Olemme kotiutuneet mökkireissulta, äänestämästä ja lähikaupasta. Minä hääräilen kotiinpaluupuuhissa ja I kuorii sipulia – illalliseksi on luvassa lämmintä sipulikeittoa – kun korvani erottavat kodin tutusta hiljaisuudesta omituisen kohinan. Pesukone? Ei, ääni on liian kova, vieras. Nykäisen I:tä epäilevänä hihasta. Tiedän, että seurailen aistihavaintojani usein pitkälle ärsytyskynnyksen tuolle puolen. Siksi pesukonekin on nyt päällä: olen natsittanut kaikki mökillä mukana olleet vaatteet pyykkiin, koska ne haisevat erilaiselta.
I keskeyttää ruoanlaiton. Kummallisen äänen alkuperän selvittämiseen kuluvat sekunnit kestävät ikuisuuden, mutta todellisuus paljastuu lopulta eteisen komerosta ja ajaa meidät molemmat paniikkiin. Seinään ruuvatun peltisen levyn takaa valuu vettä, eikä sitä valu ihan vähän, sillä komeron lattia lainehtii. Jollakin ihmeen ilveellä I saa ruuvatuksi peltilevyn irti, ja jääkylmä vesi pärskyy kunnon paineella kasvoillemme. Putki on auttamattomasti poikki ja vuotaa hullun lailla.
Seuraavien minuuttien ajan toimimme jonkinlaisella pariautomaattiohjauksella. Kun toinen jähmettyy sokissa paikoilleen, kirii toinen heti tilanteen tasalle: käy katkaisemassa pesukoneesta virrat, hae pyyhkeitä ja sanko, levitä lattialle sanomalehtiä ja pelasta kengät, käy sulkemassa pesukoneesta varmuuden vuoksi se hanakin. Vedentulo ei lakkaa, kukaan ei vastaa puhelimeen, eivätkä epätoivoiset yrityksemme hillitä vedentuloa pyyhkein ja käsin johda mihinkään, ellei käpälien jäätymistä lasketa. Lopulta tajuamme, että ainoa järkevä vaihtoehto on käydä sulkemassa vesikatkot koko asunnosta.
I marssii varaston kautta tekniseen tilaan, ja niin yksityinen suihkulähteemme sammuu, rauhoittuu. Kuivaan jääkylmää vettä lattialta, huoltomies saadaan lopulta puhelimen päähän, tutkimme kumpikin vuorollamme vuotokohtaa otsalampun valossa. Yksi eteisen kolmesta peililiukuovesta räksähtää rikki. Imuri on märkä.
Emme voi tehdä enää enempää. Pahin on vasta edessä, sillä nyt on istuuduttava alas, tuijotettava kodissamme vallitsevaa hävityksen kauhistusta, yritettävä ymmärtää, että tämä tapahtuu oikeasti. Palelen hillittömästi, ja koska myös lämpökatko on kiinni, arvioin palelevani lähitunteina vielä enemmän. Kiskon lisää vaatteita päälle ja annan ahdistuksen tulla, koska tulee se jossakin kohtaa kuitenkin.
Nimittäin. Järvi eteisen lattialta on kuivattu pois, mutta mihin on mennyt se vesi, joka ei ole vyörynyt ulos seinässä olevasta luukusta? Osa on väistämättä karannut seinän sisään, jonnekin pois. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä rakenteisiin, lattian alle. Ja kuten kaikki tietävät, rakenteisiin pääsevä vesi on paha. Vitut peileistä ja nahkasaapikkaista. Jopa se, että pitkin lattioita lojuvat kannettavamme välttyivät tulvalta, on samantekevää. I hätäilee eteisen kaapin puolesta, mutta minä viittaan kintaalla sillekin. Rakenteissa on vettä, ja se on paha, paha, PAHA. Tassaan edestakaisin ja ajattelen pahaa. Onko alapohja varmasti tuulettuva? Vesi jäätyy talon alle, onko se hyvä vai paha? Missä kaikkialla vettä oikeastaan on? Tiirailen kauhuissani kynnyksiä ja lattianrajoja. Onko parketti aina ollut tuosta kohdasta noin ... omituinen? Irvistävä sauma voi johtua koiranpissasta, mutta se voi johtua myös vedestä. Eteisen tyynenharmaan laattalattian alla voi piileskellä paha ja vaarallinen vesi. Käyn vähän väliä kurkkimassa eteisen nurkkaa, pahaenteisen hiljaista putkenpätkää. Kuuntelen äänettömyyttä aistit pinkeinä. Minua pelottaa.
Ikkunoiden takana raivoaa lumimyrsky. Suomelle valitaan uusi presidentti, mutta minua ei kiinnosta, sillä huoltomiehelle olisi enemmän käyttöä. Yöksi kääntyvä sunnuntai-ilta on musta, pimeä kuilu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti