Alert: maastohousut ja musta hihaton paita

Poliittis-yhteiskunnallisesti passiivista, lähinnä omaan napaansa tuijottavaa Hernenokkaa mietityttää kerrankin sen verran, että julkaisukynnys ylittyi.

Muuan nimeltämainitsematon henkilö tappoi hiljattain useita kymmeniä ihmisiä. Syitä tähän emme tiedä, tai minä ainakaan en tiedä, mutta syväanalyyseissa löytyy: eikö kaveri saanut tarpeeksi seksiä, vai vihasiko hän kenties ihmisiä, jotka suvaitsevat muita ihmisiä? Sinänsä järjenvastaiselta vaikuttavaan tekoon johtaneiden syiden pohtiminen on äärimmäisen tärkeää: on löydettävä syy, jottei tämänkaltainen tapahtuma toistu. Jossakin kuollaan nälkään tai myydään hädin tuskin kouluikäisiä lapsia prostituutiotarkoituksiin jotta ei kuoltaisi, jossakin toisaalla soditaan, mutta vasta äärimmäisen harvinainen yksittäistapaus pysäyttää. (Niinpä, kaikki "tiesivät" heti mitä tapahtumaa kappaleen alun yleistasoinen maininta koski, vaikka ensimmäinen lause olisi pitänyt vallan hyvin paikkansa myös ennen Norjan tapahtumia. Oletteko koskaan tutustuneet esimerkiksi Afganistanin itsemurhaiskujen sivullisuhrilukuihin?)

Niin, se syy. Suvaitsevaisuuskeskustelu on näinä aikoina kovasti muodissa, joten mahdollinen selitys löytyy helposti niinkin läheltä kuin lähimmän tabloid-julkaisun kannesta: tässä täytyy olla kyse suvaitsemattomuudesta. Ja niin suvaitsevaisuuteen, suvaitsemattomuuteen, suvaitsevaisuuden suvaitsemattomuuteen ja suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen liittyvä keskustelu sai, ikävä kyllä, lisää potkua, kun joukkolahtauksen syitä ryhdyttiin kampaamaan esiin. Olisiko se kelvollinen, sopivasti ajankohtainen syy?

Ehkä, ehkä ei. Riippuu siitä, missä muodossa kukin haluaa mielenrauhansa nauttia. Näitä tapahtumia ei, jumalauta, ole mahdollista selittää, eikä niitä liioin ole mahdollista estää.

Kävelin nimittäin aamulla omaa turvallista reittiäni toimistolle, ja vilkaisin kioskin ohi kipsuttaessani päivän lööpit. Keltainen laatujournaali julisti korkein kirjaimin Pidätys: suomalaispoika tilasi 10 kiloa lannoitetta – samaa kuin Norjassa. *)

Ei helkkari. Vilkaisen nopeasti ympärilleni. Lannoitetta tilannut voisi olla tuo, tai tuo, tai miksei myös tuo, vaikkei sillä isoa kassia olekaan. Suomessa on reilut viisi miljoonaa ihmistä, yhdellä heistä muhii kätköissään mehevä pommi, enkä minä tiedä kuka se yksi on. Uhka on samanaikaisesti äärimmäisen hypoteettinen ja äärimmäisen todellinen, sillä sen nimi on ihmisluonto.

Jatkan matkaani halki aurinkoisen aamun mannerlaattojen tärähdellessä korvieni välissä. En voi ympäröivälle todellisuudelle mitään, kuten ei voi meistä, tällä samalla kadulla kulkevista, kukaan muukaan. Ei edes se pommimies. Kohennan olkalaukkuani.

Ehkä sittenkin on jotakin, mitä voimme tehdä. Lopetetaan tämä liian pitkälle mennyt suvaitsevaisuus-verbaalikikkailu, ja keskitytään sen sijaan kohtelemaan ympärillämme olevia luontokappaleita edes jotenkin tolkullisesti, mielellään siten kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan.

- - -

*) Tarina näyttää ainakin tällä hetkellä johtavan melko vaarattomaan loppuun: poliisi ei löytänyt mitään vaaralliseen hulluun viittavaa, ja Norjan tapahtumista peljästynyt tilaaja oli jopa yrittänyt perua tilauksensa. Ja ai niin, se maastohousuinen mustapaitainen olen minä, it's casual friday allright?

Haju

Kodinetsintä on vakava asia. Astun jokaiseen asuntoon avoimin mielin ja aistein yrittäen pitää kaikki ennakko-odotukset jossakin taka-alalla. Tiirailen tarkasti lattian- ja katonrajat, koputtelen kaakeleita, sivelen sormillani pintoja, kulmia, nurkkia. Tarkat aistit kertovat paljon. Lisäksi kyselen sokkelit ja salaojat, luen kuntotarkastus- ja kosteusmittausraportit enkä välitä, kun kiinteistönvälittäjät suhtautuvat kuka mitenkin. (Vai rakennuspiirustuksia, hah hah haa... Miten niin mitä materiaalia kylppärin seinät ovat, laatathan niissä on! Ei tyttöjen kuulu kysellä tuollaisia. Vai ei, en osta sulta mitään, senkin runkkari. Kevyeen äänensävyyn lausuttu toteamus: olen nähnyt kaikenlaista, yleensä sellaista mikä ei näy päälle päin.)

Kävelen ympäriinsä, kuuntelen nurkkien narinoita ja seinien tarinoita. Kussakin asunnossa on erilainen tunnelma, erilainen sisustus, erilaisia tuoksuja. Vanhojen ihmisten kodeissa tuoksuu vanhalta ihmiseltä, lastenhuoneissa lapsilta. Likainen koti haisee lialta, vasta pesty puhdistetulta. Yhdessä haisee tupakka, toisessa pulla. Kahta samanlaista ympäristöä ei olekaan.

Mutta on vielä jotakin muutakin. Se on haju.

Kun rakensimme taloa, jossa vanhempani edelleen elelevät, asuimme rakennusajan vuokralla. Vuokra-asunnossa oli kosteusvaurio, ja pitkäaikainen homeelle altistuminen kaivoi esiin jossakin pinnan alla uinuneen taipumuksen: sairastuin astmaan. Onnistuin ilmeisesti samalla herkistymään kostuneiden rakenteiden ja homeen hajulle, tai sitten tarkkanenäisyydestä käy kiittäminen yleensä niin ahdistavaa aistiyliherkkyyttä – ihan miten vaan, mutta jos asunnossa on haju, en pääse asiasta yli. En kestä enää toista homesairauspainajaista. Joten olen pakotettu haistelemaan ilmaa tarkasti kuin peloissaan nuuskutteleva pieni eläin.

Pyörittelen asiaa mielessäni, kävelen toisiin huoneisiin ja taas takaisin, nuuskin, etsin kuumeisesti syytä sille miksi tämä huone tai tuo nurkka haisee. Vaikka syytä ei löytyisi, tai vaikka kuinka yritän työntää asian taka-alalle, on haju silti olemassa. Ja kun ilmaisen havaintoni jälkeen päin I:lle, ehkä vasta kun auto kaartaa kotipihaan, tulee vaisuin sanakääntein ilmoittamastani sivuhuomiosta täyttä totta. Me emme voi tehdä tarjousta tästäkään asunnosta, koska haju. Haluaisin sulkea nokkani pyykkipojalla, mutten voi. Taas yksi turha reissu, taas yksi pettymys. Päivät vain katoavat johonkin.

Toivon niin hartaasti, että jossakin odottaa juuri se meidän kotimme. Vähän nuhjuinen, ehkä kodikkaasti ahdas, sellainen joka ei haise.

- - -

JK: Eräs lukijani saattoi otsikon luettuaan hymähtää eräistä aivan muista syistä. Erityisen rakkaita terveisiä, jos tiedät olevasi se eräs rakas lukija :)

Puolitilassa

Kesäloma ei ole ainakaan toistaiseksi tuonut kaivattua draivia työntekoon. On liian kuuma ja samalla kuitenkin kylmä. Iho on nihkeä ja nahkea, sisäinen termostaattini yskii jälleen, ja ylimääräiset aistiärsykkeet saavat minut kiemurtelemaan lakkaamatta. Pienet ja suuret kysymykset katkovat ajatusten ratoja. Mistä kaikista pankeista pitäisi kysyä lainatarjousta? Millä ajalla pankkiin ehtii, kun mokomat lainaamot menevät ihan piruuttaan kiinni viideltä, jolloin saamattomat ihmiset vielä jumittavat töidensä ääressä? Mitä järkeä laina-asioiden pohtimisessa on, kun sopivaa kotia ei kuitenkaan löydy vielä aikoihin (IKINÄ)? Kesäflunssa koettelee sekä hermoja että keuhkoja, enkä pääse tanssitunnille. Alan tunnustella nihkeätä nahkaa nipistäviä housunkauluksia epäluuloisesti: mahtuvatko vaatteet enää yhtä hyvin? Koko loma on ollut mitä sattuu syömistä ja liikkumista, ja nyt en saa mistään kiinni. Paitsi tätä menoa omista kylkiviipaleistani.

Perkele.

Tyhjää täynnä

Kesäloman tämänhetkisistä ongelmista suurin on ravinto. Kaksijalkaisten ruokahuollosta normaalisti vastaava I on töissä, eikä minua huvita ensinkään laittaa itselleni syötävää. Koirat ruokin tietysti yhtä iloisena kuin aina ennenkin, mutta omat ateriat ahdistavat. Sää on lähmeän kuuma, jääkaapissa ei ole mitään, ruoanlaitto on tylsää, en keksi mitään sopivaa kyhäiltävää, ja koska olen ehtinyt ajautua alhaisen verensokerin aiheuttamaan lamaannukseen, en ainakaan voi tehdä asialle mitään.

Päivänä viisi vastustan jopa aamupalaa. Aamiaiseksi olisi tarjolla leipää, mutta koska olen syönyt ruispaloja juuston kera jo neljänä edellisenä aamuna, vetkutan päivän ensimmäistä ateriaa melkein puolille päivin. Tilanteen pelastaa valmiiksi maustettu, liian makeaksi osoittautunut jugurtti: kaadan blenderiin jugurtin seuraksi marjoja ja suuresta sitruunasta puristamani mehut. Vilpoinen, tasaiseksi huristeltu juoma helpottaa oloa. Ja mikä parasta, sitä on jääkaapissa jäljellä vielä toinenkin suuri lasillinen. Mitäs sitä ihminen muuta tarvitsisi, paitsi kahvia?

Pelkään vahtivani itseäni salaa, tavalla joka saa minut aina katsomaan muualle. Ongelma on jonkun toisen, ei minun.

Pitkään mietittyäni etsin puhelimen ja yritän soittaa I:lle, joka ei vastaa. Miksei kukaan voi sanoa minulle, että tarvitsen ruokaa?

Heijastuksia

Helle pyyhkii ylitsemme muuttaen maailman kangastusmaisen epätodelliseksi. Eräänä läkähdyttävän kuumana päivänä löydän kynnysmatolta saapumisilmoituksen: lähipostissa odottaa kirjattu kirje, joka tuo tullessaan koulun tutkintotodistuksen. Avaan suuren, valkoisen kuoren ja kääntelen sisältöä käsissäni. En tiedä, mitä paperinivaskalla tekisin, joten tyydyn tarkastelemaan todistusta suojaavan pahvikansion preeglausta. Onnistumisen ja jonkin saavuttamisen tunne läikähtää sisälläni vasta, kun kerron I:lle hakeneeni todistuksen postista ja saan vastaukseksi iloisia, ylpeitä onnitteluja.

Pikkukoira suorittaa hyväksytysti ensimmäisen koejuoksunsa ja oppii saman illan uintireissulla vihdoinkin uimaan jotensakin tolkullisesti, eikä onnistumisen iloa tarvitse odotella. Rakas pieni toverini kasvaa ja kehittyy, saa koko ajan lisää itsevarmuutta ja keksii milloin mitäkin metkuja emäntänsä iloksi. En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka suuren viipaleen elämää olenkaan nelijalkaisiltani saanut.

Samaan aikaan toisaalla ystäväni elävät keskellä tähänastisen elämänsä ehkä suurinta surua ja järkytystä. Saan hirvittäviä uutisia myöhään illalla, ja työstän kaikkea kuulemaani läpi yön, puoliksi hereillä, puoliksi unessa. Tukahduttavan kuuma lakana tarttuu ihoon tuomatta minkäänlaista lohdutusta. Tunnen sanatonta, hahmotonta tuskaa ystävieni puolesta, ja samalla vanhat haavat repeävät jälleen auki, kun joudun katsomaan silmiin omia hirviöitäni. Olen kuumuuden ja ahdistuksen vanki, vaikka sitä haluaisin kaikkein vähiten olla. Haluaisin sulkea nämä rakkaat ihmiset syliini, valaa heihin voimaa ja uskoa tulevaisuuteen, antaa edes hiukan valoa torjumaan päättymättömältä tuntuvaa, yhä sakenevaa pimeää.