Plumps

Jos nukkuu useana yönä peräkkäin aivan liian vähän, saa kuulla aivan liian jännittäviä uutisia kesken kaiken, joutuu aivan liian pitkään asiakastapaamiseen ja muistaa ottaa iltapäivänippelisnappelikset aivan liian myöhään, ei mene kovin hyvin.

Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi.

Tyydyn torkkumaan taksin takapenkillä.

Tyhmänsitkeä

On tämä elämä kyllä.

Toimistolla on tahkottu viime viikolta muuatta projektia. Eikä kulje. Ideoita on, ja ihmisiä, mutta sopivaa juonta ei jutulle löydy. Väsyttää, äyskityttää, hedari iskee. Paskaako tässä enää jauhetaan, kun ollaan totaalisen umpikujassa? Vedän mielenosoituksellisesti luurit päähän ja annan tulla David Guettaräimettä tuutin täydeltä, mutta hullunmylly sen kuin kiihtyy. Vaihdan Bachiin ja vajoan musiikin matematiikkaan. Suunnittelijapari painuu muualle, hermostuksissaan kai sekin.

Kaveri palaa kuitenkin pian takaisin ja heittää ilmoille aivan todella omituisen idean. Kuuntelen ja kallistan päätäni. Haen lasillisen mehua. Takaraivossa ja nenän yläpuolella tuntuu tuttu humina ja huippaus, se johon olen jäänyt jo vuosia sitten koukkuun. Heitän lisää palloja ilmaan. Kiemurtelen neuvotteluhuoneen leveällä ikkunalaudalla kuin pieni, innostunut eläin.

Tässä se nyt on, tuntikausien tallomisen ja tuskailun jälkeen. Emme ole varmoja edes siitä, saadaanko idea runnottua läpi sisäisen syynin. Kirjoitan hermostuneena liian pitkän mailin muulle tiimille.

Kotona odottaa pissalätäkkö liki kolmen viikon kuivan kauden jälkeen. Mieliala painuu. Voi vitun rakki, ja voi vitun kaikki, voi vittu sitä liian pitkää mailiakin. Tämä on huono merkki, tämän jälkeen mikään ei voi mennä hyvin, koira on kyllä oikeasti viallinen ja minä saan potkut.

I saapuu kotiin, lohduttaa, houkuttelee ulos. Päivällä on satanut paksu kerros uutta, puhtoista lunta, ja viritän vetovaljaisiin raitapaidan, joka on vastoin kaikkia ennakko-odotuksia alentunut ravaamaan suksille kavunneen emäntänsä edellä. Väsymys ja vitutus haihtuu. Raidallinen näyttää viihtyvän valjaissaan, katselen tasaista, kaunista vetolaukkaa. Lumi tuoksuu hyvältä. Hiihdämme pitkän kierroksen.

Päästän koiran sisään, riisun sen tamineet ja vien sukset varastoon. Ja kas: kun ehdin itse sisälle asti, olen saanut viestin. Tiimiläisistä vaikeimmalta, siltä, jolla on korkein tuoli. Tämähän on hyvä.

Bingo.

Lisäelämä

Selailen pikaisesti ällöttävää naamakirjaa ennen lounaalle lähtöä. Huomion kiinnittää Suomen AD/HD-aikuisten julkaisema linkki: Concerta palaa takaisin peruskorvattavien lääkkeiden piiriin.

Hieno juttu, sillä tämä parannus on ollut eräidenkin aktiivisten ihmisten kovan työn takana, ja Concertaa taidetaan käyttää Suomessa aika paljon. Minä en sitä syö, mutta monelle muulle tämä on ainakin viikon, ellei jopa kuukauden paras uutinen. Tosin, koko korvauksen poistaminen tuntui silkalta saivarteluidiotismilta. Veronmaksajat päättäkööt vain kukin omista napeistaan, kun hyysääminen maksaa, ja tämmöisen investoinnin tuottoa on vaikeata mitata. Vai onko?

Kävin sopivasti tänä aamuna hakemassa kuukauden perussatsin. Ei astma- eikä allergialääkkeitä, ei unilääkkeitä eikä tukilääke Medikinetiä. Siis kaksi laatikkoa Equasymiä ja yksi purkki Voxraa. Toimintakyky tulevaksi kuukaudeksi kustantaa karvan verran alle sata euroa. Niistä jokainen maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti.

Ennen lääkkeitä pakoteitä oli tasan kaksi: äärimmäinen fyysinen rasitus (maanantai-torstai) ja äärimmäinen humala (perjantai-sunnuntai). Juu, sattui. Monta kertaa. Toisinaan, kun ei olisi enää jaksanut mitään, harkitsin josko vaikka työntäisin sukkapuikon aivoihin. Enpähän tullut koskaan kokeilleeksi.

Sitten tuli diagnoosi ja lääkkeet sen mukana.

Taipumus muodostaa, saati tarvita, pysyviä ihmiskontakteja ei ole lisääntynyt, mutta ihan tavallinen parisuhde olisi jäänyt entisillä spekseillä kokematta. Samoin koulusta valmistuminen ja mieleinen työ. Valmistumisella ei ole järin suurta merkitystä, työ on sen sijaan yhtä kuin minä itse. Se on nyt löytynyt. Ei paskempaa ollenkaan, ja verottajakin tykkää. Kello, kalenteri ja raha-asiat eivät suju edelleenkään, ja tyrin tämän tästä kaikkea pientä, mutta sellaisten juttujen kanssa voi elää. Jatkuvan kaaoksen ja itsetuhon keskellä ei voi. Tämän totesi jopa yksi työpaikkalääkärin vittupää joskus muinoin: eihän noin voi elää.

Muahahaa, watch me. Yllättävän monella tavalla sitä voikin elää.

Aamunpimennys

Valo rapistelee ikkunan takana vähän aikaisemmin joka aamu, ja unet pakenevat samaa tahtia.

Lauantain jäljiltä luulisi ainakin väsyttävän. Takana ovat aikainen aamuherätys, vinttariporukan uimahallitreffit ynnä taas yksi kodinhankintojen metsästyskierros. Jasitäjatätä. Niinhän sitä luulisi, niin.

Sunnuntaiaamuna herään puoli seitsemältä. Pyöriskelen, koetan kaivautua kainaloon, hätistelen ajatuksia loitommalle, mutta mikään ei auta. Hereillä ollaan, missäs madot on? Laskeudun turhautuneena alakertaan ja linnoittaudun sohvalle. Miksi nukkua, jos voi lukea.

I heräilee noin kolme tuntia myöhemmin ja pistää toimeksi. Makuuhuoneeseen ilmestyy verhotanko ja siihen tuplaverhot, jotka pitävät valon loitolla. Illalla valmistuu keittiön ikkunaan pitkään suunnitteilla ollut laskosverho.

Kävelemme iltalenkillä sekä keittiön että makuuhuoneen ikkunan alta ja ihailemme uusia verhoja. Koti näyttää jotenkin asutummalta. Sää ei lupaa kevättä, ulkona puhaltaa jäätävä tuuli.

Pimeys jatkukoon. 

Sesam parane

Pitäisi taas varata aika lääkärille, mutten tahdo saada aikaiseksi.

Hassua. Olen ollut erinäisten psykiatristen hoitopalveluiden kuluttaja viidentoista ikäisestä (ellei sitä aiempia kuraattoreiden ja muiden kansankynttilämandaatilla häärivien tyyppien ronkkimisia oteta lukuun), mutten osaa tätä vieläkään. Mutku.

Nykyinen psykiatri on oikeastaan ihan ookoo. Käyn muutaman kuukauden välein, saan uusia reseptejä ja juttelemme milloin mistäkin. Lähinnä adhd:sta. Miten menee ja silleen. Että ei pitäisi kiikastaa, no, mistään.

Mutta kyllä vaan kiikastaa. Kun minussa ei ole mitään vikaa. Enkä pidä siitä, että minua yritetään aina ja lakkaamatta parantaa.

Prosessori

Ajattelen, että aivoni ovat hyvin monimutkainen eriväristen johtojen sekasotku. Osa johdoista on sumpussa niin tiukasti, ettei mikään pääse läpi. Solmukohtia kiristää. Jossakin päin luista suojakoppaa keikkuu irtonaisia johtojen päitä niin että kipinät sinkoilevat. Toisaalla taas järjestelmä pelittää kuin rasvattu.

Systeemi on kuitenkin paitsi sekalainen, myös epäluotettava: joskus se toimii, toisinaan taas ei. Tänään se toimii ainakin jollakin lailla.

Kävelen puisia kierreportaita alas. Johtava johtojärjestelmä lähettää viestin. Tehtävä: hae ostokset jääkaapista. En toista viestiä ääneen enkä vahvista sitä nostamalla etusormeani pystyyn; minun ei tarvitse, koska viesti tuli sekunnilleen oikeaan aikaan. Ruskeat, pehmeäpohjaiset saappaat tassaavat jäljellä olevat askelmat ja ulos ovesta keittiöön. Tehtävä suoritetaan onnistuneesti. Sullon olkalaukkuuni luomuruokakerman ja puolen kilon pönikän turkkilaista jogurttia. Onnittelen itseäni ja järjestelmääni.

Systeemin kanssa on nyt aivan erityinen syy pysytellä väleissä, sillä aion laittaa ruokaa, ja tehtäviä on edessä vielä monta.

Maailma ikkunoiden takana

Maailma on asioita pullollaan.

Viimeiset sanani eilisiltana ennen unta taisivat olla "Mitä tapahtuu, jos pieraisee avaruudessa?". Tänään, hereillä, olen ollut erityisen kiinnostunut oikeusjärjestelmästämme, sähköiskuista, kilpailukiellosta, kierrätyspahvista ja kämmenen kokoisen käyttöliittymän logiikasta.

Olen mitä suurimmalla todennäköisyydellä informaatioaddikti, ja olen ollut sitä kai syntymästäni asti. Ensimmäinen sukellus kaikennielevään pakko-saada-tietään oli Wolfgang Amadeus Mozartin elämä, siis kaikki syntymästä kuolemaan ja musiikista salaliittoteorioihin. Ikä? Seitsemän tai kahdeksan. Sukulaiset naureskelivat, minä olin harvinaisen tosissani. (Tätä aiempiakin saattaa olla, mutta niitä en muista.) Samankaltainen fiksaatio oli Edith Piaf, seuraavana alkuaineiden jaksollinen järjestelmä ja sitten toinen maailmansota, myöhemmin pii, Fibonacci, alkuluvut ja Fermat. Vain muutamia mainitakseni. Aivan erityisesti rakastan numeroita sekä vyyhtiä nimeltä Maailmanlaajuinen Tietoverkko. Metsästän taivaallisen turhaa tietoa sekä työpaikalla että kotona, sillä olen unelmaduunissani, joka on sulava sekasotku erinäisten tietojen pengontaa, luovaa ajattelua ja silkkaa nörttiä.

Onko riippuvuuteni ongelma? Kyllä ja ei. Kyllä, koska juutun usein turhaan tietoon, enkä näe metsää puilta. Ei, koska aivot kaivavat kätköistään vaikka mitä, jos tarve vaatii. Silloin kyllä, kun en osaa lopettaa. Toisinaan saan asioita tapahtumaan, koska tiedän yhtä sun toista. Silloin pakkomielle ei ole ongelma.

Eilisiltana esittämääni kysymykseen en ole saanut tyydyttävää vastausta, en ainakaan vielä. Ajatus avaruuteen matkustamisesta kauhistuttaisi minua, joten en ajattele sitä. Mutta vielä minä tämän selvitän.

Kalat

Olen kelaillut viime päivinä sosiaalisena olemista(ni). Ihmissuhteita. Äidiltä perittyä näennäissosiaalisuutta, joka kätkee oivasti sangen umpimielisen luonteen. Äiti itse tunnistaa ja myöntää asian, joten miksen minäkin.

Helpottaa.

Uralla

Pitäisi olla enemmän töitä.

Olen vellonut pari päivää suhteellisen kiireettömässä tilassa. Ne vähät hommat ovat kaikki yhtaikaa työn alla, ja suhaan päämäärättömästi asiasta ja näyttötilasta toiseen. Koska ajatuksilla ei ole kotia, ei selkeää osoitetta, herpaantuu keskittymiskyky ihan totaalisesti. Mikä on todellakin itseään ruokkiva prosessi.

Siinä sivussa ehdin tehdä sukelluksia internetin ihmeellisiin aallokoihin. Kahdessa selaimessa on avoinna neljättäkymmentä välilehteä, ja kiinnostavien artikkelien tämän-minä-ainakin-luen-listaus kasvaa jatkuvasti. Neljä sosiaalisen median kanavaa, kaksi mailia ja kaksi pikaviestintä. Plim, plom. Infograffa, tilastokeskus, slideshare ja verkkolevy. Kirjoitusohjelmia on neljä, ellei mailia lasketa (kirjoitan minä välillä silläkin). Joku pyytää jotakin, rustaan muistiinpanoja post-it-lappuihin. Oheistoimintona lähettelen yksityisluonteisia maileja sinne tänne. Välillä käyn reaalimaailman keskusteluja. Sanat katoavat, kädet jatkavat. Puhelin piippaa: teille on tulossa paketti. Mitä vittua minä olen taas tilannut?

Olen samanaikaisesti riemuissani ja aivan uuvuksissa. Aika ei kulu, ja samalla se lentää, vie ajantajun mennessään. Elämä on kiikkerä potkulauta: ellen potki jatkuvasti lisää vauhtia, se kaatuu nurin.

Järjen ääni

Koti on herättänyt viime aikoina sekavia fiiliksiä. Rauhoittuminen on vaikeaa ja korvani kasvavat mitä luultavimmin pitkiksi suippanoiksi, koska kuuntelen herkeämättä kohinoita, sihinöitä ja hurinoita. Kuten eilen töistä palattuani.

Riisun työmaakelpoisia ulkovaatteita eteisen vaatekomeron edessä. Suunnilleen minun korkuiseni korivetolaatikoston yläpuolella on kiinteitä hyllyjä, joilla on koirien tavaroita. Korvat erottavat jostakin pään yläpuolelta omituisen, hurisevan äänen. Kas, seinään hyllyn yläpuolelle on kiinnitetty harmaa metallilaatikko! Se muistuttaa sähkökaappia, tai lääkekaappia. Ovessa on lukko ja avain. Sähkötaulu on portaiden alapäässä, mutta hurina tuo silti mieleen jotakin sähköön liittyvää. Pitäisikö soittaa I:lle? En soita, koska en halua selittää taas kerran sekavia jostakin oudosta äänestä. Ja on niin paljon muutakin: koirat odottavat tervehtimisrituaaleja, olemme lähdössä ulos, ja sitä rataa. Tavallisia arkijuttuja. Hitot äänestä, ajattelen ja suljen vaatekomeron oven. Problem solved! Istuudun lattialle vastaanottamaan kuonojen hyökkäystä.

Muistan äänen illalla, kun olemme lähdössä ulkoilulle koko retkue. Ihmettelen havaintoani I:lle – joka reippaana toiminnan ihmisenä tempaisee luukun auki. Seuraa yllättävä käänne. Rangaistus Pandoran lippaan avaamisesta on aivan helvetillinen ujellus.

Seisomme taas kerran keskellä eteistä, sokissa, pää tyhjänä. Meteli on aivan käsittämättömän, helvetillisen kova. Saatanallisin ääni, minkä olen ikinä koskaan milloinkaan kuullut. Kuin auton varashälytin, mutta potenssiin sata. Minä jähmetyn, jäädyn paikoilleni kädet korvilla, aivojen keskellä valkoinen, kireä piste. Kunnes tajuan I:n karjuvan: luukun avaaminen laukaisi talon hälytysjärjestelmän, hae yläkerrasta kansio, jossa on kaikki taloon liittyvät paperit.

Säntään portaita ylös, kurkotan yläkaapista mapin ja lähden takaisin alakertaan. Möykkä on yläkerrassakin aivan hirvittävä. Koirat ovat lähteneet perääni ja seisovat nyt rappusissa tien tukkeena. Ne eivät ymmärrä paniikissa kiljuttua tienantamismääräystä, joten tönin hämmentyneet eläinparat syrjään ja toimitan kansion I:lle. Palaan takaisin portaisiin, tartun taluttimiin – olemme jo ulkoiluvetimissä koko joukko – ja pelastan elukat ynnä itseni ulos talosta. I jää sisään ratkomaan hälytinjärjestelmän arvoitusta. Sydän käpertyy kokoon, mutten voi muutakaan. Kuuntelemme talon takana, kuinka nyt vaimealta kuulostava ujellus hiljenee kokonaan.


Meteli lakkaa, mutta paniikki jää. Uusi, ihana koti tuntuu kamalalta vankilalta: mistä tahansa voi koska hyvänsä hyökätä ääni. Ratkean lohduttomaan itkuun. Tämä olikin liian hyvää ollakseen totta. Me emme voi enää asua täällä, meidän täytyy muuttaa pois, en vaan enää kestä tätä stressiä enkä varsinkaan eteisen kaappia jossa tuntuu asuvan kaikki maailman pahuus. I lohduttaa minua, sillä eihän pelkässä äänessä ole mitään pahaa. Ai ei ole pahaa vai?!? Äänihän on juuri se paha ja kamala, jota minä pelkään!!! (Jos tarkkaan miettii, niin koko sotkun alkupiste oli minä ja minun apua-tuolta-kuuluu-joku-ääni-häiriökäytökseni. Eikä minua edes kiinnosta että mistä ääni tulee tai mitä se tarkoittaa, minä vain haluan että se loppuu ja katoaa minun havaintopiiristäni, PISTE.)

Olen vielä ystävänpäivän aamunakin kauhun valtaama. Nousen vastahakoisesti lämpimästä sängystä ja hiivin ulos makuuhuoneen ovesta, mutta palaan häntä koipien välissä takaisin. En uskalla mennä alakertaan, koska ääni. Mitään ei kuulu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö voisi kuulua. Joten jään sänkyyn kiemurtelemaan. I alkaa tuskastua; on aivan totta, ettemme voi elää loppuelämäämme käsikynkässä, joten ennemmin tai myöhemmin minun on mentävä alakertaan ihan yksin. Mutta miksei vähän myöhemmin (sinä senkin homekorvainen järkähtämättömyys-järkijärkäle)? Koska I ei aio vielä nousta. Ei varsinkaan nyt, kun linnunrääpäle on tyrkättävä pesästä pois.

Minua pelottaa omassa kodissani aivan sietämättömästi, ja pelkään niin typerää asiaa, ettei mitään tolkun rajaa. Vittumaista ja niin nöyryyttävää. Uskaltaudun yläkerran vessaan harjaamaan hampaita sähköhammasharjalla, ihan vaan jotta kuulisin jotain iljettävää ääntä.

Salainen valtakunta

I lähtee käymään kaupassa, ja minä jään yksin kotiin. Joka pitäisi saattaa lähitunteina vierailukelpoiseen kuntoon. Häslään hetkisen edestakaisin, kun en saa aloitetuksi urakkaa mistään päin.

Aloitan helpoimmasta: yläkerran työhuoneeseen dumpatun pyykkikeon purkamisesta. Lajittelen sukkia. Kuka näitäkin oikein sotkee? Säpsähdän alakerrasta kuuluvia kopsahduksia. Onko ovella joku? Pikkukoira kipsuttaa portaita ylös. Niinpä tietysti. Seinät asettuvat takaisin paikoilleen, mutten voi olla kuuntelematta jossakin niiden sisällä kohisevaa, lämmittävää vettä.

Lajittelen, silottelen käsilläni, viikkaan. Vajoan ajatuksiini, kunnes alakerrassa tapahtuu taas. Hiljaista laulua.

I want to reconcile the violence in your heart

Lähden liikkeelle kohti hypnoottista ääntä, vaikken tahtoisi katkaista melodiaa.

I want to recognize your beauty is not just a mask

Juoksen portaita alas.

I want to exorcise the demons from your past

Puhelu supermarketista, otaksun.

I want to satisfy the undisclosed desires in your heart

Puhelin on ystävä, se soittaa minulle Musea, kunnes pyyhkäisen näyttöä. Linjan päähän ilmestyy vielä rakkaampi ääni. Pengon jääkaappia, kerron että porkkanoita on mutta inkiväärinpala on homeessa, yritän selittää mitä on manchegojuusto.

Todellisuuksia

Selvisin tästä. Tai ainakin työviikosta.

Shortcut on vähän mahtava, mutta augmented reality on kyllä mahtavampi. Lorem ipsum on käännetty monelle eri kielelle ja tyylilajille, mutta ei numeroiksi. Kehittelemme infograffoja. Yksi projekti sai tv-näkyvyyttä, joten naputtelen lehdistötiedotteen. Ensi viikolla tapahtuu taas lisää, lisää.

Valokynä naksuu tyhjää. Käyn ostamassa valovoidetta ja ajaudun johonkin ihme ruuhkarytäkkään. Väärä suunta. Vain kuolleet kalat ui myötävirtaan, lauletaan laulussakin. Toppahousuissa tulee jo kuuma.

Katse kurottaa kohti viikonloppua. Auringonlaskussa on kaikki maailman värit.

Jälkinäytös

Koti-parka selvisi yllättävästä kylvystä melko vähin vahingoin, mutta sen asukkaat taitavat potea jonkinlaista jälkijärkytystä. Stressi purkautuu tiuskimisena ja turhina riitoina, venyvinä iltoina ja liian lyhyinä öinä. Päivällä väsyttää. Ei jaksa ottaa kädestä kiinni ja taapertaa yhdessä halki tämän sekasorron. Käperryn omiin ajatuksiini, karkaan jonnekin kauas.

Jollakin sisulla tämä viikko olisi taisteltava loppuun, en vaan tiedä että millä. Yleensä kotopesässä vallitsee hallittu kaaos, mutta nyt tavaraa on vesivahingon ja ties minkä jäljiltä ihan tolkuttomasti joka paikassa. Kaikki ylimääräinen huutaa, ahdistaa. Ja koska lauantaina tulee mieleisiä vieraita, pitäisi osata yhdistää voimat ja siivota.

Sunnuntaille tarjoutui yllättäen mahdollisuus päästä seuraamaan koko päivän kestävää urheilukoiran lihashuoltoseminaaria, mutta minä en taida jaksaa, pää ei vaan ota vastaan. Harmittaa.

Pitäisi saada järjestystä tämän kaaoksen keskelle, tilaa uudelle.

Kalliit naurut

Lindorff lähestyy jälleen.

"Olette maksanut meille perimäämme saatavaan liikaa 11,43 euroa. / ... / Vähennämme palautettavasta summasta palautuksen käsittelykulut 5,00 euroa."

#viikonpaskinläppä

Tyhmä tiistai

Intouduin erään blogikynäilijän esimerkistä piristyneenä listaamaan, miksi tiistai oli täälläkin ihan helvetistä.

Tilasin lounasravintolassa aivan väärää ruokaa. Naurettavan hintaista, varsinkin jos vaikeilee alas hädin tuskin puolet.

Priorisoin työtehtäviä taas niin väärin. Jätin hähmäisimmät ja kiireisimmät pinon alimmaiseksi. Tyhmyydestä saa kärsiä istumalla pikaviestimen ääressä vielä kello 22. NN is sending you a file. Accept, vittu.

Sain vihdoin vaihdetuksi bussikortin työsuhdematkalippuun, ja mitäpäs minä tein ensimmäisenä päivänä? Jätin uuteen, vaaleanpunaiseen suojakuoreen ujutetun kortin työpöydälle. I sai kyseenalaisen kunnian noutaa surkeasti tuhisevan hernenokkaisen puolison jostakin matkan varrelta. Bussi on täynnä kirkuvia kakaroita. Kotiiiiin.

Marketissa kaikki menee päin seiniä. Mitä syödään on ei ei ei, mitä ostetaan on sekin ei. Lempimehua ei ole, ja koska tiistai on ihan paska päivä ja väärä kauppapäivä, ei ruokalista laatiudu lainkaan. Ja vielä: näytän ilmeisesti kyvyttömältä pakkaamaan ostoksia, koska I tarjoutuu hoitamaan senkin. Juu. Ikävää sikäli, että minä jään ansaan viheltävän, laulavan ja möykkäävän (!!!) kassan armoille.

Sain uudet sukset joita piti päästä heti koeajamaan. Tämän kaiken takia on taas liian myöhä. The End.

Vedenpaisumus

Olemme kotiutuneet mökkireissulta, äänestämästä ja lähikaupasta. Minä hääräilen kotiinpaluupuuhissa ja I kuorii sipulia – illalliseksi on luvassa lämmintä sipulikeittoa – kun korvani erottavat kodin tutusta hiljaisuudesta omituisen kohinan. Pesukone? Ei, ääni on liian kova, vieras. Nykäisen I:tä epäilevänä hihasta. Tiedän, että seurailen aistihavaintojani usein pitkälle ärsytyskynnyksen tuolle puolen. Siksi pesukonekin on nyt päällä: olen natsittanut kaikki mökillä mukana olleet vaatteet pyykkiin, koska ne haisevat erilaiselta.

I keskeyttää ruoanlaiton. Kummallisen äänen alkuperän selvittämiseen kuluvat sekunnit kestävät ikuisuuden, mutta todellisuus paljastuu lopulta eteisen komerosta ja ajaa meidät molemmat paniikkiin. Seinään ruuvatun peltisen levyn takaa valuu vettä, eikä sitä valu ihan vähän, sillä komeron lattia lainehtii. Jollakin ihmeen ilveellä I saa ruuvatuksi peltilevyn irti, ja jääkylmä vesi pärskyy kunnon paineella kasvoillemme. Putki on auttamattomasti poikki ja vuotaa hullun lailla.

Seuraavien minuuttien ajan toimimme jonkinlaisella pariautomaattiohjauksella. Kun toinen jähmettyy sokissa paikoilleen, kirii toinen heti tilanteen tasalle: käy katkaisemassa pesukoneesta virrat, hae pyyhkeitä ja sanko, levitä lattialle sanomalehtiä ja pelasta kengät, käy sulkemassa pesukoneesta varmuuden vuoksi se hanakin. Vedentulo ei lakkaa, kukaan ei vastaa puhelimeen, eivätkä epätoivoiset yrityksemme hillitä vedentuloa pyyhkein ja käsin johda mihinkään, ellei käpälien jäätymistä lasketa. Lopulta tajuamme, että ainoa järkevä vaihtoehto on käydä sulkemassa vesikatkot koko asunnosta.

I marssii varaston kautta tekniseen tilaan, ja niin yksityinen suihkulähteemme sammuu, rauhoittuu. Kuivaan jääkylmää vettä lattialta, huoltomies saadaan lopulta puhelimen päähän, tutkimme kumpikin vuorollamme vuotokohtaa otsalampun valossa. Yksi eteisen kolmesta peililiukuovesta räksähtää rikki. Imuri on märkä.

Emme voi tehdä enää enempää. Pahin on vasta edessä, sillä nyt on istuuduttava alas, tuijotettava kodissamme vallitsevaa hävityksen kauhistusta, yritettävä ymmärtää, että tämä tapahtuu oikeasti. Palelen hillittömästi, ja koska myös lämpökatko on kiinni, arvioin palelevani lähitunteina vielä enemmän. Kiskon lisää vaatteita päälle ja annan ahdistuksen tulla, koska tulee se jossakin kohtaa kuitenkin.

Nimittäin. Järvi eteisen lattialta on kuivattu pois, mutta mihin on mennyt se vesi, joka ei ole vyörynyt ulos seinässä olevasta luukusta? Osa on väistämättä karannut seinän sisään, jonnekin pois. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä rakenteisiin, lattian alle. Ja kuten kaikki tietävät, rakenteisiin pääsevä vesi on paha. Vitut peileistä ja nahkasaapikkaista. Jopa se, että pitkin lattioita lojuvat kannettavamme välttyivät tulvalta, on samantekevää. I hätäilee eteisen kaapin puolesta, mutta minä viittaan kintaalla sillekin. Rakenteissa on vettä, ja se on paha, paha, PAHA. Tassaan edestakaisin ja ajattelen pahaa. Onko alapohja varmasti tuulettuva? Vesi jäätyy talon alle, onko se hyvä vai paha? Missä kaikkialla vettä oikeastaan on? Tiirailen kauhuissani kynnyksiä ja lattianrajoja. Onko parketti aina ollut tuosta kohdasta noin ... omituinen? Irvistävä sauma voi johtua koiranpissasta, mutta se voi johtua myös vedestä. Eteisen tyynenharmaan laattalattian alla voi piileskellä paha ja vaarallinen vesi. Käyn vähän väliä kurkkimassa eteisen nurkkaa, pahaenteisen hiljaista putkenpätkää. Kuuntelen äänettömyyttä aistit pinkeinä. Minua pelottaa.

Ikkunoiden takana raivoaa lumimyrsky. Suomelle valitaan uusi presidentti, mutta minua ei kiinnosta, sillä huoltomiehelle olisi enemmän käyttöä. Yöksi kääntyvä sunnuntai-ilta on musta, pimeä kuilu.

Mun tila

Istumme aamiaisella punaisessa tupakeittiössä, pitkän pöydän ääressä. Puhe kääntyy uuteen kotiin, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Sisustusprojektimme nimittäin kiinnostavat I:n äitiä jo ammatin puolesta, ja ryhdymme kuin huomaamatta puimaan vielä toivelistalla roikkuvia juttuja. (Niitä riittää, koska tähän mennessä on saatu maalatuksi yksi seinä.) Niinpä I:n äiti käy kaivamassa asuntomme piirustukset komerosta.

Keittiö kaipaa lisää säilytystilaa, joten neuvokas anoppi piirtelee seinälle hyllyjä. Pohdimme uusia siirtoja makuuhuoneen suhteen, sillä nykyisellään se on minusta lähinnä hotellihuone-ankea, ei lainkaan se kodikas, turvallinen ja rauhaisa pesä, josta olen haaveillut. Katselemme T.i.l.a.-ohjelman jaksoja netti-tv:stä, kunnes pääni pursuaa ahdistukseen asti aivoituksia, joita pitäisi päästä toteuttamaan. Huushollissamme ei taida olla ainuttakaan pintaa, jonka varalle en olisi ehtinyt kaavailla ainakin jonkinlaista ideantynkää. Pääkoppani melskaa hyllyjä kaappeja integroituja kodinkoneita maaleja tapetteja verhoja mattoja ikkunoita ovia portaita parketteja valoja varjoja värejä raitoja enkä saa enää mistään kiinni. Hemmetin sisustusohjelmat; miksei niissä koskaan kerrota, mistä pitäisi aloittaa? I:n isän mielestä asia on harvinaisen yksinkertainen: on vain päätettävä aloittaa jostakin. Nnnnnngh. No niinpä tietysti, kas kun en itse tuota tajunnut. Onneksi olen saanut tässä parin tunnin aikana vielä ainakin kolme miljoonaa ideaa lisää.

Kunpa vain voisin tarttua johonkin niistä, vaikka ihan pieneen ajatuksen siemeneen, ja sanoa varmalla äänellä: tämän minä haluan, tästä tehdään meille unipuu.

Helmi kuu

(Mitä ihmeen helmeä tässä muka on?!? Naamakin jäätyy niin että tekee mieli vikistä ääneen keskellä katua.)

Yhtä kaikki, heräsin uuteen vuoden-kahdestoista-osaan kello kuusi viisitoista. En muista miksi tai mihin heräsin, mutta siihen jäivät ne yöunet, joten päätin luovuttaa ja hipsiä laatimaan seikkaperäistä muistiota eräidenkin nettisivujen tilasta. Kahvinkeittimen kautta.

Kotimatkalla nukuttaa aivan vietävästi. Edessä on koirain lenkitystä ja urheilua. Nukuttaa silti, paitsi eipä nukuta enää, kun aivan hirveä kamala viima iskee heti bussin ovelta vastaan. Vasta bussin mentyä huomaan, että taivaanranta hehkuu.

Valoa. Sehän se oli.