Lisäelämä

Selailen pikaisesti ällöttävää naamakirjaa ennen lounaalle lähtöä. Huomion kiinnittää Suomen AD/HD-aikuisten julkaisema linkki: Concerta palaa takaisin peruskorvattavien lääkkeiden piiriin.

Hieno juttu, sillä tämä parannus on ollut eräidenkin aktiivisten ihmisten kovan työn takana, ja Concertaa taidetaan käyttää Suomessa aika paljon. Minä en sitä syö, mutta monelle muulle tämä on ainakin viikon, ellei jopa kuukauden paras uutinen. Tosin, koko korvauksen poistaminen tuntui silkalta saivarteluidiotismilta. Veronmaksajat päättäkööt vain kukin omista napeistaan, kun hyysääminen maksaa, ja tämmöisen investoinnin tuottoa on vaikeata mitata. Vai onko?

Kävin sopivasti tänä aamuna hakemassa kuukauden perussatsin. Ei astma- eikä allergialääkkeitä, ei unilääkkeitä eikä tukilääke Medikinetiä. Siis kaksi laatikkoa Equasymiä ja yksi purkki Voxraa. Toimintakyky tulevaksi kuukaudeksi kustantaa karvan verran alle sata euroa. Niistä jokainen maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti.

Ennen lääkkeitä pakoteitä oli tasan kaksi: äärimmäinen fyysinen rasitus (maanantai-torstai) ja äärimmäinen humala (perjantai-sunnuntai). Juu, sattui. Monta kertaa. Toisinaan, kun ei olisi enää jaksanut mitään, harkitsin josko vaikka työntäisin sukkapuikon aivoihin. Enpähän tullut koskaan kokeilleeksi.

Sitten tuli diagnoosi ja lääkkeet sen mukana.

Taipumus muodostaa, saati tarvita, pysyviä ihmiskontakteja ei ole lisääntynyt, mutta ihan tavallinen parisuhde olisi jäänyt entisillä spekseillä kokematta. Samoin koulusta valmistuminen ja mieleinen työ. Valmistumisella ei ole järin suurta merkitystä, työ on sen sijaan yhtä kuin minä itse. Se on nyt löytynyt. Ei paskempaa ollenkaan, ja verottajakin tykkää. Kello, kalenteri ja raha-asiat eivät suju edelleenkään, ja tyrin tämän tästä kaikkea pientä, mutta sellaisten juttujen kanssa voi elää. Jatkuvan kaaoksen ja itsetuhon keskellä ei voi. Tämän totesi jopa yksi työpaikkalääkärin vittupää joskus muinoin: eihän noin voi elää.

Muahahaa, watch me. Yllättävän monella tavalla sitä voikin elää.