Vahtivuoro

Olen pysynyt taas pitkään poissa linjoilta. Luultavasti siksi, että töitä on niin paljon, ja niin iso osa siitä on uutta ja ihmeellistä. Venyttelen varpaitani vielä tuntemattomalla maaperällä, kokeilen, kestääkö jää. Vähäsanainen oppaani puhuu jo enemmän, nauraakin joskus.

Vietän taas yhden pitkän päivän iltaa kotona koirien kanssa. Kun laittaudumme vähitellen nukkumaan, on I edelleen työmaalla. Olen väsyksissä, vajoan uneen melkein saman tien, mutta säpsähdän parin tunnin päästä hereille, likomärkänä hiestä. Kello on kaksikymmentä minuuttia yli yksi.

Nousen avaamaan ikkunan ja tiedustelen tilannetta varovaisesti, tekstiviestillä, etten häiritse työntekoa. Vastaus on surkea: emme luultavasti tapaa kuin vasta aamulla, jos silloinkaan. En käsitä, miten (kieltämättä rautahermoinen) puoliskoni jaksaa; minun pääkoppani tuntuu kymmenen tunnin työpäivän jälkeen täysin käyttökelvottomalta, eikä seuraavaan aamuun kestävä lepo riitä paikkaamaan vajausta. Kapasiteetti ei niin vaan palaudu. Akku kyllä täyttyy, muttei tarpeeksi.

Pyöriskelen hereillä. Kuulostelen yön säpäleitä höröttävin korvin. Mitä jos joku murtautuu tänne? Enkö vain kuullutkin askelia puukuistilta? Maailma ympärillä on niin hiljainen. Mitä vain voi tapahtua, ja minä olen täällä yksin, kiikissä yläkerran makuuhuoneessa. Pitäisikö minun siirtyä sohvalle nukkumaan? Käydä nyt ainakin tarkistamassa tilanne?

Kiukustun omia ajatuksiani. Minä olen perkele sentään halunnut muuttaa laumoineni juuri tänne, koska täällä on turvallista olla, joten olkoon nyt sitten turvallisin paikka koko maailmassa, niin! Sitä paitsi tarvitsen unta, jotta jaksan taas huomenna istua vittupäisen asiakkaan edessä kuuntelemassa, miten huonosti asiat ovat tällä kertaa edenneet (tämä ei ole hyvä, en minä tiedä mitä vikaa tässä on mutta tehkää parempi, ja tuo tuossa on ruma, muuttakaa sekin). Että jos murtovaras on tullakseen niin tulkoon, mutta ainakin siihen asti minun on vedettävä sikeitä.

Hetken päästä, kun olen jo vajonnut uudestaan nukuksiin, havahdun tassujen rapinaan. Pikkukoira on ilmeisesti hereillä. Sen päiväjärjestys on sekaisin kisaväsymyksen takia, luultavasti myös siksi, että osa laumasta on poissa. Kutsun toikkaroijan takaisin, kohotan päättäväisesti peitonkulmaa: me nukutaan nyt. Myös sinä. Lämmin otus käpertyy kylkeen. Ihan kuin sekin olisi helpottunut.

Jatkan unia, kunnes ka(ns)sanukkujani aloittavat räyhäkän haukun. Sydän pinkaisee laukkaan. Mille ne haukkuvat? Nytkö se murtomies sitten tulee? Pimeässä sekin vaihtoehto tuntuu ihan mahdolliselta. Säntään pystyyn ja yritän, rationaalista kyllä, kiskoa pyjamaa ylleni. Koirat meuhkaavat portin takana, odottavat pääsyä rappusiin. Kuulostelen ääniä ärinän läpi. Hännät alkavat vispata.

Urhoollinen urakoitsijani on sittenkin palannut yöksi kotiin. Avaan portin, kipitän nelijalkaisten perässä portaat alas ja kaivaudun syliin. Kello on viisi, minun ei tarvitse tietää mistään mitään vielä kahteen tuntiin, korkeintaan ympärilleni laskeutuvasta turvallisesta tuhinasta.