Kun sanottavaa on liikaa, on parempi lainata muita

When our life is falling apart in some way, we want to feel some sense of being held by something larger. We’re all looking for refuge in some way.

Because we have this very primal conditioning to grasp on to things and to push things away, we tend to latch on to what I call false refuge, which is a way of finding comfort or protection or ease that is temporary because it just doesn’t deliver in the long run.

Trying to prove ourselves to other people, trying to get approval, having to be right – those are false refuges. All the ways that we over consume, whether it’s over consuming food or drugs or alcohol, it’s just filling ourselves. Those are false refuge. Blaming or judging ourselves or others is a false refuge…

The first gateway to true refuge really is, when it feels painful, when there is fear, when there is hurt, when there is loss, to learn to stay. To learn to stay means to step out of all the circling thoughts and enter with integrity into the embodied experience – to the squeeze in the heart and the heat in the body or the feeling of tightness or ache or whatever it is, just to stay.

I found over and over again that in the moments that I would choose to stay in that presence, I found a space and tenderness that shifted my whole sense of who I was. Every time I stayed with something difficult, I shifted from being kind of the victim or the oppressed one that was struggling with all the loss, to this space of loving presence that felt like home.

There is this deep and timeless presence that can be with the different losses and so on.

I call that the first gateway to true refuge because there is no way to make peace with our lives other than staying with what’s here.

– Tara Brach

Oho.

Myönnetään: minulla on taipumus rikkoa asioita. En paisko tavaroita suutus- saati kännispäissäni, enkä muutoinkaan tahallani. Mutta luulen, että yleisessä tavassani olla ja edetä on jotain kertakaikkisen hasardia.

Viime viikkoina on taas tullut suoritettua vähän kaikenlaista kommellusta. Aloitetaan vaikka siitä, että talvitakki ritsahti rikki. Jäin aamulla bussissa kiikkiin takin selkäpuolella roikkuvasta kiristysnarusta, ja koska takanani seisova matkustaja oli jäämässä pois, tein kohtalokkaan äkkiliikkeen – jonka seurauksena takin selkämyksestä valuu nyt täytteet ulos. Musta takki, valkoiset fyllingit, kuinkas muuten.

Ipad otti osumaa tässä välissä, siitä mainitsinkin jo. Harmittaa edelleen, mutta kyllähän tätä käyttää, kun vaan muistaa olla laamimatta säröistä kohtaa sormella. Siitä jää nimittäin ikävästi siruja peukaloon, kokeiltu on.

Seuraavaksi ritsahtivat farkut. Havaitsin tässä yksi aamu duunipaikan vessassa, että persaus on ratkennut oikein kunnolla. Mustat farkut, valkoiset alushousut. Herätin hilpeyttä työtovereissa, kunnes ehdin kipaista ostamaan takapuolen peittävän topin.

Ja, viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä: onnistuin äsken rikkomaan silmälasit. Tai, en varsinaisesti edes rikkonut niitä, kunhan jäi sanka käteen. Omistan kahdet silmälasit juuri tällaisia tilanteita varten, mutta toiset vääntyivät hiljattain, kun peuhasin koirien kanssa. Mutkalle menneet lasit olisi tietysti pitänyt viedä optikolle samoin tein. Mutta koska en näe niillä kunnolla, olen ilmeisesti päättänyt passiivisesti, jotta lasien uusimisen voi siirtää hamaan tulevaisuuteen. Ironista kyllä, pohdin lasien uusimista viimeksi pari tuntia sitten, koska huonontunut näkö yhdistettynä ahkeraan tietokoneen tuijotteluun aiheuttaa päänsärkyä. No, nyt on myöhäistä itkeä.

Kirjoitan tätä nyreissäni, vinkkarat silmälasit nokalla nököttäen. Toivoton tapaus kerrassaan, ei voi muuta sanoa.

Kolmetoista

Vuosi vaihtui uuteen, ja loman loppu häämöttää.

Sää on surkea, sateinen ja harmaa. Kengät ja tassut luiskahtelevat mikä minnekin, ja jääkylmät pisarat vihmovat päin näköä. Tuuli on niin kova, että ulkoilu tarkoittaa lähinnä pystyssä pysymisen yrittämistä etenemisen sijaan.

Olisin halunnut kutsua ystäviä kylään uudeksi vuodeksi, mutta asia jäi. (Itse asiassa yritin, mutta epäonnistuin yrityksessäni.) Niinpä vuodenvaihde on kulunut tv-sarjan ääressä. Ensimmäinen tuotantokausi – kaksikymmentäkaksi jaksoa – on kahta viimeistä lukuun ottamatta niinta sanotusti purkissa. Minua arveluttaa. Voiko ihminen käyttää näin monta tuntia lomastaan televisioon? Eikö tässä pitäisi tehdä jotakin järkevää?

Mieli on yhtä harmaa kuin sää. Pudotan iPadin vessan lattialle, ja kömpelöintini tuloksena on rikkoutunut lasi. Kuka käski datailla hampaita harjatessa? Typerä lintu! Äänetön saarna tuntuu ansaitulta.

Nieleskelen itkua. Tästä tulee varmaan joo tosi hyvä vuosi.