Oppia ikä kaikki

Eräs luokkatoverini ammattikorkeasta kertoo Facebookissa saaneensa tutkintotodistuksen postissa. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan. Puoli vuotta etuajassa valmistuminen on luultavasti vaatinut jonkin verran pelisilmää, sillä pikkuruinen suuntautumisvaihtoehtomme on kaikkea muuta kuin siisti putkiliukumäki, ja tiedän hänenkin käyneen töissä koko opiskeluajan.

Iloinen statuspäivitys saa kuitenkin erinäiset pienet äänet veisaamaan omia säkeistöjään eräässäkin mielensisäisessä kuorosodassa. Vuorolaulanta ei koske amk-tutkintoa, jonka valmistumisesta olen alkanut taas elätellä jonkinasteisia toiveita, vaan vuosia aiemmin aloitettua ja kesken jäänyttä yliopistotutkintoa. Tarina on se tavanomainen: hain lukion jälkeen kouluun joka vaikutti mielenkiintoiselta, seksikkäältä ja työllistymisen kannalta järkevältä muttei mitenkään erityisemmin just mun vaihtoehdolta. Opiskelin aikani ja aloin jopa tehdä gradua, vaikka olin hetki hetkeltä yhä enemmän varma siitä että olen väärällä alalla. Karkasin (muka osa-aika)töihin kesken gradunteon, ja sinne jonnekin se projekti sitten katosi – jopa ihan konkreettisesti, sillä arvatkaa oliko minulla olemassa ainoatakaan varmuuskopiota, kun vanha läppärini eräänä kauniina päivänä pimahti. Tein duunia ja makselin asuntolainaa, kunnes törmäsin sattumalta omaan alaani. Kuin olisi peiliin törmännyt. Tie ammattikorkeaan avautui, tienhaarat ovat tunnetusti eksyneille joten mukaan vaan, ja näinä(kin) pimeinä iltoina kirjoitan opinnäytetyötä siitä mun jutusta.

Happy end? Ei aivan.

Nimittäin:

– Kyllähän se maisterin tutkinto kannattaisi kuitenkin suorittaa, eikö niin. Aika moni on ollut sitä mieltä.
– Mitä mä sillä teen? Eihän siinä ole mitään järkeä, ala on täysin väärä eikä nykyisessä työssä missään määrin hyödyllinen. Koulussa aikoinaan hankittu tieto varmaan joo, mutta se gradu?
– Ylempi korkeakoulututkinto on selvästi arvostetumpi kuin joku amiskorkee, ja sellainen arvostus voi näkyä myös palkassa, jos et tiennyt. Vai eikö raha kelpaa? Paljonko sitä luottokorttivelkaa taas olikaan?
– Muahaha. Mun palkalla yksi palkaton opiskelupäivä plus junaliput opiskelupaikkakunnalle maksaa kolmatta sataa euroa. Ja sitä paitsi, tällä nykyisellä alalla ei paljon papereita katsota.
– Ei katsota ei, kun ei ole mitä näyttää!
– Entä sitten jos oliskin? Kelle mä niitä näyttäisin? Jos työpaikkailmoituksessa mainitaan kelpoisuusehtona nimenomaan ylempi korkeakoulututkinto, niin ei taida olla mun heiniä se homma.
– Niin tyhmä ja niin laiska, paitsi silloin kun pitää keksiä selityksiä. Kyllä sä vielä joskus ymmärrät olevasti B-luokan kansalainen, ja omiesikaan puolia et pysty näköjään pitämään sillä sukupuolten väliset palkkaerot - - -

Ja plaa plaa. Jaada jaada. Taidan pyyhkiä perseeni sillä B-luokan tutkintotodistuksella, jos sellaista koskaan tulee. Ihan vaan kiusaksi. Koska sitten voin näyttää hyvin pyyhittyä persettä tutkintotodistuksista kiinnostuneille kuorolaisille, jotta lukekaapa tuosta nämä B-puolen asiat.

Kiusa se on pienikin kiusa.

Kiemurtelen, kiukkuan, tavoittelen raivoissani selkää, niskaa, takapuolta. Lopulta annan periksi ja juoksen sakset kädessä vessaan. Riisun raidallisen hupparin, raidallisen pitkähihaisen, valkoisen hihattoman ja helmenharmaat rintsikat. Ensimmäinen etappi: uusien rintaliivien lappu, joka raastaa iljettävästi selkänahkaa. Tylsien saksien kärjet nipsivät rauhanhäiritsijän irti.

Projekti jatkuu. Villasukat, sukat, paksut collegehousut, raidalliset pitkikset – ja vihdoin pääsen käsiksi toiseen syylliseen, uusiin pinkkeihin Pikku Myy -alushousuihin. Sakset nirskuen, hampaat narskuen, ilkialastomana hankkiudun eroon myös toisesta epäkohdasta todellisuudessa, jossa viaton pesuohje voi blokata taakseen kaiken muun.

Puen kiireen vilkkaa paksut vaatekerrokset takaisin ylleni. Hengitän vapaasti, voittoisana, sillä mikään ei enää raavi eikä kutita.

Lyhyenä pysyvä palkki

Normaalien ihmisten normaalit joulukuviot on päätetty tänä vuonna suorittaa I:n vanhempien vasta remontoidulla mökillä. Suhtaudun suunnitelmaan alusta asti työläästi: ulkona on pakkasta lähes kaksikymmentä astetta, ja kuusihenkinen seurue ynnä kaksi vilkasta koiraa pienessä mökissä ei vaan voi olla rento ja helppo yhtälö. Kärvistelen asiaa mielessäni.

Aattoa edeltävänä iltana saan solkatuksi I:lle tekstiviestitse tiedotteen jossa kerron, että olen väsyneempi ja surkeammassa kunnossa kuin mitä olen pystynyt ilmaisemaan, ja pelkään, että uupumus tekee mökkijoulusta ylivoimaisen ponnistuksen. Ajattelen kauhulla ihmisten törmäilemistä toisiinsa ahtaassa tilassa, yleistä hälinää ja meteliä joka jatkuu vielä kauan nukkumaan-vetäytymis-rauhoittumis-aikani jälkeen, liikaa ruokaa ja vaikeaa, ylenmääräistä aistiärsykkeiden tulvaa ja jatkuvaa keskittymistä. Pakotietä ei tietenkään ole, joten kiristän ruuveja vaikka tiedän ajautuvani yhä syvemmälle kuoppaan.

Ja onhan se kamalaa. Voin fyysisesti huonosti, en mahdu, tukehdun. Kaipaan vanhan mökin pikkuruista keittiötä jossa sai puuhailla kaikessa rauhassa, sillä tilaan mahtui kerrallaan vain yksi ihminen. No, hätätilanteessa kaksi, mutta kuka haluaisi tulla vilpoisaan keittokomeroon tiskaamaan käsin, ja kaiken lisäksi vedellä joka täytyy lämmittää hellalla? Ei kukaan, joten miniän elämä vanhassa keittiössä oli huojentavan yksinäistä. Nyt vanha keittiö on kuitenkin poissa, tilalla on uusi ja kiiltävä, seinätön.

Aattoiltana akut riittävät juuri ja juuri: ruoanlaittokuviot, lievästi väkinäinen laatikon ja halloumin nakertaminen, joko saa ottaa lisää Medikinetiä, ristiriitaisia tunteita herättävä lahjojen jakaminen (olenko minä oikeasti mukana tässä kulutushysteriassa? vs ajatuksella valitut tavarat joista lähes jokaiseen olisin voinut sijoittaa itse), sauna ja yllättäen tarjoutunut mahdollisuus puikahtaa nukkumaan kylmään mutta rauhalliseen soppeen ääntä eristävän oven taakse. Selviydyin. Yö on tuskaisaa pyörimistä liian hösötyksen jäljiltä.

Seuraavana päivänä voimat eivät enää riitä. Olen ärtyisä, kimpoilen pienistä ja vähän isommistakin mutta luultavasti täysin turhista jutuista, törmäilen asioihin, ihmisiin ja vääristyviin keskusteluihin joita paetakseni etsin epätoivoisesti tyhjiötä johon vetäytyä. Voin fyysisesti vielä huonommin, ja kotimatkalla väsymys repeää aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin: romahdan keskelle pimeää, kaikki ympärillä on ahdistavaa ja pahaa, yksinäinen kymmenminuuttinen I:n vanhempien puolityhjässä kaupunkiasunnossa jähmettää minut kauhusta kipeäksi möykyksi, tahdon kotiin kotiin kotiin, piiloon turvaan hämärään. Adhd ja liitännäiset näyttävät mustimmat kasvonsa, eikä missään ole hyvä olla.

Kotona lakanat tuoksuvat tutulta, mutta palaset eivät ennätä asettua paikoilleen. Tulee uusi aamu, uusi lähtö, tuttuus ja vieraus samanaikaisesti, sillä kohta olemme minun vanhempieni luona. Lumimyrsky kiinnittää katseen tiehen ja hetkeen, perillä olen edelleen ärtyisä ja vaikea ja vetäytyvä. Äiti häröilee, I miettii jälleen kerran erinäisten ominaisuuksien perinnöllisyyttä. Joulu on onneksi ollutta ja mennyttä, täällä pakolliset kuviot ohitetaan melko kevyesti, mutta akku piippaa edelleen tyhjää. Haluaisin halata ja hymyillä ja rutistaa ja rakastaa, mutta sisälläni ei ole mitään. Minä olen tyhjä. Voimaton, tarpeeton.

Onko joulun ihan oikeasti pakko tulla joka vuosi? Miksi minun muka pitää sijoittaa sydäntalven lopuilleen kaluamat voimavarani tähän järkyttävään rumbaan? Minä en jaksa, olkoon sitten vaikka niin että olen vääränmielinen ja tylsä ja huono, ihan sama kun en kerran jaksa. Juoskaa itse maraton, tai vaikka kaksi, paljain jaloin. Ja muistakaa hymyillä.

Hernenokan joulubiisi

Eihän tähän voi edes sanoa mitään.

Se aika vuodesta

Joulu.

Tapahtumasarja joka saa aikaan niin paljon kaikkea täysin käsittämätöntä, joka vuosi.

Tänä vuonna tapahtunutta:

• Pelkään inhoavani joulua vain, koska on pakko. Siis koska äiti on opettanut. Joulusta pitäminen on, no, tyhmää ja aivotonta ja kulutushysteeristä. Erityisesti kulutushysteeristä.
• Pyysin viikon palkatonta lomaa, koska luulin saavani korkeintaan kaksi päivää. No, sain koko viikon. Taloudellisesti täysi disaster; niitä ja noita laskuja pitäisi maksaa, koiran vakuutukset ja joogakortti ja ja jajaja. Auto on rikki ja luottokortissa pelivaraa vain nimeksi. Laskeskelen viiden lomapäivän hintaa ja syyllistän itseäni niin että korvissa soi. Eipähän soi joululaulut, hähää. Mutta loma tulee todellakin tarpeeseen.
• Jouluostoksilla läheisessä kauppakeskuksessa, iso reppu selässä. Menen pieneen sisustustarvikeliikkeeseen reppuineni, ja myyjä kailottaa: "Hei, varotko sen reppus kanssa, ota vaikka pois selästä se!" Miten kolmekymppisen ihmisen kuuluu reagoida tähän? Sosiaaliset pelimerkit menevät ihan sekaisin. Jos rupean ilkeäksi, mikä minulta luonnistuu mitä mainioimmin, todistan tavallaan oikeaksi sen mitä hän on juuri antanut ymmärtää. Jos myönnyn pyyntöön, todistan toisella tavalla oikeaksi sen mitä hän on juuri antanut ymmärtää. System error. Katson myyjää kulmat kurtussa, sanon "o-KEI..." ja marssin kaupasta ulos. (Harmi, olisin halunnut ostaa sieltä yhden jutun, mutta nyt täytyy kyllä tukea kilpailevaa yritystä. Oikein niille!) Jälkeenpäin melkein itkettää. Kävelevä täystuho, norsunkokoinen sellainen.
• Mutta silti olen jo syönyt vähän piparitaikinaa.
• Ilahduttavia ja lämmittäviä joulutervehdyksiä, erityisesti mainittavia kaksi: toinen rakkailta ystäviltä, toinen ... tämän selittäminen vaatii kokonaan omaa blogipostausta. Jätetään tuonnemmaksi.
• Helvetillistä ahdistumista ja tuskastumista. Saako tästä kaikesta nyt pitää vai ei? Tai kannattaako, koska ne kaikki kamalat, seremonialliset joulukuviot? Ne kammottavat minua aivan erityisesti, kuten kaikki seremoniallinen yleensäkin. Toinen asia mikä vaatisi kokonaan omaa blogipostausta, tai ilmeisesti toista sellaista: hääahdistus, potijana henkilö joka ei ole menossa naimisiin.
• Minua ahdistaa parin muun pikkuseikan lisäksi ajatus siitä, että ihmiset stressaavat itsensä aivan näännyksiin käytännöllisesti katsoen ei minkään takia.
• Inhoan melkein kaikkia jouluruokia. Lanttulaatikko yäk, lipeäkala yäk, hedelmäkakku yäk. Sillit ja silakat ja muut vastaavat yäk. Kinkku yäk yäk megayäk. Äidin luona saa savukalaa ja mikrossa lämmitettyjä pakasteherneitä, mutta toisaalta äidin luona ei saa innoissaan siitä että on joulu, paitsi jos on kännissä, mitä minä en millään jaksaisi olla. Mitä toisaalta ehkä kannattaisi olla sietääkseen muun seurueen humalatilaa.
• Joululaulut. Ne ovat joko itkettäviä tai aivan hirveitä. Kärsin siis joka tapauksessa. Ääriesimerkkeinä Varpunen jouluaamuna jonka ajatteleminenkin itkettää, ja Joulumaa Katri Helenan veivaamana, mikä taasen herättää minussa primitiivisen halun kuristaa kaikki.
• Yleisluontoisesti inhottavat seuraavat asiat: ruokien haju, joulukukkien haju, se että joka v*tun paikassa pitää olla joulukuusi jolle olen allerginen, se että joka v*tun tuutista täytyy tulla jatkuvalla syötöllä jotain jouluaiheista tai vaihtoehtoisesti joulua vastustavaa ryönää, vaikka minä haluaisin vaan olla rauhassa. (Ja näin olen pätevästi osoittanut, että joulun sivuuttaminen on joka tapauksessa mahdotonta.)

Kestän tätä kaikkea tänä vuonna luultavasti parinkin piirun verran paremmin ihan vaan siksi, että ihmeaine Medikinet suodattaa niin paljon kaikkea sietämätöntä johonkin mystiseen filtteriinsä. Joulurauhaa, kunhan muistan käydä vielä tällä viikolla apteekissa.

Sähköposti äidille joskus kauan sitten

Hei maaaaaaama.

Mua rupes harmittamaan kun et muista mun lapsuusjuttuja, ja mulle alkoi tulla mieleen kaikenlaista. Kuten:

• kun asuttiin XXX:ssa niin mummo tuli aamuisin hakemaan mua kouluun enkä ollut ikinä ajoissa valmis ja se oli vihainen
• mulla oli tapana seisoskella ja harhailla aamuisin edestakaisin, ja sä suutuit mulle siitä: "älä seisoskele siinä, myöhästyt taas koulusta" (tää ei siis ole ollut murrosikäisenä, vaan sitä ennen. ja mulla on edelleen se sama tapa, ja sen takia mulla on aamuisin aina hirveä kiire lopulta. mut kun mun aivot ei vaan herää.)
• myöhästyin tosi usein koulusta ja pianotunneilta
• en tehnyt läksyjä enkä soittoläksyjä järin tunnollisesti, vaikka periaatteessa tykkäsin koulusta ja soittamisesta
• mun kirjaston kirjat oli AINA myöhässä! (ja laskut maksamatta nyt aikuisena, aina)
• tulin vihaiseksi metelistä ja sammuttelin valoja. muistaks sen kun sä teit jotain kyykky-jumppaliikkeitä ja mä tuskastuin koska sun polvet narisi? ja kielsin aina sua laulamasta, naksuttelemasta kynsiä ja kaikkea mikä pitää ääntä?
• kieltäydyin pitämästä sukkahousuja ja farkkuja ja kaikkea mikä kiristää, kutittaa, tuntuu inhottavalta iholla
• mulla oli jo kakarana sellasia omituisia pakko-oireita: "äiti eihän mulle tänä yönä tule oksennustauti?" ja ne samat jutut piti aina tehdä tai kysyä, muuten ei voinut mennä nukkumaan
• pilkkasitte mua häsläkiksi kun alakoulun todistuksissa oli suullisena arviona "häiritsee muita", se ei oikeesti ollut kovin mukavaa
• en jaksanut sitä että meillä oli mun kavereita kylässä kovin kauaa, enkä oikein sitäkään että oli aikuisvieraita
• kaikki muutokset ahdisti mua ihan sairaasti, ja sekin että piti mennä vieraaseen paikkaan yöksi tai toisaalta lähteä pois jostain (muistaks kun mä seisoin mökin katolla ja kiljuin että MÄ EN LÄHDE TÄÄLTÄ)
• mulla on sellainen muistikuva että suutuin jo lapsena aika helposti ja sitten lepyin yhtä helposti
• mua pelotti ja huolestutti jotenkin koko ajan
• en kersanakaan harkinnut hirveästi mihin rupesin: karattiin kerran naapurin tytön kanssa mummon työpaikalle, luokkakaverin kanssa tehtaaseen jossa isoäiti oli työssä ynnä muuta.

Uhhuh. Toisaalta se on hyvä että oot koko ajan ajatellut että mä olen ihan normaali, toisaalta ei. Ja sellainen tarkennus, että ADHD ei tarkoita varsinaisia käyttäytymishäiriöitä eikä oppimisvaikeuksia, vaikka ne esiintyvät toisinaan yhdessä.

t.ryyni

_____

Henkilöiden nimet ja paikkakunnat on poistettu, kuten tähänkin asti on ollut tapana.

Vastakarvaan

Maanantaita ei pitäisi ehkä olla.

Takana on rentouttava viikonloppu, ja kahden pitkään ja hyvin nukutun yön jälkeen on sunnuntain ja maanantain välinen lepotuokio yhtä hippaleikkiä unen kanssa. Ja siitä se uusi viikko sitten alkaa miten alkaa, mieli tukossa väsymyksestä ja keho takalukossa muuten vaan. Aamun työpalaverissa kurkkuun nousee etova fiilis. Onko minullakin nyt se yrjötauti mikä on kaatanut puolet porukasta petiin? Nieleskelen ja tuijotan harmaata pistettä jossakin viikon kiireduunilistan takana. Tulossa näyttäisi olevan helpompi viikko kuin aikoihin, ja tämä havainto tietää yleensä pahaa.

Toimiston keittiö on aivan liian pieni, ja kaikki nälkäiset ovat pakkautuneet ahtaaseen tilaan aivan liian samanaikaisesti. Vaaleapaahtoisen kahvin haju etoo, kaikki puhuvat ja huutavat ja tönivät, yksi paiskoo kaapinovia ja toinen astioita. Naapuriosastolla vasta aloittanutta työntekijää esitellään kovaäänisesti. Katson muualle, vaikka uutta suunnittelijaa luotsaa minun entinen esimieheni. Lisää kahvin hajua, aamupuuroa, hajuvettä. Ja miten on mahdollista kaataa maitoa mukiin niin, että se roiskuu metrin päähän? Pehmeät pitkikset väljissä farkuissa tuntuvat kamalalta vankilalta. Äkkiä eroon ylimääräisestä vaatekerroksesta. Vessassa haisee hajuvesi ja raikastin ja saippua.

Lounastauon jälkeen soi puhelin. Posti soittaa – jipii – mutta uutiset ovat huonoja, ainakin osittain: olen tilannut eräästä nettikaupasta joululahja-asioita, ja tarkoitus oli tilata paketti töihin, mutta olen sittenkin ilmoittanut yritykselle kotiosoitteeni, ilmeisesti suoraan selkärangasta. Ja koska työpaikka on eri kaupungin alueella kuin koti, ei Posti suostu kuljettamaan pakettia töihin. Kiroan tyhmyyttäni, ja aina sanavalmis sivuääni kommentoi auliisti. Mitä ihmettä sinä oikein kuvittelit? Posti toimittaa paketin osoitteeseen jonka sinä olet antanut! SINÄ, niin, juuri SINÄ!

Sitäpaitsi elohopea on taas kehdannut valua miinus kymmenen alapuolelle, eivätkä Moon bootsien sijasta ostamani saappaat ole läheskään niin lämpimät kuin toivoin. Selaan epätoivoissani nettikaupasta Sorelin kenkiä, vaikka edellinenkin paketti viipyy. Ja viipyy, ja viipyy. Jos paketti on luvattu toimittaa kello kahdeksantoista ja kahdenkymmenenyhden välisenä aikana, niin alan odottaa lähettiä tasan kello kahdeksantoista. Kello lähestyy uhkaavasti yhdeksää, enkä jaksaisi enää.

Saatana.

Luulitko olevasi voittamaton?

Nyt tuulee, ja tuulee muuten niin että oksat pois.

Vapauttavaa! Siitäs saatte, nietokset!

Lässähtänyt kakku

Eräs I:n pitkäaikainen ystävä avioitui itsenäisyyspäivän aattona. Pari vihittiin vanhassa kivikellarissa keskellä Helsinkiä, ja juhlia vietettiin samassa paikassa. Juhlapaikka oli pakkaspäivänä varsin kylmä, mutta tarjosi hienot puitteet hieman tavallisuudesta poikkeaville häille. (Morsian oli pukeutunut mustaan ja sulhanen tennareihin, pöytäkoristeina oli mm. valtavia simpukankuoria, ja pappi veti virallisen osuuden iPhonesta koska Raamattu oli tällä kertaa jäänyt kotiin.)

Häät ovat aina nostattaneet pintaan ristiriitaisia, kipeitä tunteita. Mitä järkeä on mennä naimisiin, siis solmia avioliitto, kun kuitenkin erotaan? Ja minkä ihmeen takia pitäisi käyttää yksi päivä elämästä ja tolkuton kasa rahaa siihen, että katsokaa, me ollaan yhdessä happily ever after, kunhan kaikki vaan menee täydellisesti juuri tänään. Ja perisuomalainen kirkollinen vihkiminen, usko toivo rakkaus, valkoiset mekot ja kermakakut. Yäk, yäk, yäk.

Sunnuntaiset häät kääntyivät kuitenkin varsin surkeisiin tunnelmiin. Kun hääateria oli syöty (ja muuan kahviaddikti odotti kieli pitkällään kakun saapumista mikä on yleensä varma merkki myös kahvitarjoilusta, hitot kakusta!), laittautui kiviseinäiseen huoneeseen yllättäen bändi. Joka, yllättävää sinänsä, alkoi soittaa musiikkia. Niin kovalla, että arvelin sydämeni pian pysähtyvän, ainakin päätellen sen levottomasta muljahtelusta. Katselin hämmentyneenä ympärilleni: eikö kukaan muu kärsi tästä? Ilmeisesti ei, sillä muu juhlaväki jatkoi iloisena seurustelua. Okei, myönnettäköön se, että I ja minä olimme autollisina selvä vähemmistö. Kuuntelin sisälläni kiertävää ukkosta. Ilmoitin tuskaisin ilmein I:lle, että minun on päästävä kotiin, joko omin päin taksilla tai sitten yhtä matkaa – mutta juhliin jääminen ei kertakaikkiaan ollut vaihtoehto.

Menimme eteistilaan vetämään henkeä, hetkeksi rauhaan melulta ja hälinältä. Kaikki maailman tuska, suru ja hätä ryöpsähtivät äkkiä ilmoille täysin hallitsemattomana itkukohtauksena. I parka koetti lohduttaa räkivää ja rääkyvää seuralaistaan. Bändin onneton kappalevalinta, samaan aikaan toisaalla viimeiselle matkalleen saateltu ystävä, suru, ilo, aistisekamelska ja uupumus kolaroivat harvinaisen ankarasti. Takki tyhjä, valot pois, tämä luukku meni nyt kiinni, kiitos ja näkemiin.

Nöyryytettynä meikkasin mustankirjavaa naamaani. Läksimme juhlista vähin äänin ilman kahvia ja I:n suuresti rakastamaa kakkua. Apea tunnelma säilyi loppuillan ja vielä seuraavaan päivään. Hyvän ystävän häät ovat tärkeä asia, joten varhainen lähtö tuntui meistä molemmista kurjalta, ja kakku jäi syömättä.

Näyttää siltä, että joudun sittenkin menemään naimisiin voidakseni korvata menetetyn kakun.

Jos elää, pitää hengittää

Lunta on satanut ainakin viisi metriä, ja Moon Boots -haaveet vaihtuivat matkalla pitkävartisiin nyöri-feikki-uggeihin. Hyvä näinkin, sillä riehakoimme keskenkasvuisen koiran kanssa umpihangessa kiljuen ja läähättäen. Ennätystalvi on hetken aikaa meidän.

Mutta enimmäkseen lumi lähinnä inhottaa. Ulkona iskee ahtaanpaikan kammo, paksut lumikerrokset painavat keuhkoja kasaan, ja pää tuntuu kuurolta hiljaisella kotipihalla. Ilma on viileää ja raikasta, muttei kuitenkaan; kasvoja piiskaava viima olisi epäilemättä ilkeä ja luita hyytävä seuralainen, mutta kaikkien näiden seisahtuneiden kinosten keskellä toivon lisää happea. Tuulta. Tilaa. Ahtauden musertamana alan taas kuoria esiin vanhoja tuttuja pelkoja, en jaksa olla sisukas koska en voi hengittää, en saa ilmaa. Enkä jaksa edes ajatella tulevia kuukausia ilman ilmaa.

Kaipaan ystäviäni. Suruviesti vie ajatuksia kauas.