Nokka loksuu ostoksilla

Nokkela nokankoputtaja läksi tänään siivet viuhtoen ostoksille Suureen ja Ihmeelliseen Kauppakeskukseen. Puoliso lähti mukaan, vaikka kiukuttelin aamulla hyvän tovin niin, että kipinät sinkoilivat. Suutuspäissämme onnistuimme siivoamaan asunnon, joten aamuriehuni oli varsin hyödyllinen: pienessä väliaikaispesässämme on nyt paljon viihtyisämpää, ja kuka tietää, josko välttyisimme tällä kertaa iltariehulta?

Ostosmatkan tavoitteena oli ostaa uusia ulkoilutamineita, kun talviset toppapuvut ja paksulla vuorilla varustetut vaelluskengät alkavat käydä turhan lämpimiksi. Meillä ulkoillaan lähes säällä kuin säällä; sadeilmoja koira ei arvosta, mutta tuivertavalta tuulelta ja roiskuvalta ravalta suojaava vaatetus on todellakin enemmän kuin tarpeen. Ja lämpimissä ja kuivissa vaatteissa on mukavaa ulkoilla. (Ihan oikeasti on. Olen rämpinyt ja riekkunut viilettävän vinttikoiran perässä mitä omituisimmissa säätiloissa - ja aivan onneni kukkuloilla, kun ei tarvitse palella ja kärvistellä.)

Hypistelimme ulkoilupukuja ensin Stadiumissa. Ei, ei, ei. Tarjouksessa olevat asut olisivat irronneet parhaimmillaan kahdeksallakympillä, mutta jos sekä malli että värit tuntuvat vääriltä, niin ei auta. Normaalihintaisista takeista olisi saanut pulittaa satasen, housuista jopa toisen mokoman. Partioaitan pukujen hintataso oli sama, ja lähes kaikki tukevat kesävaelluskengät maksoivat yli kaksisataa euroa pari. Jaahas. Halosella oli alennuksessa hyvä valikoima laadukkaita takkeja ja housuja - mutta puvusta olisi sittenkin saanut maksaa vähintään toistasataa euroa. Siis mitä ihmettä?! Kenellä näihin on muka varaa, ja minkä helvetin takia ulkoiluvaatteet edes maksavat näin paljon? Talvivaatteet ostin jonkun sortin alennusmyynnistä, miten satuinkaan löytämään niin sopivat viime syksynä.

Puoliso tuskastui kauppailuun, minä en ihan vielä, mutta toisaalta voimia täytyy aina muistaa säästää siihen vihoviimeiseen taisteluun: ruokakauppaan. Minä VIHAAN supermarketteja. Vihaan valtavia ostoskärryjä joiden aisa ulottuu minua ehkä leukaan, vihaan ihmispaljoutta ja meteliä, vihaan kovaäänisistä kieahtelevia kuulutuksia jotka muistuttavat tekemään loton tai ostamaan Sitäjatätä Tuikitarpeellista, ja niin edelleen. Vihaan sitä, että tavarapaljoudesta pitäisi osata etsiä ne mitä tällä kertaa oikeasti tarvitaan. (Ei, meillä ei yleensä ole ostoslistaa.) Ounastelen, että kauppojen hyllyleiskoja vaihdetaan parin viikon välein jonkun mystisen salaliiton valjastamana.

Ja taas mennään. Viidenkymmenen sentin kolikko sen valtavan hyökkäysvaunun nieluun, helvetin porteista sisään, ja homma käyntiin. Koiralle lihaa, päivällistarpeita (onneksi sipuleita saa valita itse ja ihan kaikessa rauhassa!), ehkä varastoon niitä ja näitä säilykkeitä joista taikoo hetkessä herkullisen tacoveneaterian, kahvi- ja teehyllyn ohi kiltisti laput silmillä koska kaapissa on kahdeksaa eri kahvia ja kahtakymmentäviittä eri teetä, mutta tuoremehua haluan... ja jugurttia. Jugurttia! Aamupalalla on niin mukavaa syödä vähän jugurttia. Viileää, pehmeää ja juuri sopivaa, sellaista mikä menee alas vaikkei ole oikeastaan nälkäkään.

Puntaroin tarkasti, taas kerran. Kahdensadan gramman annospurkki maksaa tuon verran, ja nyt sattuu olemaan niin, että melkein kaikki kilon paketit maksavat tämän verran ja tulevat siten huomattavasti kalliimmaksi kuin viisi erillistä pikkupurkkia. Mutta on varmasti luontoystävällisempää ostaa kilon purkki? Lempimakuani vadelma-boysenmarjaa ei taida saada kuin kilon tölkissä, joka on sikana kalliimpi kuin kilo muuta jugurttia pieninä purkkeina. Mutta kun mutta kun, ne muovipurkit. Inhoan muovipurkkeja, ja sitä kamalaa foliokantta, jolla sitäpaitsi voi hyvinkin viiltää ikävästi haavan kieleensä (testattu on). Minulla on vessahätä, ja päätöksenteko on tuskallista. Otan kilon purkin marjajugurttia, joka on melkein yhtä halpa kuin viisi pientä purkkia, mutta joka on rasvatonta ja siis sisältää hengenvaarallista aspartaamia.

Ruisleipää ei tässä maailmankolkassa osata tehdä ollenkaan joten en järin hämmästy kun ei sitä ole kaupassakaan tarjolla, mutta bussipysäkkien mainostauluissa minua hätyytellyt uutuusjäätelö on tylysti loppu. En saa sitä kirottua jäätelöäkään, ja niinpä sadattelen tuotelanseerausten suunnittelua, tilaus-toimitusketjuja ja liian tehoavaa ulkomainontaa.

Ostosreissun jälkeen olen uuvuksissa ja nyreä ja räjähtämäisilläni vessahätääni, mutta onneksi kotona on vessa, ja päiväulkoilua odottava pieni touhotin. Hitot ulkoiluvaatteista, tänään ei sada, ja parasta elämässä on juokseva vinttari, tässä ja nyt.