Tyhmänsitkeä

On tämä elämä kyllä.

Toimistolla on tahkottu viime viikolta muuatta projektia. Eikä kulje. Ideoita on, ja ihmisiä, mutta sopivaa juonta ei jutulle löydy. Väsyttää, äyskityttää, hedari iskee. Paskaako tässä enää jauhetaan, kun ollaan totaalisen umpikujassa? Vedän mielenosoituksellisesti luurit päähän ja annan tulla David Guettaräimettä tuutin täydeltä, mutta hullunmylly sen kuin kiihtyy. Vaihdan Bachiin ja vajoan musiikin matematiikkaan. Suunnittelijapari painuu muualle, hermostuksissaan kai sekin.

Kaveri palaa kuitenkin pian takaisin ja heittää ilmoille aivan todella omituisen idean. Kuuntelen ja kallistan päätäni. Haen lasillisen mehua. Takaraivossa ja nenän yläpuolella tuntuu tuttu humina ja huippaus, se johon olen jäänyt jo vuosia sitten koukkuun. Heitän lisää palloja ilmaan. Kiemurtelen neuvotteluhuoneen leveällä ikkunalaudalla kuin pieni, innostunut eläin.

Tässä se nyt on, tuntikausien tallomisen ja tuskailun jälkeen. Emme ole varmoja edes siitä, saadaanko idea runnottua läpi sisäisen syynin. Kirjoitan hermostuneena liian pitkän mailin muulle tiimille.

Kotona odottaa pissalätäkkö liki kolmen viikon kuivan kauden jälkeen. Mieliala painuu. Voi vitun rakki, ja voi vitun kaikki, voi vittu sitä liian pitkää mailiakin. Tämä on huono merkki, tämän jälkeen mikään ei voi mennä hyvin, koira on kyllä oikeasti viallinen ja minä saan potkut.

I saapuu kotiin, lohduttaa, houkuttelee ulos. Päivällä on satanut paksu kerros uutta, puhtoista lunta, ja viritän vetovaljaisiin raitapaidan, joka on vastoin kaikkia ennakko-odotuksia alentunut ravaamaan suksille kavunneen emäntänsä edellä. Väsymys ja vitutus haihtuu. Raidallinen näyttää viihtyvän valjaissaan, katselen tasaista, kaunista vetolaukkaa. Lumi tuoksuu hyvältä. Hiihdämme pitkän kierroksen.

Päästän koiran sisään, riisun sen tamineet ja vien sukset varastoon. Ja kas: kun ehdin itse sisälle asti, olen saanut viestin. Tiimiläisistä vaikeimmalta, siltä, jolla on korkein tuoli. Tämähän on hyvä.

Bingo.