Haju

Kodinetsintä on vakava asia. Astun jokaiseen asuntoon avoimin mielin ja aistein yrittäen pitää kaikki ennakko-odotukset jossakin taka-alalla. Tiirailen tarkasti lattian- ja katonrajat, koputtelen kaakeleita, sivelen sormillani pintoja, kulmia, nurkkia. Tarkat aistit kertovat paljon. Lisäksi kyselen sokkelit ja salaojat, luen kuntotarkastus- ja kosteusmittausraportit enkä välitä, kun kiinteistönvälittäjät suhtautuvat kuka mitenkin. (Vai rakennuspiirustuksia, hah hah haa... Miten niin mitä materiaalia kylppärin seinät ovat, laatathan niissä on! Ei tyttöjen kuulu kysellä tuollaisia. Vai ei, en osta sulta mitään, senkin runkkari. Kevyeen äänensävyyn lausuttu toteamus: olen nähnyt kaikenlaista, yleensä sellaista mikä ei näy päälle päin.)

Kävelen ympäriinsä, kuuntelen nurkkien narinoita ja seinien tarinoita. Kussakin asunnossa on erilainen tunnelma, erilainen sisustus, erilaisia tuoksuja. Vanhojen ihmisten kodeissa tuoksuu vanhalta ihmiseltä, lastenhuoneissa lapsilta. Likainen koti haisee lialta, vasta pesty puhdistetulta. Yhdessä haisee tupakka, toisessa pulla. Kahta samanlaista ympäristöä ei olekaan.

Mutta on vielä jotakin muutakin. Se on haju.

Kun rakensimme taloa, jossa vanhempani edelleen elelevät, asuimme rakennusajan vuokralla. Vuokra-asunnossa oli kosteusvaurio, ja pitkäaikainen homeelle altistuminen kaivoi esiin jossakin pinnan alla uinuneen taipumuksen: sairastuin astmaan. Onnistuin ilmeisesti samalla herkistymään kostuneiden rakenteiden ja homeen hajulle, tai sitten tarkkanenäisyydestä käy kiittäminen yleensä niin ahdistavaa aistiyliherkkyyttä – ihan miten vaan, mutta jos asunnossa on haju, en pääse asiasta yli. En kestä enää toista homesairauspainajaista. Joten olen pakotettu haistelemaan ilmaa tarkasti kuin peloissaan nuuskutteleva pieni eläin.

Pyörittelen asiaa mielessäni, kävelen toisiin huoneisiin ja taas takaisin, nuuskin, etsin kuumeisesti syytä sille miksi tämä huone tai tuo nurkka haisee. Vaikka syytä ei löytyisi, tai vaikka kuinka yritän työntää asian taka-alalle, on haju silti olemassa. Ja kun ilmaisen havaintoni jälkeen päin I:lle, ehkä vasta kun auto kaartaa kotipihaan, tulee vaisuin sanakääntein ilmoittamastani sivuhuomiosta täyttä totta. Me emme voi tehdä tarjousta tästäkään asunnosta, koska haju. Haluaisin sulkea nokkani pyykkipojalla, mutten voi. Taas yksi turha reissu, taas yksi pettymys. Päivät vain katoavat johonkin.

Toivon niin hartaasti, että jossakin odottaa juuri se meidän kotimme. Vähän nuhjuinen, ehkä kodikkaasti ahdas, sellainen joka ei haise.

- - -

JK: Eräs lukijani saattoi otsikon luettuaan hymähtää eräistä aivan muista syistä. Erityisen rakkaita terveisiä, jos tiedät olevasi se eräs rakas lukija :)