Kolmetoista

Vuosi vaihtui uuteen, ja loman loppu häämöttää.

Sää on surkea, sateinen ja harmaa. Kengät ja tassut luiskahtelevat mikä minnekin, ja jääkylmät pisarat vihmovat päin näköä. Tuuli on niin kova, että ulkoilu tarkoittaa lähinnä pystyssä pysymisen yrittämistä etenemisen sijaan.

Olisin halunnut kutsua ystäviä kylään uudeksi vuodeksi, mutta asia jäi. (Itse asiassa yritin, mutta epäonnistuin yrityksessäni.) Niinpä vuodenvaihde on kulunut tv-sarjan ääressä. Ensimmäinen tuotantokausi – kaksikymmentäkaksi jaksoa – on kahta viimeistä lukuun ottamatta niinta sanotusti purkissa. Minua arveluttaa. Voiko ihminen käyttää näin monta tuntia lomastaan televisioon? Eikö tässä pitäisi tehdä jotakin järkevää?

Mieli on yhtä harmaa kuin sää. Pudotan iPadin vessan lattialle, ja kömpelöintini tuloksena on rikkoutunut lasi. Kuka käski datailla hampaita harjatessa? Typerä lintu! Äänetön saarna tuntuu ansaitulta.

Nieleskelen itkua. Tästä tulee varmaan joo tosi hyvä vuosi.