Elämäntyylitön

Flunssan vaivaama I viettää viikonvaihteen lähinnä torkkuen. Viihdytän potilasta sen verran mitä räkivä sohvaraatonen jaksaa, mutta ehdin vaikka mitä muutakin – ja flunssainen puoliso on oiva tekosyy olla tekemättä mitään järkevää: ei tuokaan, niin miksi minäkään?

Tekemistä riittää nimittäin ihan kiitettävästi, kun oikein heittäytyy hunningolle. Pelaan raivostuttavaa ongelmanratkaisupeliä. Touhuan koirien kanssa. Venyttelen raidallisen selkää. Heittelen jönsrönttiselle palloa. (Viiletämme ja riekumme älyvapaina pitkin kenttää. Koira, mikä ihana tekosyy.) Pesen älymonta koneellista pyykkiä, viikkailen puhtaita vaatteita kaappiin ja sen sellaista.

Ehdin myös lueskella kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta internetin ihmeellisestä maailmasta. Perjantai-iltana yritin lukea työhön liittyviä artikkeleita, mutta tuloksena oli lähinnä vajaan kapasiteetin aiheuttama epätoivo. Niinpä tyydyn silmäilemään suurin piirtein sattumanvaraisesti valitsemiani blogeja. Ja mitä kaikkea blogiavaruudesta löytyykään.

Muoti ja kauneus. Jep, olen notkunut samoissa virttyneissä verkkareissa ja villasukissa koko viikonlopun, että siinä sitä päivän asua. Töihin lähtiessäni pukeudun johonkin mitä nyt kaapista sattuukaan käteen. Paitsi jos se jokin tuntuu pahalta päällä juuri tänään. Siitä alkaa yleensä ihan saatanallinen farssi, jonka seurauksena myöhästyn bussista. Niin ja anteeks mikä mineraalimeikki? Mun naamassa on hiekkaa palloiluhommien jäljiltä.

Shoppailua. Onko mun pakko taas lähtee johonkin helvetin kauppaan. On vissiin, kun se tai tuo vaate on kulunut puhki kuin rasavillillä pikkukundilla ikään. No, siirretään kauppareissua vielä tämän kerran johonkin hamaan tulevaisuuteen, hyvinhän tässä pärjää.

Salasuhteita. Kun ehtisi hoitaa edes tätä virallista. Täytyykin keittää sille kupillinen teetä.

Bilettämistä. Ihan mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Ihania kuvia ihanista kodeista ja puutarhoista. Miksei, koska meidän koti on aika ihana, ja olen ehtinyt napsia jo muutaman kourallisen satoa omasta tomaattipuskasta. Mutten halua siivota, enkä osaa kyllä sen puoleen kuvatakaan.

Kaikkea kivaa mitä taitavat ihmiset saavat aikaan. Just kuule leikkasin paidasta hihat, ahhahhaaaaa! Joo ei. Ansiotyön aikaansaannoksista ei jaksaisi kukaan lukea, jengi kun ei jaksa ymmärtää edes sitä, jos yritän parilla lauseella selittää että mistä mulle ylipäätään maksetaan.

Lapsia. Niin miksihän en kirjoita jostain raskausviikoista tai vauvanvaatteista. Pistin kuitenkin merkille, että mun koiratarvikkeiden haalinnan taso on suorastaan onneton verrattuna siihen, miten jotkut pienten lasten vanhemmat panostavat lastenvaatteiden ostamiseen (ja näistä ostoksista raportoimiseen).

Ruokaa. Sapuskasta mulla on jopa kerrottavaa näinä flunssaisuuden aikoina. Olen nimittäin lämmittänyt einespinaattikeittoa mikrossa ja keittänyt kaurapuuroa omin pikku kätösin, kun kotikokki makaa sohvan pohjalla. Kuvia? Juu ei näistä eväistä. Kuvan laadusta voisi tietysti vähän tinkiä, kun kohde on epämääräisen väristä mössöä.

Liikuntaa. Vähän lämpenee, tästä mulla olisi jo jotakin sanottavaakin. Siis olisi; minkä ihmeen takia ottaisin asiakseni listata tekemisiäni johonkin? Pitäisikö sitä olla jotenkin järjestelmällinen? Ostaa ehkä sykemittari? Todennäköisin syy lienee se, että kun en suunnittele liikkumisiani sen ihmeemmin, en osaa niistä raportoidakaan.

Matkailua. Pakkaselle humpsahtaa jälleen. Periaatteessa kyllä, mutta mutkunjoskuneikuneiehdieioorahaaenhalualaittaakoiriahoitoon.

Tämän listan laatimisen jälkeen ei voi kuin ihmetellä, että mitä mun elämässä muka tapahtuu. Ja miten siitä riittää kirjoitettavaa. Ugh.

Seuraava erä tulee aina

Tiistaina menin palaveriin toiselle puolelle kaupunkia, epähuomiossa 40 minuuttia etuajassa. Jätin lounaan väliin, koska kuvittelin, että minulla on kiire. (Ehdin paikata asian siellä toisella puolella, koska tiimin kanaemo neuvoi puhelimitse, mihin lounaskahvilaan minun olisi järkevää mennä.)

Keskiviikkona myöhästyin samassa osoitteessa pidetystä palaverista vartin. Syynä oli julkista liikennettä hidastanut onnettomuus ja tästä välillisesti johtunut eksyminen, mutta vain osittain; oma osuutensa oli silläkin, että ajantaju katosi kun yritin valita koirille matolääkettä (ja aprikoida pitäisikö hakea kahvia).

Torstain palaverista myöhästyin 25 minuuttia, kun olin korkeimman omakätisesti vaientanut iPhone-nimisen sihteerini. (En kuullut kalenterimuistutuksen ääntä, enkä sitäkään, kun kanaemo-ihmissihteeri soitti kysyäkseen, missä olen.) Torstaina havaitsin myös sen, ettei minun tarvitse juosta bussipysäkille kilometrin päähän; lähin saman asian ajava pysäkki on sadan metrin päässä.

Perjantaina puen ylleni t-paidan, jossa lukee AD/HD. En niinkään viestiksi muille, vaan haasteeksi aivojeni järjestystä ylläpitävälle taholle.

Antaa tulla vaan. Hit me.

Vahtivuoro

Olen pysynyt taas pitkään poissa linjoilta. Luultavasti siksi, että töitä on niin paljon, ja niin iso osa siitä on uutta ja ihmeellistä. Venyttelen varpaitani vielä tuntemattomalla maaperällä, kokeilen, kestääkö jää. Vähäsanainen oppaani puhuu jo enemmän, nauraakin joskus.

Vietän taas yhden pitkän päivän iltaa kotona koirien kanssa. Kun laittaudumme vähitellen nukkumaan, on I edelleen työmaalla. Olen väsyksissä, vajoan uneen melkein saman tien, mutta säpsähdän parin tunnin päästä hereille, likomärkänä hiestä. Kello on kaksikymmentä minuuttia yli yksi.

Nousen avaamaan ikkunan ja tiedustelen tilannetta varovaisesti, tekstiviestillä, etten häiritse työntekoa. Vastaus on surkea: emme luultavasti tapaa kuin vasta aamulla, jos silloinkaan. En käsitä, miten (kieltämättä rautahermoinen) puoliskoni jaksaa; minun pääkoppani tuntuu kymmenen tunnin työpäivän jälkeen täysin käyttökelvottomalta, eikä seuraavaan aamuun kestävä lepo riitä paikkaamaan vajausta. Kapasiteetti ei niin vaan palaudu. Akku kyllä täyttyy, muttei tarpeeksi.

Pyöriskelen hereillä. Kuulostelen yön säpäleitä höröttävin korvin. Mitä jos joku murtautuu tänne? Enkö vain kuullutkin askelia puukuistilta? Maailma ympärillä on niin hiljainen. Mitä vain voi tapahtua, ja minä olen täällä yksin, kiikissä yläkerran makuuhuoneessa. Pitäisikö minun siirtyä sohvalle nukkumaan? Käydä nyt ainakin tarkistamassa tilanne?

Kiukustun omia ajatuksiani. Minä olen perkele sentään halunnut muuttaa laumoineni juuri tänne, koska täällä on turvallista olla, joten olkoon nyt sitten turvallisin paikka koko maailmassa, niin! Sitä paitsi tarvitsen unta, jotta jaksan taas huomenna istua vittupäisen asiakkaan edessä kuuntelemassa, miten huonosti asiat ovat tällä kertaa edenneet (tämä ei ole hyvä, en minä tiedä mitä vikaa tässä on mutta tehkää parempi, ja tuo tuossa on ruma, muuttakaa sekin). Että jos murtovaras on tullakseen niin tulkoon, mutta ainakin siihen asti minun on vedettävä sikeitä.

Hetken päästä, kun olen jo vajonnut uudestaan nukuksiin, havahdun tassujen rapinaan. Pikkukoira on ilmeisesti hereillä. Sen päiväjärjestys on sekaisin kisaväsymyksen takia, luultavasti myös siksi, että osa laumasta on poissa. Kutsun toikkaroijan takaisin, kohotan päättäväisesti peitonkulmaa: me nukutaan nyt. Myös sinä. Lämmin otus käpertyy kylkeen. Ihan kuin sekin olisi helpottunut.

Jatkan unia, kunnes ka(ns)sanukkujani aloittavat räyhäkän haukun. Sydän pinkaisee laukkaan. Mille ne haukkuvat? Nytkö se murtomies sitten tulee? Pimeässä sekin vaihtoehto tuntuu ihan mahdolliselta. Säntään pystyyn ja yritän, rationaalista kyllä, kiskoa pyjamaa ylleni. Koirat meuhkaavat portin takana, odottavat pääsyä rappusiin. Kuulostelen ääniä ärinän läpi. Hännät alkavat vispata.

Urhoollinen urakoitsijani on sittenkin palannut yöksi kotiin. Avaan portin, kipitän nelijalkaisten perässä portaat alas ja kaivaudun syliin. Kello on viisi, minun ei tarvitse tietää mistään mitään vielä kahteen tuntiin, korkeintaan ympärilleni laskeutuvasta turvallisesta tuhinasta.