Sosiaalisesti älytön

Tiistaiaamun lähtöhärdelli, ahdas eteinen, syysviileävaatetuksen alla uhkaava hiki ja tuska. Kiskaisen takin vetoketjun kiinni, ja kuinka ollakaan: vetskari rouskaisee lempivillapuseroni kauluksen reunan rikki. Sen ihanan värisen, lähes kaikissa elämäntilanteissa pettämättömän, sen jossa on iso ihana kaulus ja juuri sopivan mittaiset hihat. Sen jonka olen pukenut tämän takin alle jotain miljoona kertaa. Katson surkeana edessäni seisovaa I:tä.

– No mitä turnasit sen sinne vetoketjun väliin!

Yllättävä äyskäisy loksauttaa aivoni takalukkoon. Flatline. 404. Tarinan on kuitenkin jatkuttava, joten mutisen vastaukseksi jotakin epäselvää siitä, etten voi mennä asiakastapaamiseen risassa villapuserossa.

– Sä voit joko korjata sen, tai sitten leikata rispaantuneen kohdan pois, tai sitten olla risa paita päällä.

Yritän esittää lisää vastalauseita, kuten etten osaa korjata paitaa, tai että risan kohdan pois leikkaaminen voi johtaa vielä suurempaan rispaantumiseen.

– Jos leikkaat risan kohdan pois, niin lorem ipsum dolor sit amet. Paidan voi myös consectetuer adipiscing elit. Ja sitäpaitsi suspendisse facilisis nulla in lacinia laoreet, lorem velit accumsan velit vel mattis libero nisl et sem. Tietysti sä voit proin interdum massa turpis sagittis in, interdum non lobortis vitae massa - - -

Ei helvetti. Vedän vetoketjun varovasti kiinni ja marssin ulos ovesta. I seuraa perästä ja erehtyy pohtimaan ääneen, mahtaako viereisen talon asukilla tosiaankin olla kolmet eriväriset sälekaihtimet.

Raitis ulkoilma saa aivoni jälleen liikkeelle, ja saan kerrotuksi, että minusta on ikävää ensin vahingossa rikkoa lempipuseroni ja sitten tulla moitituksi siitä. Villapaidan jättäminen takin vetskarin väliin ei nimittäin vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ollut harras tavoitteeni, vaan vahinko, enkä ikävä kyllä pystynyt hyödyntämään annettuja toimintaohjeitakaan koska en vaan tajunnut. Uskallan jopa arvella, että jos I rikkoisi vahingossa jonkun vaatekappaleensa ja minä reagoisin onnettomaan tapaturmaan syyttelemällä, aiheuttaisin lähinnä lisää pahaa mieltä.

I loukkaantuu ja sulkee sanaisen arkkunsa. Seisomme bussipysäkillä ääneti, kumpikin omaan kirjaansa syventyneenä. Bussi on niin tupaten täynnä, etten muista edes ajatella koko mykkäkoulua. Rupattelen tutun tytön kanssa balettitunneista.

Bussista poistuttuamme ahdistava tunnelma kuitenkin palaa. I katkaisee lopulta hiljaisuuden, selostaa ajatuksiaan tapahtumain kulusta ja pyytää omalta osaltaan anteeksi. Katson häntä hämmentyneenä ja tiedustelen, pitääkö minunkin kenties pyytää anteeksi? Ja jos kyllä, niin minkä ihmeen takia? Minähän olen aiheuttanut ongelmia lähinnä itselleni särkemällä oman villapuseroni – johon olen edelleenkin pukeutunut, koska en saanut vaihdetuksi paitaa tapausta seuranneessa hämmingissäni?

I tiuskaisee hyvät työpäivät, kääntyy kannoillaan ja marssii matkoihinsa. Jään seisomaan keskelle aamuruuhkaa, pakka pitkin katua, mieli tyhjänä hädästä. En ymmärrä yhtään mitä elämässäni tapahtuu, minulla on edelleen risa paita, ja haluaisin kadota jonnekin pois, paeta turvaan ja hiljaisuuteen.