Jonkun ongelmia

Meidän huushollissa asuu joku Joku.

Joku ei ole vienyt bioroskia, vaikka sen olisi pitänyt. Tai jos olisikin, niin ainakaan se ei olisi pessyt biojäteämpäriä, vaan jättänyt sen likaisena odottamaan pesua ja uutta pussia. Sen sijaan Joku kerää bioroskia likaiseen muovirasiaan tiskipöydälle.

Joku ei ole täyttänyt koirien vesikuppia, ei muista mihin on lykännyt tärkeät paperit, eikä Joku imuroi kuin äärimmäisessä hädässä. Joku on kuitenkin ehtinyt juoda viimeiset maidot ja jättää tyhjän lasin sohvan selkänojalle, ja samainen tyyppi on selvästi natustellut olohuoneessa kääreellisiä makeisia.

Joku unohtelee, sotkee, kadottaa. Kuormittaa, vituttaa.

Ihme tyyppi.

Leipää yksille

Viikon päätteeksi sopii oikein mainiosti marssia (okei, laahustaa) apteekkiin. Lääkevarasto on tyhjenemässä, ja lisäksi olen päättänyt työkaverin yllyttämänä ostaa C-vitamiinia. Voi kuulemma lievittää flunssan oireita. Suhtaudun yleensä supernihkeästi kaiken maailman hivenaineiden mussuttamiseen, mutta tuskinpa tässä hävitäkään voi.

Tiskin takana seisoskelee farmaseuttilauma. Ne palluttavat leikkihämähäkkiä, eivät ole huomaavinaankaan. Olen jo liittymässä joukkoon kummaan, voisin minäkin tuota eliöntapaista lätystellä, mutta vuoroja jakava systeemi katkaisee aikeeni tomeralla kilahduksella. Hemmetti.

Yhteisen lemmikin hylännyt farmaseutti pakkaa lääkkeet pussiin ja kysyy yllättäen, haluanko ostosta laskelman Kelaa varten. En kai, eivät ne enää minun ikäiselleni kuitenkaan mitään korvaa? Mutta jos olisivat nyt vähemmän ankaria, kun Concertan peruskorvaus on palautettu, vaikuttava ainehan on sama. Niin, no joo, mä olen vissiin jo luovuttanut, kun ei tässä tilanteessa ole mitään mieltä, eikä viranomaiset taida juuri muuta tehdä kuin pompottaa vastuuta instanssilta toiselle. Että ei kiitos, enkä minä sen puoleen koe maksavani tästä kovin paljoa näinkään, kun elämä ennen diagnoosia oli sellasta sekoilua että oksat pois. Hyvä sitten niin, että toimii, hymyilee farmaseutti.

Lampsin matkoihini ilman laskelmaa, mutta pyörittelen asiaa vielä pitkään. Nimenomaan järki tästä kuviosta uupuu. Korvauksen poistamiseen liittyvät keskustelut olivat osin ihan täyttä soopaa, adhd-väkeä ärsyttävä lääkkeiden väärinkäyttökortti läpsähti esiin vikkelästi kuin pelinjakajan kädestä, ja päätökselle oli monta virallista syytä muttei ainoatakaan tolkullista. Ja mitä tämä tolkun järjestelmä sitten tekee? Palauttaa korvattavuuden yhdelle valmisteelle, vaan ei muille. Vaikka adhd-lääkkeet ovat kaikki sitä samaa kamaa, eri laatikoissa.

Haluaisin tehdä vaikka sellasen rekonstruktion, että poistetaan keskioluen myyntiluvat kaikilta jotka sitä myy, ja juuri kun kohu on ehtinyt laantua, palautetaan lupia vähän sinne sun tänne. Miksi? Olis vaan kiva.

Himmeetä

Työputken päässä kajastaa vihdoinkin himmeä valo. Kertoisin kuinka himmeä, mutta joku valopää on mennyt uudistamaan lamppujen valoutta kuvaavan järjestelmän, jokseenkin epäonnistuneesti mielestäni. Kollegani, se jonka kanssa minulla on eniten yhteistä työsarkaa, palaa maanantaina kolmen viikon lomalta. Tämän viikon ajan olen ollut duunipaikalla lajini ainoa edustaja, kun kaksi muuta ovat poissa. Ota yksi, maksa kolme! Yhtä projektia olen hinkannut luvattoman pitkiä rupeamia, koska kiero suunnitelmani on: aion puhaltaa sen ensin mainitulta kollegalta omiin hoteisiini. Olen rakastunut.

Ruuhka on ollut sietämätön, normaali työaika ei riitä mihinkään, minulla on flunssa ja utuinen pää. Väsyttää, mutta samalla kuormitus ei tunnu oikeastaan haittaavan. Koska työ on mahtavaa. Osa ylitöistä palautuu tililleni ensi kuussa, mikä on valitsemallani alalla käytännössä mahdotonta, vaan tapahtuessaan sitäkin mahtavampaa. Muutamalla lisäeurolla saa vaikka... tennarit!

Nieleskelen kurkussa pyörivää piikkipalloa alemmas. Menisi nyt, kun kohta koittaa hartaasti odottamani vapaus.

Iltahankala

Kirjoitin iltapäivän koettelemuksista koiran blogiin. En ilkeä avautua sinne enää enempää mamman pikku puudeleista, eikä siellä kuulu valittaa jostain vitun ylitöistä, joten ajetaan tänne kaatopaikalle nyt kaikki loput sitten.

Niin. Juu. Kun ei siinä iltapäiväisessä ollut tarpeeksi, niin otetaan illalle vielä toinen rautaisannos koiranomistajan ihanaa arkea. Anger managementin, työpäivän jatko-osan ja kahden pyykkikoneellisen jälkeen onkin tullut sopivasti aika muonittaa ja ulkoiluttaa nelijalkaiset.

Pukeudun tavallisen kevyesti lyhyttä iltapisseilyä varten, koska kuka muka tarkistaa ennen lähtöä ikkunasta, millainen säätila ulkona vallitsee? Ulkona vallitsee todella epäinhimillinen ja jäätävä räntäsade. Palelee. Missä tahansa varusteissa palelisi. Raidallistakin palelee, siltähän puuttuu iso pala turkkiakin, joten se hoitaa asiansa varsin vikkelästi. Pikkukoiralla ei sen sijaan ole mitään kiirettä. Sitä ottaa päähän, kun asioiden noukkiminen maasta on pitkästä aikaa estetty kuonokopalla, eikä sitä nyt muutenkaan huvita käydä pissalla. Ei juuri nyt, kun kolmensadan metrin päässä taisi kävellä joku. Viisainta spottailla sinne suuntaan vielä jonkin aikaa. Uhma-aivo tempoilee remmissä, ei edes harkitse kyykkäävänsä. Jähmetyn räntäsateeseen. Mie en enää jaksa näiden kanssa, parahdan. Itku puristaa päätä.

Edellä lampsiva I pysähtyy. Ojentaa avainnipun, käskee viluisen raidallisen ja viluisen vaimonsa sisään. Jää pikkukoiran kanssa ulos sateeseen.

Päässä ei ole yhtään ajatusta, paitsi se etten kestä noita kahta älykääpiötä. Ei mulla muuta.

Vielä asioiden paikoilleen loksahtelemisesta

Eläinlääkäristä kotiuduttamme asettelin eräänkin lepotuolinomaisen sohvakemöhkäleen blokkaamaan tietä portaisiin, ettei vielä semitolkuissaan tönttöröivä raidallinen harhautuisi rappusiin itseään kolhimaan.

Niin mikäpä lepolotkon uumenista paljastuikaan? Ainakin kolme viikkoa kadoksissa ollut television kaukosäädin!

Onnen viipaleita

Laiskanpulskean pääsiäisen jälkeen koittaa se päivä, jona rakkaimpani raidallisimpani viedään jälleen uuden eläinlääkärin hypelöitäväksi. Hiljainen oletuksemme on, että lääkäri katsoo aiemmin otetut röntgen- ja magneettikuvat läpi, antaa lausuntonsa oli se sitten mikä hyvänsä, ja passittaa meidät kotiin. Mitä ikinä se mikähyvänsä pitääkään sisällään, niin sitä ei voi ajatella etukäteen.

No, eipäs osunut sekään arvaus oikeaan. Neurologi tutkii kuvia, selittää taukoamatta ja osoittelee näyttöä: tässä on tämmöinen, tuossa tuommoinen, ja mikäs tämä sitten on? Kun kuvat on katsottu, pääsee huomion kohteeksi itse koira, ja niin raidallista käännellään ja väännellään taas kerran. Katselen lumoutuneena neurologista perustutkimusta. Lääkäri kääntää koiran takajalkojen varpaat alle ja katsoo, korjaako eläin tilanteen itse. Kyllä, varpaat oikenevat. Potilas kellautetaan kyljelleen, ja refleksivasara napauttelee kevyesti. Kintut sätkivät. Ei mitään häikkää.*

Jäljelle jää magneettikuvan reunalta osoitettu mikäs tämä sitten on. Se on jotakin, mitä pitää tutkia tarkemmin. On kuvattava uudelleen, nimenomaan siitä kohdasta, mikä ei näy kunnolla aiemmissa kuvissa. Ehdimme hädin tuskin sanoa juuta saati jaata, kun lääkäri jo palaa ruiskun kanssa. Käpälöinnistä ärtynyt raidallinen meinaa pistää ranttaliksi, mutta pullikointi ei nyt auta. Tyyppi on viiden minuutin kuluttua sikeässä unessa, ja omistajisto toivotetaan tervetulleeksi takaisin kahden tunnin kuluttua.

Hetkellisen aikataulullisen hämmingin jälkeen lähdemme käymään toimistolla (minä) ja etsimään jotakin syötävää (toi toinen). Ymmärrän äsken kuulemamme oikeastaan vasta autossa. Olen koko ajan olettanut, lähinnä eläimen liikehdintää seurailemalla, että ongelma on alaselässä ja jotakin, mikä aiheuttaa nimenomaan toispuoleista kipua ja olemisen vaikeutta. Ei ole. Se kohta, mitä edellinen eläinlääkäri ei suositellut hoidettavan leikkauksella, on keskiselän alueella, eikä erityisesti kummallakaan puolella rankaa. Sen sijaan kuvan reunalla heikosti näkyvä mikälie on alaselässä. Se menee jakeluun, ja samalla ei mene: miten minä olen koko ajan luullut, että alaselässä? Onko selässä ehkä kaksi kipeää kohtaa? Ilmeisesti kyllä, ellei jopa kolme, arvelee I. Eikö edellinen lääkäri puhunut röntgenkuvia tutkiessaan myös jostain toisesta kohdasta? Miksei asiaa tutkittu tarkemmin vaikka siinä edellisessä magneettikuvauksessa, josta me maksoimme itsemme kipeiksi, ilmeisesti turhaan? Tähän I ei osaa vastata.

Melkein heti takaisin palattuamme lääkäri pyyhältää vastaanottotilaan toimittamaan toisen potilaan asiaa ja huikkaa mennessään, että selkeitä löydöksiä on, jutellaan kohta. Nielaisen. Selkeitä löydöksiä kuulostaa äärimmäisen pahaenteiseltä diagnoosilta. Yritän olla parkumatta.

Meidän vuoromme koittaa noin kahden minuutin päästä, ja taas katsotaan kuvia. Selän keskivaiheilla on enää tuskin havaittavissa oleva kohouma, mutta siitä ei tarvitse välittää, ongelma on tosiaan aivan muualla. Tuijotan näyttöä otsa kurtussa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on selkäranka, ja pitkä keltainen viiva katkaisee nikamien helminauhan kohdasta, jonka viipalekuva näkyy oikealla. Viiva liikkuu ja kuvat vilisevät, terve nikama vaihtuu vaurioituneeseen. Se on hyvin lähellä häntää, ja aivan selvästi toispuoleisesti rikki. Pidätän hengitystä. Mitä tämä kaikki, no, tarkoittaa?

Maallikolle asia avautuu suunnilleen siten, että häntää lähinnä olevassa nikamassa on kasvuhäiriö, jonkinlainen lähes irrallinen luunpala, joka hiertää koiran hermojuuria. Ei kuitenkaan selkäydintä, mikä selittää sen, ettei halvausoireita ole. Kipua se sen sijaan aiheuttaa aivan varmasti, ja siksi selkä on viisainta korjata, sopisiko tuoda koira leikattavaksi torstaiaamuna? Potilas on melkein hereillä joten sen voi viedä kotiin, oliko vielä muuta?

Kompuroimme ulos vastaanottohuoneesta. Hämmennys purkautuu toimintaan, ja alamme naputella odotellessamme tekstiviestejä: selkä leikataan sittenkin, ja jos kaikki sujuu hyvin, se paranee. Pienen ikuisuuden jälkeen vielä tokkurainen raidallinen viipottaa luoksemme, jokseenkin epävakaasti, mutta häntä vispaten. Polvistun lattialle raitapaitaa tervehtimään ja purskahdan itkuun.

___

*) Nelijalkaiselle välilevytyräpotilaalle tyypillisiä halvausoireita ei ole, ei ole missään vaiheessa ollutkaan. Tämä oli pääasiallinen syy siihen, miksi edellinen eläinlääkäri ei pitänyt leikkausta tarpeellisena.

Vieraana

Neljän päivän vapaus tekee hyvää, paitsi ei linjoille. Kodin seinät saavat vihdoinkin uutta väriä pintaan, ja milläpä ahkerat maalarit vauhdittaisivat telojaan ja pensseleitään, elleivät irtokarkilla? Loput kaksi päivää kuluvat mökillä, anopin herkkupatojen ääressä. Pääsiäisaterialla on tänä vuonna yksitoista ihmistä, suurin osa tuttuja, mutta myös kaksi uutta. Pöytä se vaan venyy vuosi vuodelta, ajattelen.

Muuta pitkiin vapaisiin mahtuvaa yleishärpäkettä ovat tällä kertaa edustaneet ulkoilmaelämä, laiskanlainen kotitoimistoilu, pelikoneen ääressä nysvääminen, syvällisten juttujen puiminen ja viemärin avaaminen (kyllä vaan, viemäröinnin jalolla saralla on saanut viime aikoina kunnostautua tämän tästä, ja tällä kertaa lähes hajotin koko systeemin).

Palaamme mökkireissulta väsyneinä, pinkein vatsoin. Huushollissa on vastassa maalaamisen jälkeinen kaaos ja vieraan väriset seinät. Iho, hiukset ja vaatteet tuoksuvat oudolta. Sen huomaa vasta kotona. Seuraa inhottava taitekohta, jonka takia voisin jättää kaikki maailman matkat väliin. Pujottelen huonekalusokkeloissa, etsin tietäni sinne ja tänne, puran laukkuja, mätän pyykkiä koneeseen. Ikkunan takana syttyy katulamppu.

Pitäisi oloutua uuteen viikkoon, mutta tänään on väärä päivä, ja huomennakin on.

Jeesus sentään

Jeesus rakastaa sinua, sanoo lajitoveri ja ojentaa neliönmuotoista, suhteellisen rumaa lippulappusta. (Kuka sokea niitäkin oikein leiskaa?) Mutisen ei kiitos, mutta mielessäni murputan ei niin mitään käytännön järkeä. Tarjotun lipuskan kelpuuttaminen ei edes käväise mielessä, mutta jos nyt vaikka haluaisinkin tarttua Taivas ja miten sinne pääsee -nimiseen pikaohjeeseen, ei minulla ole ojentaa yhtään vapaata kättä sitä hamuamaan. Toisessa eturaajassa keikkuu asiakkaalta saatu pääsiäislahja, toisessa kannettava tietokone, ja töistä bussipysäkille on näillä kantamuksilla ihan tarpeeksi matkaa. Käsivarret venyvät. Olen jo tovin ruinannut IT-osastolta uutta konetta, pienempää kevyempää nopeampaa SSD-levyllistä, mutta painostus on saanut aikaan vasta vähäistä kiemurtelua. Pääsiäislahjoja ei sentään tipu kuin kerran vuodessa hahhahhah.

Päivät humahtelevat ohi yksi toisen perään. Laskemattomina, katkeamattomina. On töitä, hautajaissaattoja, yövieraita, eläinlääkärireissuja, tärkeitä asiakastapaamisia, enemmän ja vähemmän huvittavia kommelluksia, univelkaa. Pää on täynnä ryönää, ruuhkaa, surinaa, koska parantumaton koppamoottori suoltaa jatkuvasti ajatuksia, ideoita, asioita, listoja. Aloitan lauseen, mutten ennätä lopettaa, viuhdon jatkuvasti johonkin, vaikken muista, mihin olen menossa. Olen väsynyt. Ja sittenkin vielä, sen kaiken alla, on suuria, pelottavia mielenliikkeitä. Varomattomia kurkistuksia vielä kirjoittamattomaan tulevaisuuteen.

Jatkan matkaa hajoavine ajatuksineni, kasseineni ja koneineni unwillingresolved ambiguity. Nelipäiväinen työviikko on lähinnä vitsi, mutta vältyn sentään edestakaisin ryysäämiseltä ja lippusten tyrkyttelijöiltä. Niiden sijaan saan käpertyä kotisohvalle pehmoisen laumani kanssa.

Bonusraitana polkaistakoon aihepiiriin sopivaa vitsiä viikonlopuksi.
Jesus saves. Graphic designer doesn't.