Lyhyenä pysyvä palkki

Normaalien ihmisten normaalit joulukuviot on päätetty tänä vuonna suorittaa I:n vanhempien vasta remontoidulla mökillä. Suhtaudun suunnitelmaan alusta asti työläästi: ulkona on pakkasta lähes kaksikymmentä astetta, ja kuusihenkinen seurue ynnä kaksi vilkasta koiraa pienessä mökissä ei vaan voi olla rento ja helppo yhtälö. Kärvistelen asiaa mielessäni.

Aattoa edeltävänä iltana saan solkatuksi I:lle tekstiviestitse tiedotteen jossa kerron, että olen väsyneempi ja surkeammassa kunnossa kuin mitä olen pystynyt ilmaisemaan, ja pelkään, että uupumus tekee mökkijoulusta ylivoimaisen ponnistuksen. Ajattelen kauhulla ihmisten törmäilemistä toisiinsa ahtaassa tilassa, yleistä hälinää ja meteliä joka jatkuu vielä kauan nukkumaan-vetäytymis-rauhoittumis-aikani jälkeen, liikaa ruokaa ja vaikeaa, ylenmääräistä aistiärsykkeiden tulvaa ja jatkuvaa keskittymistä. Pakotietä ei tietenkään ole, joten kiristän ruuveja vaikka tiedän ajautuvani yhä syvemmälle kuoppaan.

Ja onhan se kamalaa. Voin fyysisesti huonosti, en mahdu, tukehdun. Kaipaan vanhan mökin pikkuruista keittiötä jossa sai puuhailla kaikessa rauhassa, sillä tilaan mahtui kerrallaan vain yksi ihminen. No, hätätilanteessa kaksi, mutta kuka haluaisi tulla vilpoisaan keittokomeroon tiskaamaan käsin, ja kaiken lisäksi vedellä joka täytyy lämmittää hellalla? Ei kukaan, joten miniän elämä vanhassa keittiössä oli huojentavan yksinäistä. Nyt vanha keittiö on kuitenkin poissa, tilalla on uusi ja kiiltävä, seinätön.

Aattoiltana akut riittävät juuri ja juuri: ruoanlaittokuviot, lievästi väkinäinen laatikon ja halloumin nakertaminen, joko saa ottaa lisää Medikinetiä, ristiriitaisia tunteita herättävä lahjojen jakaminen (olenko minä oikeasti mukana tässä kulutushysteriassa? vs ajatuksella valitut tavarat joista lähes jokaiseen olisin voinut sijoittaa itse), sauna ja yllättäen tarjoutunut mahdollisuus puikahtaa nukkumaan kylmään mutta rauhalliseen soppeen ääntä eristävän oven taakse. Selviydyin. Yö on tuskaisaa pyörimistä liian hösötyksen jäljiltä.

Seuraavana päivänä voimat eivät enää riitä. Olen ärtyisä, kimpoilen pienistä ja vähän isommistakin mutta luultavasti täysin turhista jutuista, törmäilen asioihin, ihmisiin ja vääristyviin keskusteluihin joita paetakseni etsin epätoivoisesti tyhjiötä johon vetäytyä. Voin fyysisesti vielä huonommin, ja kotimatkalla väsymys repeää aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin: romahdan keskelle pimeää, kaikki ympärillä on ahdistavaa ja pahaa, yksinäinen kymmenminuuttinen I:n vanhempien puolityhjässä kaupunkiasunnossa jähmettää minut kauhusta kipeäksi möykyksi, tahdon kotiin kotiin kotiin, piiloon turvaan hämärään. Adhd ja liitännäiset näyttävät mustimmat kasvonsa, eikä missään ole hyvä olla.

Kotona lakanat tuoksuvat tutulta, mutta palaset eivät ennätä asettua paikoilleen. Tulee uusi aamu, uusi lähtö, tuttuus ja vieraus samanaikaisesti, sillä kohta olemme minun vanhempieni luona. Lumimyrsky kiinnittää katseen tiehen ja hetkeen, perillä olen edelleen ärtyisä ja vaikea ja vetäytyvä. Äiti häröilee, I miettii jälleen kerran erinäisten ominaisuuksien perinnöllisyyttä. Joulu on onneksi ollutta ja mennyttä, täällä pakolliset kuviot ohitetaan melko kevyesti, mutta akku piippaa edelleen tyhjää. Haluaisin halata ja hymyillä ja rutistaa ja rakastaa, mutta sisälläni ei ole mitään. Minä olen tyhjä. Voimaton, tarpeeton.

Onko joulun ihan oikeasti pakko tulla joka vuosi? Miksi minun muka pitää sijoittaa sydäntalven lopuilleen kaluamat voimavarani tähän järkyttävään rumbaan? Minä en jaksa, olkoon sitten vaikka niin että olen vääränmielinen ja tylsä ja huono, ihan sama kun en kerran jaksa. Juoskaa itse maraton, tai vaikka kaksi, paljain jaloin. Ja muistakaa hymyillä.