Iltahankala

Kirjoitin iltapäivän koettelemuksista koiran blogiin. En ilkeä avautua sinne enää enempää mamman pikku puudeleista, eikä siellä kuulu valittaa jostain vitun ylitöistä, joten ajetaan tänne kaatopaikalle nyt kaikki loput sitten.

Niin. Juu. Kun ei siinä iltapäiväisessä ollut tarpeeksi, niin otetaan illalle vielä toinen rautaisannos koiranomistajan ihanaa arkea. Anger managementin, työpäivän jatko-osan ja kahden pyykkikoneellisen jälkeen onkin tullut sopivasti aika muonittaa ja ulkoiluttaa nelijalkaiset.

Pukeudun tavallisen kevyesti lyhyttä iltapisseilyä varten, koska kuka muka tarkistaa ennen lähtöä ikkunasta, millainen säätila ulkona vallitsee? Ulkona vallitsee todella epäinhimillinen ja jäätävä räntäsade. Palelee. Missä tahansa varusteissa palelisi. Raidallistakin palelee, siltähän puuttuu iso pala turkkiakin, joten se hoitaa asiansa varsin vikkelästi. Pikkukoiralla ei sen sijaan ole mitään kiirettä. Sitä ottaa päähän, kun asioiden noukkiminen maasta on pitkästä aikaa estetty kuonokopalla, eikä sitä nyt muutenkaan huvita käydä pissalla. Ei juuri nyt, kun kolmensadan metrin päässä taisi kävellä joku. Viisainta spottailla sinne suuntaan vielä jonkin aikaa. Uhma-aivo tempoilee remmissä, ei edes harkitse kyykkäävänsä. Jähmetyn räntäsateeseen. Mie en enää jaksa näiden kanssa, parahdan. Itku puristaa päätä.

Edellä lampsiva I pysähtyy. Ojentaa avainnipun, käskee viluisen raidallisen ja viluisen vaimonsa sisään. Jää pikkukoiran kanssa ulos sateeseen.

Päässä ei ole yhtään ajatusta, paitsi se etten kestä noita kahta älykääpiötä. Ei mulla muuta.