Olen sinun

Palaamme juhannusreissulta kotiin. Tyhjennän kaksi reissukassia (suuren mustan, jossa on kaksijalkaisten tavarat, ja pienemmän vaaleanpunaisen, joka on koirien kamppeita varten), pesen pyykkiä ja koetan sopeutua kotiin. Oloutua, jotta jälleen yksi työntäyteinen viikko voi alkaa.

Ruokin reissusta väsyneet koirat. Kävelemme hiljakseen tuttuja teitä, kaikki neljä, minun laumani. Talutan pikkukoiraa, joka nuuskuttelee pusikoissa ja harhautuu välillä keskelle tietä jonkin liian kiinnostavan asian, kuten toisen koiran, tullessa vastaan. Katselen sen huoletonta, hetkessä elävää menoa. Minun vahva, kaunis koirani. Whippet on pitkäikäinen rotu, ja pikkuinen voi hyvällä tuurilla mennä kipsuttaa taluttimen toisessa päässä vielä viisitoista vuotta.

Rintakehässä huutaa paniikki. Viisitoista vuotta on ihan hirveän pitkä aika. En voi tehdä ainuttakaan päätöstä, en edes ajatella kovin montaa ajatusta, ilman että tulen tiedostaneeksi eläimen olemassaolon. Kaikki vaikka vain välillisestikin koiraan vaikuttavat päätökset, olivatpa ne sitten hyviä, huonoja tai jotakin siltä väliltä, tulevat seuraamaan minua koko sen eliniän. Ja minne tahansa elämä minut heittää, seuraa suippokuonoinen eläinystävä kannoillani. Ajatus elävän eläimen omistamisesta tuntuu kornilta, mutta elukka nyt vaan kertakaikkiaan on riippuvainen minusta. Siitä en pääse yli enkä ympäri.

Koira on jo yli vuoden vanha. Miksi mietin tätä kaikkea juuri nyt? Viikonloppuna ystävien kanssa käydyt, antoisat koirakeskustelut ovat ehkä jääneet kuplimaan alitajuntaani. Omistajuus, tai pikemminkin se, että toinen koirista on virallisesti I:n nimissä ja toinen minun, tulisi todella merkitykselliseksi vasta jos laumamme hajaantuisi syystä tai toisesta eri suuntiin. Sydämessäni, sielussani sekä kaikessa mitä tulee käytännön elämään olen kahden koiran omistaja. Kahden koiran omistama.

Kotiin palattuamme jään olohuoneeseen ripustamaan pyykkiä, ja pikkukoira käpertyy nukkumaan suureen koiranpetiin. Eläin on levollinen, sen silmät ovat suljetut, mutta tiedän, että unensa läpi se aistii minun olevan tässä. Lähellä, turvallisena, tekemässä arkisia puuhia ruokkivin käsin.