Kaikki päättyy joskus

Muistan elävästi päivän, jona neurologian erikoislääkäri Matti Iivanainen jutteli minulle adhd:n hoitomuodoista, niistä pehmeämmistä. Oppimisesta, aivojen hämmästyttävästä kyvystä sopeutua ja tulla sopeutetuksi, ei-lääkkeellisistä keinoista jotka auttavat elämään adhd:n kanssa.

Olin lievästi sanoen kauhuissani. Elämääni on vihdoinkin tullut jonkinlainen tolkku, kun lääkitys on saatu säädettyä kohdalleen, nytkö sitä tolkkua ollaan viemässä minulta pois? Ei toki, Iivanainen lohdutti, kunhan muistat, että on muutakin.

Luulen, että minulle on vähitellen alkanut valjeta, mitä hän tarkoitti. Aivot todella sopeutuvat, kun yksilön ymmärrys pääkopassa myllertävästä kaaoksesta lisääntyy. Olen kehittänyt vuosien varrella erinäisiä selviytymiskeinoja, tai oikeammin sanoen, tullut kehittäneeksi. Oppinut olemaan armollisempi itselleni. Oivaltanut sen, että vaikka adhd on pysyvä osa minua, niin diagnoosi ei ole yhtä kuin minä. Mitä eivät ole myöskään adhd:n aiheuttamat ongelmat.

Ja se jos mikä on vapauttavaa.

Hernenokka-blogi sai aikanaan alkunsa tarpeesta käsitellä silloin niin suurelta ja pelottavalta tuntuvaa tarkkaavaisuushäiriötä, sen taustoja ja sen aiheuttamia arkisia ongelmia. Nyt tämä tarina on tullut tiensä päähän, sillä blogin näkökulman asettamat raamit ovat alkaneet tuntua rajoitteelta. On siis tullut aika paneutua muihin projekteihin. Mitä ne ovat, sitä en tiedä. En vielä.

Jos joku jää kaipaamaan Hernenokan tarinoita, niin tarjoan oikeutta rajattomiin uusintoihin. Jos taas joku jää kaipaamaan ihmistä blogin takana, niin keksimme kyllä keinon pitää yhteyttä.


If you begin to understand what you are without trying to change it, then what you are undergoes a transformation. – Jiddu Krisnamurti

Tyyntä myrskyn edellä

Muuttopäivä hiipii koko ajan lähemmäs. Kotia pitäisi siivota ja tavaravuoria seuloa läpi, jotta muuttolaatikoiden saavuttua ei tarvitsisi enää muuta kuin pakata.

Viimeiset hetket ennen varsinaista rysäystä kuluvat kuitenkin tuskaisen vatvomisen vallassa. En osaa tarttua mihinkään. Kiemurtelen hermostuneena edestakaisin. Elämässäni ei ole tällä hetkellä ainoatakaan selkeää tavoitetta. Ei ammatillista, ei yksityiselämään liittyvää, eikä oikein harrastuksiinkaan. Olen jumiutunut kuoppaan enkä pääse sieltä ylös kaikesta rimpuilustani huolimatta.

Mitä minä nyt teen? Vaihdan jälleen työpaikkaa? Tai peräti alaa? Perustan yrittämön? Otan kolmannen koiran? Juoksen maratonin? Pakkaan reppuni ja lähden Meks - - - ai niin, mähän olenkin naimisissa - - - salille?

Eivätkö ne muuttolaatikot, herran tähden, voisi jo tulla??

Silkkaa dadaa

Työtoveri pistäytyy huoneessani kyselemässä eräästä projektista. Juttelemme leppoisasti, kunnes toinen toimiston tyyppi pöllähtää paikalle ja aloittaa muitta mutkitta ensimmäisen puheen päälle:

– Hernenokka hei - - - 

Ensin mainittu työkaveri jatkaa juttuaan, kunnes minä keskeytän molempien puheet.

– Nyt molemmat seis! Puhukaa yksi kerrallaan, eihän tässä mee muuten mikään perille.

(Olen liian distraktoitunut kyetäkseni jakamaan puheenvuoroja, mutta yritän kuitenkin epätoivoisena kysyä, saiko työkaveri numero yksi asiansa toimitetuksi.)

Purkaukseni aiheuttaa sekaannusta ja vinoilua. Eikö keskustelu kolmen henkilön kesken ole mielestäni ihan normaali tilanne? Tilanne kärjistyy sanailuun, jossa en pysy mukana. Työkaveri numero kaksi kääntyy lopulta kannoillaan ja marssii ovesta ulos. Huudan hänet takaisin, mutta hän on liian kärsimätön voidakseen keskustella normaalisti. Hapuilevat yritykset saada asiat hoidetuksi hänen ärtymyksestään huolimatta kasaa lisää hiiliä niskaani.

Olen niin helvetin kyllästynyt esittämään normaalia, olemaan kolmio joka ei solahda ympyränmuotoiseen koloon tulematta rikotuksi, runnomaan eteenpäin oikuttelevien aivokemioideni kanssa. Selviytymään päivästä toiseen maailmassa, jossa heikkouden ilmaiseminen ei ole sallittua. Tekemään työtäni ehdoilla joihin en taivu, en vaikka tahtoisin.

M, T, WTF?

Olen jo viikon päivät elänyt siinä luulossa, että muuan asiakkaan järjestämä teemaviikko alkaa keskiviikkona 24. lokakuuta. (Olen myös ihmetellyt, että miksi ihmeessä teemaviikko alkaa keskiviikkona, mutta mistäpä noita tietää?) Herään määräpäivänä kukonlaulun aikaan laittaakseni hommat valmiiksi. Hetken aikaa puuhailtuani päätän pistäytyä asiakkaan verkkosivuilla varmistaakseni, että kaikki on kuten pitääkin.

Ei ole.

No, vielä he ehtivät, tai elleivät näytä ehtivän, täytyy muistaa muistuttaa – paitsi hetkinen, miksi tietokoneen kalenteriohjelman ikonissa killittää numero 19? Kipaisen tarkistamaan asian keittiön^*) seinäkalenterista^**). Kappas, 24. päivä onkin ensi viikon maanantai. Tänään on keskiviikko, 19. lokakuuta. Ja hätäilemäni kampanjaviikko alkaa ensi maanantaina. Makes sense, aye?

No, johan sen näkee kansainvälisestä kalenteristakin: maanantain ja tiistain jälkeen tulee WTF. Loppuviikko leijailee jossakin kaukana, hämärän peitossa.

___

*) Olen aloittanut päiväni kotitoimistolla, koska olen unohtanut työpaikan avaimet toimistolle. Enkä voi laskea sen varaan, että juuri tänään sattuisi olemaan liikkeellä muitakin aikaisia lintuja. Aina ei nimittäin ole!

**) Tilanne täytyy luonnollisesti käydä tarkistamassa keittiön seinäkalenterista. Koneen kalenterisofta ei sovellu näin suuren epävarmuustilanteen ratkaisemiseen.

HP

Sosiaalisesti älytön

Tiistaiaamun lähtöhärdelli, ahdas eteinen, syysviileävaatetuksen alla uhkaava hiki ja tuska. Kiskaisen takin vetoketjun kiinni, ja kuinka ollakaan: vetskari rouskaisee lempivillapuseroni kauluksen reunan rikki. Sen ihanan värisen, lähes kaikissa elämäntilanteissa pettämättömän, sen jossa on iso ihana kaulus ja juuri sopivan mittaiset hihat. Sen jonka olen pukenut tämän takin alle jotain miljoona kertaa. Katson surkeana edessäni seisovaa I:tä.

– No mitä turnasit sen sinne vetoketjun väliin!

Yllättävä äyskäisy loksauttaa aivoni takalukkoon. Flatline. 404. Tarinan on kuitenkin jatkuttava, joten mutisen vastaukseksi jotakin epäselvää siitä, etten voi mennä asiakastapaamiseen risassa villapuserossa.

– Sä voit joko korjata sen, tai sitten leikata rispaantuneen kohdan pois, tai sitten olla risa paita päällä.

Yritän esittää lisää vastalauseita, kuten etten osaa korjata paitaa, tai että risan kohdan pois leikkaaminen voi johtaa vielä suurempaan rispaantumiseen.

– Jos leikkaat risan kohdan pois, niin lorem ipsum dolor sit amet. Paidan voi myös consectetuer adipiscing elit. Ja sitäpaitsi suspendisse facilisis nulla in lacinia laoreet, lorem velit accumsan velit vel mattis libero nisl et sem. Tietysti sä voit proin interdum massa turpis sagittis in, interdum non lobortis vitae massa - - -

Ei helvetti. Vedän vetoketjun varovasti kiinni ja marssin ulos ovesta. I seuraa perästä ja erehtyy pohtimaan ääneen, mahtaako viereisen talon asukilla tosiaankin olla kolmet eriväriset sälekaihtimet.

Raitis ulkoilma saa aivoni jälleen liikkeelle, ja saan kerrotuksi, että minusta on ikävää ensin vahingossa rikkoa lempipuseroni ja sitten tulla moitituksi siitä. Villapaidan jättäminen takin vetskarin väliin ei nimittäin vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ollut harras tavoitteeni, vaan vahinko, enkä ikävä kyllä pystynyt hyödyntämään annettuja toimintaohjeitakaan koska en vaan tajunnut. Uskallan jopa arvella, että jos I rikkoisi vahingossa jonkun vaatekappaleensa ja minä reagoisin onnettomaan tapaturmaan syyttelemällä, aiheuttaisin lähinnä lisää pahaa mieltä.

I loukkaantuu ja sulkee sanaisen arkkunsa. Seisomme bussipysäkillä ääneti, kumpikin omaan kirjaansa syventyneenä. Bussi on niin tupaten täynnä, etten muista edes ajatella koko mykkäkoulua. Rupattelen tutun tytön kanssa balettitunneista.

Bussista poistuttuamme ahdistava tunnelma kuitenkin palaa. I katkaisee lopulta hiljaisuuden, selostaa ajatuksiaan tapahtumain kulusta ja pyytää omalta osaltaan anteeksi. Katson häntä hämmentyneenä ja tiedustelen, pitääkö minunkin kenties pyytää anteeksi? Ja jos kyllä, niin minkä ihmeen takia? Minähän olen aiheuttanut ongelmia lähinnä itselleni särkemällä oman villapuseroni – johon olen edelleenkin pukeutunut, koska en saanut vaihdetuksi paitaa tapausta seuranneessa hämmingissäni?

I tiuskaisee hyvät työpäivät, kääntyy kannoillaan ja marssii matkoihinsa. Jään seisomaan keskelle aamuruuhkaa, pakka pitkin katua, mieli tyhjänä hädästä. En ymmärrä yhtään mitä elämässäni tapahtuu, minulla on edelleen risa paita, ja haluaisin kadota jonnekin pois, paeta turvaan ja hiljaisuuteen.

Tämä viikko.

Olen siirtänyt muuta elämää syrjään ehtiäkseni tehdä töitä. Tuntenut seinän nousevan pystyyn, vajonnut työhuoneen nurkkaan ja ratkennut itkuun. Pidellyt puhelinta tärisevin käsin ja soittanut I:lle kertoakseni etten jaksa, pysty enkä varsinkaan osaa. Hiipinyt meikkiraitaisin kasvoin ja punoittavin silmin takaisin ihmisten ilmoille, teenkeittoon, takaisin sorvin ääreen. Tullut noudetuksi iltamyöhällä toimiston ovelta kotiin, nukkumaan, vain jotta voisin jälleen palata. Kyseenalaistanut ammatinvalintaani ehkä kovemmin kuin koskaan. Yrittänyt, eksynyt, yrittänyt, ja lopulta onnistunut. Taantuman terävät hampaat pysyvät taas hetken loitolla, osittain minun ansiostani.

Olen tehnyt iltahämärissä retken tuleville kotikulmillemme. Paikallistanut eläinkaupan ja tarkastanut irtokarkkivalikoiman. Katsellut kodikkaasti valaistuja taloja ja todennut, että kaikki alkaa olla kuten pitääkin.

Olen jännännyt pitkästä aikaa radan reunalla. Haikeana ilman omia pitkäkuonoja, mutta samalla iloisena jo tutuksi tulleiden menestyksestä. Emme edelleenkään tiedä, palaako raitapaita enää koskaan radalle. Kotiin palattuamme upotan kasvoni sen turkkiin. Ihan kuin se tietäisi, missä olen ollut koko päivän.

Olen saanut yllättävää tukea kaikkein lähimmältäni. I paljastaa kehineensä mielessään projektia, joka auttaisi minua avaamaan aivoituksiani aiheesta nimeltä adhd. Jo pelkät keskustelut paitsi loksauttavat muutaman palasen paikoilleen, myös tuovat kourallisen lisää mietittävää. Kaiken touhun keskellä toivon, että pääsisimme ainakin alkuun.

Olen viettänyt aurinkoisen, viiltävän kauniin syysaamun niin kovin rakkaiksi käyneiden ihmisten kanssa. Kahden lauman jälleennäkemisestä syntyvä hetkellinen hämminki, tuttu tohina, tutut äänet, lujat halaukset, oivallus: olenhan minä tärkeä, vaikkemme ole ennättäneet tavata, emme edes pitää kovasti yhteyttä. Ja miten minä olenkaan heitä kaivannut, antanut ikävän hiertää osaamatta pukea sitä teoiksi tai edes sanoiksi.

On korkea aika päättää tämä viikko, sulkea koneen kansi ja mennä nukkumaan.