäin ymmärrän ääniaistiharhoista kärsinyttä, korvansa irti leikannutta Vincent van Goghia erinomaisen hyvin: toisinaan tekee mieli työntää sukkapuikko otsasta sisään, jos se vaikka pysäyttäisi villinä rullaavan oravanpyörän.

Kuiviin pöksyihin puettu, elämäänsä tyytyväinen koira pelasti tilanteen kömpimällä sänkyymme. Se raapi tassullaan peittoani ja sukelsi luvan saatuaan kerälle vatsaani vasten. Lämmin, tuhiseva, koiranhajuinen koira toimii aina yhtä hyvin. Uni tuli sittenkin, ja lauantaiaamu alkoi ilman suurempia kommelluksia.

*] ADHDeilla on tyypillisesti riesanaan ns. liitännäisoireita, eli ADHD:n perustaudinkuvaan kuulumattomia mutta kuitenkin siihen hyvin yleisesti liitettyjä ongelmia, kuten aistiyliherkkyys, pakkoajatukset, ahdistus/masennus, unihäiriöt ja niin edelleen.

Vihdoinkin täällä

Olen pohdiskellut oman blogin perustamista varmaan puolitoista vuotta. Sen verran olen ilmeisesti tarvinnut aikaa, että kaikki ne miljoonaseitsemäntoista bloggaamiseen liittyvää kysymystä on saatu pohdittua järjestykseen. Mistä minä kirjoitan? Omalla nimelläni vai anonyymisti? Mitä jos en jaksa jatkaa sitä paria viikkoa pidempään? Tai mikä pahinta, mitä jos en voikaan kirjoittaa, koska pelkään etteivät tekstit ole tarpeeksi hyviä?

Tässä minä nyt olen, sittenkin. Erinäisten ystävien innoituksen ja kannustuksen seurauksena päätin avata herneriittoisan nokkani. Olen kirjoittanut päiväkirjaa nuorempana, noin ikävuodet kaksitoista viiva kaksikymmentäneljä, ja ehdin täyttää kymmeniä tyhjiä kirjoja ajatuksillani hyvin yksityisesti. Lopetin koska kirjoittaminen ei enää huvittanut, tai ainakin niin ajattelin silloin. Nyt ajattelen, että olin ehkä oksentanut pöytälaatikon täyteen, ja olen oikeastaan iloinen siitä, että se harrastus loppui aikanaan. Muutaman vuoden kuluttua palasin takaisin kynän ja paperin ääreen, sillä kertaa opiskellakseni itselleni uuden ammatin, ja luulen, että ne nokka päiväkirjassa vietetyt vuodet auttoivat osittain rakentamaan sitä pohjaa mistä ponnistan kirjoitusintensiivisessä työssäni joka päivä uudestaan. Kirjoittamisen lisäksi luen paljon ja melkein mitä vaan. Sitäpaitsi koirallakin on oma blogi.

Miksi sitten kirjoittaa vapaa-ajallaan, jos kirjoittaa työkseen? Kaipaan omien ajatusteni ääntä paperilla, kirjoittamisen helpottavaa, päänsisäistä kaaosta järjestävää vaikutusta, ja taas yhtä uutta projektia johon paneutua. Ja niin, on vielä yksi syy: aivokemiani normaalitilasta poikkeava luonne, josta jotkin lokeroitsijat käyttävät taikasanaa adhd, vaikuttaa sekä minun että puolisoni arkeen ja elämään usein hyvin konkreettisesti. Kaipaan ehkä purkautumiskanavaa sillekin hirviölle. (Adhd:lle, ei vaimolle.)

Kas niin. Pää on saatu auki. Mutta nyt mun täytyy päästä muokkaamaan ulkoasua.