torstai 30. kesäkuuta 2011

Polttaa, polttaa

Asuntokuume. Se tulee salakavalasti, pyyhkäisee ylitseni, enkä mahda sille mitään. Se saa minut katsomaan kriittisin silmin kaunista, kahdelle ihmiselle aivan riittävän tilavaa kotiamme, ja vihaamaan synkästi huoneissa vallitsevaa epäjärjestystä. Luulemaan, ettei kotoisten rojuvuoriemme keskellä voi elää eikä hengittää.

Syöksykierre sujuu yleensä saman kaavan mukaan. Kuume syttyy jostakin lähes yhdentekevästä asiasta, yleensä epäkohdasta, ja päätän välittömästi, että meidän on nyt muutettava isompaan, aivan erilaiseen, parempaan asuntoon. Joten uppoudun asuntoilmoituksiin. Kahlaan läpi kymmeniä, ellen satoja kohteita, puntaroin hintoja ja sijainteja, hyviä ja huonoja puolia, ja lähettelen I:lle sähköpostissa linkkilistoja.

Tällä kertaa kuilun reunalle hiipii yllättäen I, joka on aiemmin osallistunut asuntokuume-episodeihin lähinnä hengästyneenä sivustakatsojana. Ja tällä kertaa menemme jopa niin pitkälle, että maleksimme läpi puolenkymmentä näyttöä. Tai no, luulen, että maleksia on ainakin minun osaltani väärä termi: sinkoilen huoneesta toiseen, koskettelen kaikkea, kurkin ikkunoista, menen kaikkialle enkä mihinkään. En pysy kartalla neliömäärissä, rakennus- ja remonttivuosissa enkä varsinkaan hinnoissa, lykkään kiinteistönvälittäjien auliisti ojentelemat esitteet I:n käteen, ja pysähdyn paikalleni korkeintaan siksi hetkeksi, kun välittäjä pyytää yhteystietoja. Latelen nimeni ja puhelinnumeroni, vain saadakseni seuraavina päivinä puheluita joihin en oikein osaa suhtautua.

Tällä kertaa tapahtuu myös se kohtalokas käänne, että minä rakastun yhteen niistä asunnoista, joihin tutustumme. Se on kaunis, siisti ja kiehtova, ja ikkunoista välkkyy meri. Lienee sanomattakin selvää, että neliöhinta on kohtuuton, eikä asunto taida olla aivan niin täydellinen, millaisena minä haluan sen nähdä. (Mitä muuta äkkisyvä rakastuminen on, paitsi sokeaa?) Uupunut I joutuu ottamaan vastaan myrskyisät itkukohtaukset ja kiukunpuuskat, lohduttamaan ja rauhoittelemaan, perustelemaan uudelleen ja uudelleen miksi ei. Sanoin joita minä en halua kuulla, koska tunnen järkipuheen ajavan ylitseni taas kerran. En halua ymmärtää, miksi järki on parempi ratkaisutapa kuin tunteet. Tyynnyn hellistä kosketuksista ja sanoista, mutta sisälläni kytee.

Kunpa voisin kertoa tarinan päättyvän tältä erää tähän. Mutta ei. Minä jatkan. Koska en saa sitä minkä haluan, jatkan maanista etsintääni koneen ääressä ja selaan lisää ilmoituksia. Ehkä tämä? Tai sittenkin tämä? Tiedostan jollakin tasolla, että olen aivan liian väsynyt ja ylikierroksilla, että haluan epätoivoisesti ostaa useita satoja tuhansia euroja maksavan asunnon lähes mistä hyvänsä vain päästäkseni ahdistuksesta eroon, mutten pysty lopettamaan. Kunnes I sanoo: sinä et katso enää ainoatakaan asuntoilmoitusta. Joudun vihdoin luovuttamaan, tai ehkä saan siihen vihdoinkin luvan. Ja yksinäisenä koti-iltana, auringonpaisteessa riehuneiden koirien makoillessa viileissä huoneissa, joudun lopulta tuumiskelemaan myrskyisiä mielenliikkeitäni. Kelailen lisälainan tarvetta ja taloudelliseen tilanteeseemme vaikuttavia skenaarioita, kuten pitkää sairaslomaa tai työttömyyttä, sekä minun täysin toivotonta rahankäyttöäni. Kuume laskee nopeasti, kuten korkea kuume toisinaan tekee, ja katson rauhallisemmin mielin ympärilleni.

Ajauduimme kiivaaseen etsintään pääasiassa kahdesta syystä. Ensinnäkin, halusimme ylimääräisen huoneen, kutsuttakoon sitä vaikka yhdistetyksi työ- ja vierashuoneeksi, johon voimme majoittaa pitkänmatkan vieraitamme, ja joka ratkaisee koko joukon säilytystilaongelmia. Tavaranpaljous ei ratkea lisätilalla, vaan tavaran karsimisella, ja ystävämme ovat tähänkin asti nukkuneet olohuoneen lattialla pitäen mahdollisen vierashuoneen kaihonsa omana tietonaan. Toinen syy on se, että halusimme oman pienen pihan. Emme valtavaa omakotitonttia, vaan vaikka edes pikkuriikkisen rivitalon pihapläntin.

Ruokin koirat, ja pian pujahdamme yhdessä ulos kerrostalon alaovesta vihreään, tuoksuvaan taikametsään. Ilta-aurinko värjää maiseman, ja oma rakas kotipiha korkeine puineen on pakahduttavan kaunis.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

...tai älä irrota!

Oikeaoppisen lomailun vaatimusten aiheuttama etukäteisstressi hellitti isolla kädellä juuri äsken: sain eilisen lomaoppaan rinnalle toisen näkökulman suomalaisten lomanviettoon.

Iloitkaamme siis nyt, kun "kaikki hauska on vielä edessä ja odotukset korkealla". Ensi viikolla ei tarvitse enää olla hauskaa!

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Irrota hyvä ihminen!

Karua faktaa suomalaisten lomanvietosta – tai "lomanvietosta".

Ensi viikolla pitäisi osata elää kuten opettaa. Kuinkahan levottomana haahuilevan Hernenokan mahtaa käydä?

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Olen sinun

Palaamme juhannusreissulta kotiin. Tyhjennän kaksi reissukassia (suuren mustan, jossa on kaksijalkaisten tavarat, ja pienemmän vaaleanpunaisen, joka on koirien kamppeita varten), pesen pyykkiä ja koetan sopeutua kotiin. Oloutua, jotta jälleen yksi työntäyteinen viikko voi alkaa.

Ruokin reissusta väsyneet koirat. Kävelemme hiljakseen tuttuja teitä, kaikki neljä, minun laumani. Talutan pikkukoiraa, joka nuuskuttelee pusikoissa ja harhautuu välillä keskelle tietä jonkin liian kiinnostavan asian, kuten toisen koiran, tullessa vastaan. Katselen sen huoletonta, hetkessä elävää menoa. Minun vahva, kaunis koirani. Whippet on pitkäikäinen rotu, ja pikkuinen voi hyvällä tuurilla mennä kipsuttaa taluttimen toisessa päässä vielä viisitoista vuotta.

Rintakehässä huutaa paniikki. Viisitoista vuotta on ihan hirveän pitkä aika. En voi tehdä ainuttakaan päätöstä, en edes ajatella kovin montaa ajatusta, ilman että tulen tiedostaneeksi eläimen olemassaolon. Kaikki vaikka vain välillisestikin koiraan vaikuttavat päätökset, olivatpa ne sitten hyviä, huonoja tai jotakin siltä väliltä, tulevat seuraamaan minua koko sen eliniän. Ja minne tahansa elämä minut heittää, seuraa suippokuonoinen eläinystävä kannoillani. Ajatus elävän eläimen omistamisesta tuntuu kornilta, mutta elukka nyt vaan kertakaikkiaan on riippuvainen minusta. Siitä en pääse yli enkä ympäri.

Koira on jo yli vuoden vanha. Miksi mietin tätä kaikkea juuri nyt? Viikonloppuna ystävien kanssa käydyt, antoisat koirakeskustelut ovat ehkä jääneet kuplimaan alitajuntaani. Omistajuus, tai pikemminkin se, että toinen koirista on virallisesti I:n nimissä ja toinen minun, tulisi todella merkitykselliseksi vasta jos laumamme hajaantuisi syystä tai toisesta eri suuntiin. Sydämessäni, sielussani sekä kaikessa mitä tulee käytännön elämään olen kahden koiran omistaja. Kahden koiran omistama.

Kotiin palattuamme jään olohuoneeseen ripustamaan pyykkiä, ja pikkukoira käpertyy nukkumaan suureen koiranpetiin. Eläin on levollinen, sen silmät ovat suljetut, mutta tiedän, että unensa läpi se aistii minun olevan tässä. Lähellä, turvallisena, tekemässä arkisia puuhia ruokkivin käsin.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Quick 'n' dirty

Mitä tehdään tiistai-iltana kello puoli kymmenen, kun on oltu koko päivä lennossa, ensin töissä ja sitten treenaamassa koiraa? Kun ollaan liian väsyneitä ja nälkäisiä edes keksimään mitä syödään, saati laittamaan ruokaa? Tehdään niinkin hirmuinen synti kuin turvaudutaan valmisruokaan.

Se on: pakasteperunamuussia, chilitonnikalaa ja puolukkahilloa. Rehellistä sotkua, suoraan marketin hyllyiltä poimittua.


Odotamme juhannusreissua todella hartaasti. Monestakin syystä.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Raitojen taikaa

Lauantai valkenee sateisen harmaana. Vallitseva säätila tuottaa karvaan pettymyksen: vapaapäivälle suunniteltu pikkukoiran koppitreeni taitaa jäädä välistä.

Korvaava ohjelma piristää kuitenkin mieltä. Käymme tervehtimässä muuatta ystävää, joka on hiljattain saanut kaksijalkaislaumansa täydennykseksi sangen suloisen ja eläväisen whippetlapsukaisen. Pieni naskalihammas tervehtii riemuissaan sekä ihmis- että eläinvieraita, roikkuu vaatteissamme ja koirien korvissa, kaahottaa isompien jaloissa pitkin ja poikin välillä juosten, välillä kierien – ja ennättää nakertaa mennessään lattialistan kulmaa. Oma pikkuinen tuntuu yhtäkkiä kovin vahvalta ja aikuistuneelta.

Koiratreffien lisäksi saamme tyrkättyä erästä hyvän aikaa ilmassa roikkunutta projektia aimo harppauksen eteenpäin: haemme mattokaupasta sovitettavaksi jo pidempään haikailemamme maton, ja toteamme, että pirteän raidallinen kuosi istuu olohuoneeseemme täydellisesti. Mallikappale on vähän turhan pieni, mutta suuremman taikamaton voi kuulemma tilata. Olen innoissani. Kotimme saa pian lisää kipeästi kaipaamaani väriä. Ja vielä raitoja!

Hitaasti eteenpäin ajelehtiva aika tasoittaa mieltä kaoottisen viikon jälkeen. I paistaa lettuja, minä istun seurana keittiössä ja tunnen oloni kevyeksi ja rauhalliseksi. Jaksan ehkä sittenkin lähteä juhannukseksi reissuun rakkaiden ystävien luokse.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Varjoissa

Olen sopivasti väsynyt lyhyeksi jääneestä yöstä, lounaasta ja hitaasti eteenpäin matelevasta perjantai-iltapäivästä toimiston tasaisessa äänimaailmassa. Nousen jaloittelemaan, käymään WC:ssa ja kaivamaan lääkettä pöydällä laimentuneen cokiksen kanssa nielaistavaksi.

Putoan aivan varoittamatta kauas menneisyyteen. Löhöän sohvantapaisella niukasti kalustetussa kerrostalokaksiossa kaupunginosassa jota en tunne, kuten en tunne asunnossa oleilevia ihmisiäkään. Täällä olemiseeni on ehkä syynsä, vaan samapa tuo; minulla ei ole tapana miettiä, mihin olen kulloinkin itseäni ajamassa. Sitäpaitsi olen humalassa, en viitsi liikkua enkä puhua, en jaksa edes seurata keskustelua, koska sitä käydään neljällä eri kielellä yhtaikaa. Pääni sisällä on hiljaista, millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä. Pakenen pääni sisällä vellovaa hullunmyllyä mihin tahansa, keinolla millä hyvänsä. Olen maannut suunnilleen näillä sijoillani ehkä kaksi päivää. Vajoan äkkiä pimeyteen tietämättä miksi.

Säpsähdän hereille parin tunnin päästä, pää huomattavasti selvempänä. Asunto on tyhjä. En muista mitä on tapahtunut. Luen kännykästä viestit, totean että on aika häipyä. Rahaa on sen verran, että pääsen taksilla jonkin matkaa, pois täältä, kotiin pääsen ehkä aamulla. Nyt ympärillä on pelkkää pimeää. Oven sulkiessani päätän, etten palaa tänne enää koskaan. Olen väärässä. Jos tietäisin, mitä tuleman pitää, en ehkä edes jaksaisi yrittää pois.

Vääntäydyn väkisin takaisin tähän hetkeen, aurinkoiseen perjantaihin ja cokiksen tuoksuun. Hengitän päättäväisesti, viereisestä huoneesta kuuluu poikien juttelua, minä olen tässä ja olemassa. Tämäkin on minun valintani.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Sopivassa seurassa

Saavun toimistolle jälleen kerran ensimmäisenä. Valtava, sokkeloinen huoneisto vanhassa kivitalossa ei kuitenkaan ole hiljainen, vaikka tiedän olevani yksin. Tai ainakin melkein yksin; tarinat kertovat talon ullakolla asuvasta kummituksesta.

Kuuntelen nurkkien narinaa, keitän teevettä ja lauleskelen itsekseni shalalaa luuranko rämisee. Mietin, mahtaisiko kummitus olla kiinnostunut tapaamaan synnynnäistä tarinankertojaa. Mutta ehkä itseään kunnioittava haamu ei alentuisi lähestymään arkiaamun teenkeittopuuhissa olevaa tavallista kuolevaista? Olen silti lähes varma, että keittiön viereisen työhuoneen raollaan olevan lasioven takana liikkuu joku. Vaikka olen juuri kytkenyt hälytysjärjestelmän omin käsin pois päältä.

Hipsin mukeineni kohti omaa työpistettäni toimiston toisessa päässä, kun toinen aikainen lintu pöllähtää rappukäytävästä eteiseen. Toivotamme hyvät huomenet, ja työkaveri kysäisee miten minulla menee.

Miten niin, vastaan hämmentyneenä. Onko mielikuvitus tehnyt minulle jälleen kerran kepposiaan, vetänyt otsani ruttuun ja naamani kalpeaksi, kuin aaveen nähneellä?

Se nyt on vaan sellainen kohtelias kysymys, selvittää työkaveri naureskellen. Sellainen, johon kuuluu vastata, että mitäpä tässä.

Ahaa, no niinpä tietenkin. Mitäs tässä, kiitos kysymästä.

Voi tätä tavallisten kuolevaisten mutkikasta sananvaihtoa.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Kahvin huonoista puolista

Pistää miettimään, varsinkin kun hörpin tässä samalla lounaanjälkeistä viileää kahvijuomaa...

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Edelliseen löyhästi liittyen:

Pakkomielteensä kullakin.

Keskimääräistä parempi maanantai

Nukun poikkeuksellisen sikeästi mukavan viikonlopun jälkeen. Ehkä siksi, että I on askaroinut ikkunaan itikkaverkon, ehkä siksi, että ilmassa on jo sunnuntai-iltana aavistus helteen uupumista enteilevää viileyttä. Tai ehkä siksi, että mieluisat vieraat ja mukavat tekemiset saivat viikonvaihteen tuntumaan virkistävältä minilomalta.

Maanantaiaamun vietän kampaajalla, ja vaikka aikaa on vähän, on pääni kuitenkin monta hiustupsua kevyempi kun kipitän päivän ensimmäiseen kokoukseen. Freesattu väri piristää mieltä, ja luovun taas hetkeksi aikeistani ajella koko kuontalo taivaan tuuliin.

Iltapäivälle venyvän palaverikierroksen jälkeen olen tuskaisen nälkäinen, mutta tilanteen pelastaa viikonlopun jäljiltä mukaan pakkaamani salaatti. Syötyäni ryhdyn työpisteen raivokkaaseen uudelleenjärjestelyyn, sillä olen vihdoinkin saanut pyrstöni alle hartaasti toivomani satulatuolin. Yksi työkaveri auttaa kiinnittämään näytön nivelikkäällä jalkasysteemillä pöydänreunaan, toinen käy pihistämässä juuri vapautuneen toimistotuolini.

Sateenvarjonsa kotiin jättänyttä Hernenokkaa hellii lämmin iltapäivän sade. Kodin nurkalla, kerrostalon kivijalan tuntumassa, lyllertää veikeä siili.

Maailma tuntuu tänään jotenkin erityisen kodikkaalta.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Vesielämää

Eräänkin kirjailijan Iisakin kirkko, tunnetaan myös nimellä opinnäytetyö, on vihdoinkin valmis. Prosessi ei palautuspäivän jälkeenkään ole ollut aivan mutkaton; työ piti kansittaa toistamiseen sillä alun perin valitsemani punainen kartonkikansitus ei kelvannut opettajalle. Itkun, paniikin ja hampaiden kirskuttelun jälkeen myönnyin kansittamaan työn koviin kansiin, suurimmaksi osaksi I:n taivuttelun ansiosta. Sääntöihin alistuminen tapahtui todellakin viime tingassa, ja opinnäytetyö ilmestyi opintorekisterin jatkoksi vain tunteja ennen määräajan päättymistä. Tutkinnostani puuttuu ilmeisesti enää viimeinen muodollisuus, postiluukusta kolahtava tutkintotodistus.

Ja sitä pettymyksen määrää, kun armoton opintorekisteri paljastaa työn lopullisen arvosanan. Se on surkean keskinkertainen kolmonen. Tiedän joidenkin luokkatovereideni saaneen parhaan arvosanan. Täyden viitosen. Tiedän myös, että he panostivat opinnäytteisiinsä enemmän, eivät tehneet asioita viime hetkillä, eivät työviikosta väsyneinä, eivät yön pimeinä tunteina. Eivätkä tarkkaavaisuushäiriön kuormittamina. Tiedän myös sen, että itseään ei pitäisi verrata muihin. Hitot siitä, olisin varmasti voinut suoriutua omalla mittapuullani hieman paremmin. Löydän itseni keittiöstä purnaamasta kurjaa tulosta I:lle. Vaikken tiedostanut halunneeni suoriutua loistavasti, joudun nielemään epäonnistumisen karvasta kalkkia, kun ruma kilpailunhalu nostaa päätään ja rääkyy takaraivossani. Olisinpa tehnyt työstä laajemman kokonaisuuden. Olisinpa ottanut työhön paremman tutkimusotteen. Olisinpa vain.

Olisitko pystynyt siihen, kysyy I.

Vastaus on vaimea, mutta rehellinen ei. Minun rajani on tullut vastaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun itkin hysteerisesti saatuani opettajalta tylytystä herkullisen punaisista kartonkikansistani. Luin kyllä kansitusohjeet, tai ainakin luulisin niin. Nehän on annettu minulle ainakin kolme kertaa, kuten opettajani pisteliäästi tokaisi. En olisi pystynyt enempään, ja sitä on vielä vaikeampi sietää. Vaikeinta on kai kuitenkin se, että työ on nyt tehty. Urakka on ohi. Minun pitäisi pystyä jättämään taakseni se kaikki, virtaamaan eteenpäin.

Iltapäivän aurinko tulee väliin, se kutsuu tasapuolisesti meitä kaikkia. Pakkaamme koirat autoon ajaaksemme muutaman kilometrin päähän rannalle, jolla I arvelee olevan jonkinlaisen koirien uimapaikan. Olemme lievästi hämmentyneitä, kun metsäisen kävelytien päästä paljastuu oikea paratiisi: pieni, aurinkoinen hiekkaranta, joukko nelijalkaisia uimareita omistajineen – ja ihana, vilpoinen meri. Kahlaan pienen vesipedon perässä veteen, seuraan nauraen sen riehakasta loikkimista ja sukellan lopulta aaltoihin koiran mukana. Saan toisenkin uimakaverin, kun raidallinen suippokuono kauhoo päättäväisesti tarkistamaan, pysyykö emäntä omin avuin pinnalla. Sydämeni rutistuu kasaan hellyydestä sen järkähtämättömän katseen edessä.

Kotona huuhdon kaksi pehmeää turkkia puhtaaksi hienosta hiekasta. Koirat menevät menojaan, pyyhekuivatus on viimeisteltävä ravistelemalla ja piehtaroimalla riemukkaasti, ja minä jään lämpimään suihkuun setvimään suolan sumppaamia kutrejani. Vapaana kirmaamaan vaikka mihin, vaikka joka ilta.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Good news is good news

Rakas, vanha mutta edelleen uskollisesti palveleva omenakoneeni pimeni sunnuntai-iltana aivan yllättäen. Tarkemmin sanoen sen näyttö: kone toimi muuten moitteettomasti, kuten kilkutteli iloisesti saapuvien sähköpostien merkiksi, mutta mitään ei näkynyt.

I selvitteli ongelman mahdollista laatua netistä ja löysi aavistuksenomaisen valopilkun pimeyteen: kyseessä voisi hyvällä tuurilla olla alun perinkin viallinen näytönohjain, mikä tietysti tarkoittaisi ilmaista huoltokeikkaa. Muussa tapauksessa kyseeseen tulisi lähinnä uuden koneen hankinta.

Raskain sydämin (ja olkalaukuin) kuskasin koneeni ensin yhdelle luukulle, sitten seuraavalle, ja lopulta huoltoon. Huollon – tai pessimistisesti tulkittuna kustannusarvion – luvattiin olevan valmis viikon kuluttua, ja palasin kotiin laskeskelemaan tuskissani uuden koneen hintaa. Hemmetin hemmetti nyt sentään. Rahareikiä olisi tulossa kesän mittaan muitakin, kuten eräs nimeltä mainitsematon muodollisuusjuhla.

Hektisen torstai-iltapäivän katkaisee tekstiviesti: koneenne huolto on valmis, tervetuloa noutamaan vaan. En ole uskoa silmiäni. Nyt jo? Ja ilmaiseksi? Oikeasti? Voiko minulla todella olla näin hyvä tuuri? Haluan hakea koneen heti huomenna pois saadakseni lopullisesti tietää tilanteen, mutta kuinka sitten käy perjantaisen joogatuntini? Siirryn saumattomasti yhdestä tuskailun aiheesta toiseen.

Niin mistä näitä ongelmia oikein tulee?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Asia epäselvä

Katkonaisesti nukutun yön jälkeen totean, että tukkani on aivan hirvittävän likainen ja tahmea. Lämmin suihku, yhtäkkiä vilpoiselta tuntuva ilma kylpyhuoneen ulkopuolella ja kuumuutta hönkivä hiustenkuivain tukkivat aamu-uniset aivoni.

Eletään kesäkuun alkua, ja sisäinen termostaattini yskii lupaavasti jo nyt. Siirtymä ruuhkabussista viileän kiven varjoon, lämpimästä autosta jääkylmälle huoltoasemalle ja taas takaisin helteeseen, kassin pohjalta kaivettu aurinkovoide radan reunalla paahtuneelle iholle, peiton alle käpertynyt koira ja raollaan olevasta ikkunasta tuleva veto sekoittuvat tuntemusten sekamelskaksi: en enää tiedä, onko minulla kylmä vai kuuma.

Aivot kärsivät vuoristoradasta melkeinpä enemmän kuin iho. Jatkuva sopeutuminen uuvuttaa; muutos on aina jotakin, mihin täytyy koettaa reagoida. Mutta miten sitä sitten reagoi, ellei tiedä pitäisikö pukea vai riisua?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Auringon alla

Astun ulos tanssistudion rappukäytävästä suoraan hehkuvan iltapäivän ihmisvilinään. Kadunkulmassa jammailee ryhmä katusoittajia, ja kävellä keinuttelen reggaeaskelin eteenpäin. Tanssitunti on liottanut harteiltani stressin pinoamaa painolastia, ja meluisa ja värikäs kaupunki on yhtäkkiä kodikas. Toivotan bussikuskille iloisesti hyvät huomenet.

Edessäni avautuu pitkä, ihana kesä.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone