Hyvän pysäkki

Istun sohvalla jumpan ryydyttämänä ja odotan jälkiahdistuksen laantumista ennen saunaa.

Mielessä liikahtelee verkkaisesti mukavuuksia, kuten tuleva viikonloppu, ystävien vierailu ja yli maanantain ja tiistain jatkuva vapaa. Pikkukoira makaa kerällä vieressäni. Se yllätti tänään iloisesti: en löytänyt kotiin palattuani ainuttakaan lätäkköä.

Elämä hymyilee hiljaa, hyväksyvästi.

Kulje mukanani aina

Vien koiran vaikean loppukesän ja syksyn aikana tutuksi tulleelle fysioterapeutille. Selkä on kuulemma parempi. Olen ihan hirveän helpottunut, kun fyssari kiskoo aarrettani hännästä.

Lähdemme fyssarilta bussilla, ja yritän parhaani mukaan pysyä korkealla penkillä sylimatkustajan kanssa. Erotan radiosta sanat, samat, jotka kuulin aamulla autossa:

Hei kohtalo
Oon iso tyttö jo
Ja mä päätän sen
Kenen oon tai en

Chisu laulaa, koira lepää polvillani painavana, tyynenä keränä, enkä ole ihan varma, olemmeko hypänneet oikeaan bussiin.

Riviin järjesty

Arki ei ole yksi suuri asia, vaan monta monituista pientä.

Tänään I kunnostaa (minun suosiollis-sählännällisellä avustuksellani) eteistä. Tulee kenkäteline ja kaksi seinänaulakkoa suureen henkarikaappiin. Jonka tanko ehkä vaihdetaan vielä, koska se tuntuu oudolta ja kirskuu. Mutta voin jo ripustaa naulakoihin koirien kamoja, ja omia, savisia ulkoiluromppeitani. Tuntuu hyvältä, kun uuteen kotiin ilmestyy asioita, jotka tekevät juuri meidän elämästämme vähän sujuvampaa.

Työhuone tuntuu ihan mahdottomalta projektilta, koska tavara on mitä sattuu, ja sitä on liikaa. Mutta sekään ei oikeastaan haittaa, sillä I on luvannut auttaa. Ja täällä kaikki on jotenkin selkeämpää, ilmavampaa.

Ehkä täällä tuulee useammin?

HengiSSÄ

Eilinen hiekkamyrsky tyyntyi hetken hengähtämisellä, lämpimällä kanelikahvilla ja I:n valmistamalla herkkusapuskeella. Loppupäivän ohjelmakin oikenee: kuka muka ei halua viettää sunnuntai-iltaa ihanan Ikea-logiikkapelin kimpussa?!?

Osallistun lajittelemalla erikokoisia ruuveja, muttereita, nippeleitä, nappeleita, puutappeja ja muita pikkuosia. Häsläämällä edestakaisin, kyvyttömänä vastaanottamaan suullisia ohjeita, mutta innokkaana pläräämään ihanaa, paksua kokoamisopasta. I näyttää, miten uutta akkuporakonetta käytetään ruuvinvääntimenä. (Hyvä niin, koska muuten projekti jatkuisi varmaan vieläkin.) Ja minä pärjään, koska olen yksi pojista.

Saimme häkkyrän kootuksi, pikkuinen työhuoneemme näyttää jo huomattavasti kotoisammalta, ja niille kolmelle yli jääneelle ruuville löytyi hyvin kätketyt kolot tummasta puusta. Ne eivät sittenkään olleet peräisin minun päästäni.

Ulkona riehuu tuuli, joka ylittää kaikki muut maailman voimat. Navakka ilmavirta lennättää minua kuin lintua. Nelitassut kyyristelevät ankaraa viimaa, säntäävät salamannopeina saalistajina kieppuvien lehtien perään unohtaen hetkeksi kaiken muun, kunnes palaavat taas todellisuuteen: joko käännytään takaisin?

Sopii minulle. Kotona odottaa sauna.

ssä

Viikon veemäisin notkokohta on supermarketvierailu. Sitä edeltää aina jupinaa (miten muka voi tietää, mitä haluaa syödä yliyliyliylihuomenna), harrasta kauppalistan laadintaa sekä aaltoilevaa lähtöahdistusta. Ja tänään ylimääräisenä ohjelmanumerona Erinäisten Tarpeellisten Tavaroiden kalastelua Ikeasta. Hyi hitto.

Onneksi tuo nykyihmisen helvetillinen ruoanmetsästysmatka on tänään tavallistakin kauheampi. Kaikki kirskuu, vinkuu ja piippaa, vitun kakarat kiljuvat ja mainosjollotukset raikaavat. Peitän korvat käsillä ihan surutta. Päässä pyörii kaaoksena mitä nyt piti ja mitä vielä pitää, koska mitään ei saa unohtaaaaaaa ettei tarvitse tulla enää ikinä uudestaaaaaan. Aistit raastavat, olen jotenkin voimaton, sekava viikko lyhyine yöunineen ja ystävän vierailuineen väsyttävät vielä. Pakkaan ostoksia kasseihin ja mutisen numeroita.

Mutta sitten se on ohi. I ajaa auton parkkihallista. Ulkona on vastassa säkkipimeä ja sade, olen ihan jäässä, ja koko helkkarin päivä meni TAAS tähän. Ostamiseen. Ei ihme, ettei kenelläkään ole koskaan aikaa. Keho rempoilee liikunnan kaipuuta, mutten kestä ajatusta toisista märistä lenkkareista.

Kuvittelen, että pahin on jo takana, koska pian pääsen kotiin ja lämpimään ja hiljaisuuteen, pelaamaan viikon varastoilla tetristä jääkaapin ja pakastimen ääressä. Mutta ei! Automme on edelleen täynnä niitä tarpeellisia tavaroita jotka painavat kaikki tonnin. Ja kotipihalla selviää, etten ole eläissäni kokenut tällaista tuulta. On jaksettava vielä raahata, rimpuilla, taistella myrskyä vastaan. Minä en kanna tätä tavaramäärää. En ruokia, koska en enää koskaan syö, koska en pysty. En vierassänkyä, koska meille ei tule enää ikinä vieraita, koska laitan oven perässäni lukkoon. Nieleskelen itkua.

Tuuli riuhtoo ovea, kun yritän sulkeutua suojaan. En kuule mitään mitä I sanoo, koska pääni on täynnä raskasta, sihisevää hiekkaa. Se tukkii korvat ja nenän ja kiertää kiertää kaikki päässä jäässä jäässä äässä ssä ssä ssä ssä

Liikahduksia

Kotiovesta sisään astuessa ei tarvitse jännätä, että onko vai eikö ole. Sen haistaa kynnykselle asti.

Vituttaa, raivostuttaa, ärsyttää. Väsyttää. Aivot täyttävä paha haju ja käsissä ilkeältä tuntuva kylmä pissa. Kiikutan helmasta märän päiväpeiton suoraan pesukoneeseen. Tekee mieli vääntää sotkijalta niskat nurin, mutta ei se sen syy ole. Ei vaan enää jaksaisi.

Kaivan työkoneen laukusta ja asetun sohvalle, mutta päädyn lueskelemaan netistä koirien sisäsiisteydestä kertovia artikkeleita. Epämääräiset epäilykseni saavat vahvistusta: pikkukoiran sotkeminen johtuu mitä luultavimmin eroahdistuksesta. Jonka voi laukaista muun muassa muutto. (Tähän asti olemme pyöritelleet sellaista vaihtoehtoa, että syynä saattaisi olla talviruokaan siirtyminen, mutta jokin minussa on harannut vastaan. Eläin tuntuu olevan jotenkin hukassa, vaikken kyllä osaa tätä fiilistä sen tarkemmin eritellä.)

No niin. Se on hädissään, siinä kaikki. Ärtymyksen ja siivoamisen lisäksi pitäisi jaksaa pitää naama peruslukemilla ettei se kokisi tulevansa moitituksi, pitäisi muistaa olla lällyttämättä sitä liikaa, pitäisi lenkittää sitä enemmän. Pitäisi ja pitäisi, vaikka viimeisimmissä elämänkäänteissä tuntuu olevan tarpeeksi ihan muutenkin. Ellei jopa vähän liikaa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Aamulla pysäkillä vieressäni seisova, suurin piirtein ikäiseni nainen rupeaa yllättäen juttusille. Juttu jatkuu kunnes bussi tulee, joten päädymme vierekkäisille paikoille istumaan, ja keskustelu jatkuu vilkkaana koko matkan. Saan tietää muun muassa sen, että hän asuu viereisessä talossa. Ja kun kiipeän iltapäivällä bussiin, niin kas! Uusi tuttavuuteni pitää minulle seuraa myös kotimatkalla, joka tuntuu lyhyemmältä kuin vielä kertaakaan aiemmin.

Kotiutuisikohan pikkukoirakin joutuisammin, jos se saisi uuden ystävän..?

Iltapäivää päin

Meinaa torkuttaa, mutta onneksi apu on lähellä.

Eilisiä uutisia

Hyppään aamuviluisena bussista ulos ja aloitan unissakävelyn kohti toimistoa. Pian matkani katkaisee näkökenttääni ilmestyvä lehtiotsikko, joka julistaa ällistyttävää sääennustetta: uusimpien laskelmien mukaan ilmat pysyvät lämpiminä helmikuulle asti.

Pyörittelen saamaani tietoa. Ulkovaatetuksen optimointi on hankalinta juuri tähän aikaan vuodesta. Kylmä ja kostea luikertelee luihin ja ytimiin, ja pureva tuuli saa plusasteet tuntumaan pakkaselta. Mutta jos keittiön ikkunan taakse viritetyn lämpömittarin lukemat näyttävät nollan yläpuolta, en voi pukeutua kunnollisiin talvivarusteisiin. Koska, jos otan oikeasti lämpimät vaatteet käyttöön jo nyt, niin mitä ihmettä minä teen sitten, kun punainen viiva vajoaa reilut parikymmentä piirua alaspäin? Bussipysäkillä on kuitenkin hytistävä joka aamu, ja liian lämpimissä vaatteissa kipittämisestä seuraa hiki – jota puolestaan seuraa entistä ankarampi kylmistys. Pitääkö tätä samaa arpomista jatkaa, hitto vie, ensi kesään asti?!?

En pääse oikeastaan mihinkään lopputulokseen, mutta olen sikäli poissa tolaltani, että pistäydyn kahvikioskissa ostamassa latten. Minulla ei todellakaan ole tapana tehdä moisia heräteostoksia, mutta lämmin, höyryävä pahvimuki tuntuu ihanalta lapasten läpi.

Vasta myöhemmin tajuan, että tabloid-otsikointeja ei pitäisi ottaa niin tosissaan. Taidan sittenkin hankkia UGGit; moon bootsit ovat tänään so last tuesday.

Tossuin ja tassuin

Puen lenkkitossut, kipaisen pihalle ja annan jalkojen viedä. En ole aikoihin tuntenut itseäni näin vapaaksi. Raidallinen juoksee kohteliaasti perässä, ja unohdan sen läsnäolon - kunnes se lopettaa lenkin lyömällä jarrut pohjaan. (Eläinparka.) Mutta oi syksy ja kodikkaasti valaistu maailma!

Kotiin palattuani köhin lopun iltaa jälkiahdistusta, mutta suunnittelen silti lenkkitoverin-etsintä-senssi-ilmoitusta. Syyttävästi kotimatkalla mulkoillut raidallisloipotin kun ei taida lähteä huomenna uudestaan.

{#%^**+%#%^¥•}

Marraskuinen maanantai on synkistä synkin. Maailma on täynnä hernerokkasumua sekä ulkona että pään sisällä.

Mikään ei ole koskaan ollut näin tahmeaa. Ei edestakaisin vellova työprojekti, ei esseen kirjoittaminen, ei pikkukoiran sisäänpäin aukeavan oven taakse tuottama yllätys.

Kuppi nurin, peitto niskaan, palataan huomenna asiaan.

Jos nyt vähän

Blogi pukeutui vaihteeksi valkeaan.

Talvipäivänseisaukseen on enää kuukausi. Okeiokeiokei, muutama hassu päivä päälle, mutta lähtölaskenta alkaa ihan pian.

Mediatutkimuksen kurssin päättävä essee piti palauttaa ai niin tänään (olen vältellyt totuuden kohtaamista koko viikon), joten palautan sen huomenna. Ehkä. En raaskinutkaan mennä yli rimaa hipoen, saati kaatuneen aidan; semiotiikka nyt vaan on liian mielenkiintoista.

Sunnuntai on uusi lauantai: viikon(lopun) päätteeksi käydään saunassa, juodaan vadelmavichyä ja pukeudutaan uuteen, raidalliseen yöpukuun.

Melkein naurattaa.

Etäisyyksien edessä

Ensimmäiset päivälliskutsut uudessa kodissa. Keittiöstä paikkansa löytäneen, suuren ruokapöydän ääreen kerääntyy tuttu joukko. Yhden tärkeän ihmisen poissaolo jättää iltaan kolon. Amerikka on ihan hirveän kaukana.

Kotoisa, mutta sangen sosiaalinen meno uuvuttaa, ja vetäydyn piiloon tiskivuoren taa. Ajatukset askaroivat omiansa, ja ahdistus pääsee iskemään alitajunnasta jo vähän jäähtyneen tiskiveden lämpöiseen tietoisuuteeni. Mitä ihmettä minä oikein teen? Teenkö minä muka ratkaisuja, jotka ovat minulle hyväksi? Vieläkö tässä kehtaa väittää elävänsä kuten opettaa? Kyllä ihmisen pitää itse tietää, miten hän haluaa elämänsä elää. Sitä oli helppo hokea just tasan niin kauan kuin tiesi.

Nelijalkaisten iltapissatuksella tiirailen yllämme aukeavaa kirkasta tähtitaivasta. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Vielä kun osaisin katsoa tähdistä oikean suunnan.

Oikein kuultua

Kuulin* tässä päivänä muutamana Jari "Siltsu" Sillanpään kappaleen Hän laulaa, jossa hän laulaa:

Hän laulaa koska haluaa
Hän laulullansa rakastaa
Hän laulaa rakkaudesta lauluun
Ja koko elämään

Olen kuullut kipaleen pari kertaa aiemminkin, enkä ole vaivautunut miettimään sen sanomaa. Mitäpä tuota, selvää asiaa.

Tänään sain kuitenkin aamuaivoillani aivoituksen, suorastaan ahaa-sellaisen. Tajusin, että Hän laulaa koska haluaa ei taidakaan tarkoittaa sitä, että hän laulaa silloin, kun häntä huvittaa. Hän laulaa siksi, että haluaa tehdä niin.

Koko biisi muuttui jotenkin latteaksi. Ajatus omia aikojaan hoilottelevasta tyypistä oli piristävä. Harvapa meistä käskien laulaa.

___

*) En voinut vaikuttaa tilanteeseen, sillä olin suljettuna jumppasaliin.

Teksti, jonka lähettäisin eteenpäin jos uskaltaisin.

Mulla on nyt vähän sellainen tuntuma, että resursointi ei ainakaan minun osaltani toimi. Olen yrittänyt itse vaikuttaa asiaan kuten viimeksi kehotit, siis koettamalla rajoittaa palavereissa istumista ja pitämällä sisikset mahdollisimman tehokkaina. Tämä ei, ikävä kyllä, kuitenkaan ole kaikkien intressi, ja silloin palaverin kulkuun tai kulkemattomuuteen tuntuu olevan hyvin vaikeata vaikuttaa.

Tämänpäiväinen ongelmatilanne syntyi siitä, että sovin henkilö X:n kanssa toimittavani Asiakkaan A verkkokaupan materiaaleja asiakkaalle tänään. Henkilö Y pitää kuitenkin tärkeänä, että pidämme juuri tänään iltapäivällä sisiksen Asiakkaan B projekteista, kustiksen tekeminen ei ilmeisesti onnistu ilman minun myötävaikuttamistani. Kun esitin toivomuksen, että palaveri olisi mahdollisimman lyhyt (Asiakkaan A materiaalit ovat vielä aloittamatta), niin responssi oli sanatarkasti "Voi kuule Hernenokka kiltti, meillä kaikilla on paljon töitä, mutta mä en saa asioita eteenpäin ilman että saadaan aikaan yhteinen konsensus siitä miten messuosasto suunnitellaan" [äänensävy: vittumainen]. Ilmaisin, että materiaalia eli laskutettavaa ei vaan synny, ellen minä istu pöytäni ääressä ja tuota sitä. Minua neuvottiin muun muassa suunnittelemaan mielessäni yhtä materiaalia samalla kun tuotan toista.

Nyt vittu oikeesti!

EDIT: Palaveri kesti reilun puolitoista tuntia ja sitä edeltänyt työkaaos saatiin parsituksi jotakuinkin kasaan, mutta epävarmuus omasta paikasta ja olemisen mielekkyydestä syveni taas parin piirun verran. Paljonko pohjaan mahtaa olla matkaa?

Ohi meni.

Uuteen kotiin muuttaminen toi myös uuden työmatkan. Nämä bussit ovat sellaisia jotka tulevat Kaukaa, joissa istutaan korkealla ja joissa on aamuisin mukavan hämärää. Joiden kuljettajat näyttävät oikeilta vanhan ajan bussikuskeilta. Ei ihan niin vanhan, näillä on bussifirman violetit villapuserot.

Istun siis korkealla, hämärässä ja mukavasti. Ensimmäisen viikon taistelin matkapahoinvointia vastaan, viikolla kaksi siirsin aamukahvin juomisen töihin. Työpöydän ääressä hörpittynä päivän ensimmäinen mukillinen tuntuu suorastaan palkinnolta, ja pahoinvointi on pysynyt poissa.

Tänään myöhästyin. Okei, en ole ollut pysäkillä ajoissa ehkä kertaakaan tällä viikolla, mutta eipä ole ollut bussikaan. Aavistan myöhästymisen jo eteisessä, mutta lähden silti. Täällä ajan juoksu ei tunnu olevan niin tärkeää, täällä maalla.

Mitä meille kuuluu

Univelkaista möllöttämistä asiakkaalla ja väsymysraivostusta vajakkikäyttäjiä tukemattoman tuntikirjaussysteemin takia. (Se kiusa! Vielä minä sille näytän!) Koiranpissalätäköiden pyyhkimistä, koska pikkukoira protestoi muuttoa tekemällä asiansa olohuoneen lattialle, parkettia säälimättä. Asia jota on vaan niin vaikea niellä: ei, minä en kestä tätä enää. Liikuskelua, koska lähikoululla on keskiviikkoiltaisin jumppa. Ja kylpemistä, koska me ei-niin-saunaihmiset olemme hurahtaneet uuden kodin pikkuisen saunan loputtoman pehmoisiin löylyihin.

Olen epäilemättä saanut takaisin jotain kadottamaani. Tyhjä olo on poissa, sen sijaan olen väsynyt, rento ja olemassa.

Aamu ja kuu

Eipä mennyt ihan putkeen sekään yö. Kyllä, kipitin äkkiä takaisin lämpimään, ja kyllä, olin tuhisevien ja kuorsaavien lämpöpattereiden turvallisesti ympäröimä, mutta minkäs teet kun ajatukset vetävät omaa hullunmylly-latenightshowtaan? Niinpä. Pyörit mukana. Liian lyhyet luomu-unet ovat silti vähemmän huono kuin kemikaalikooma.

Mistä puheen ollen: unessa isäpuoleni osti tyttärelleen pahvilaatikollisen adhd-lääkkeitä, jotka sittemmin paljastuivat essoiksi. Vaikutus oli kumma kyllä identtinen. Napit näyttivät ihan Voxralta.

Uninen aamu on jäätävän kylmä. (Raha ei tuo onnea, no eipä vissiin, mutta at least I cry in Erich Fend.) Ulkona on jäätävän kaunista. Maailma on säkenöivän jalokivikuuran peitossa, taivaalla möllöttää usvasädekehään kääriytynyt kuu, ja kaamosmasennus on pieni hinta pohjoisesta valosta.

Season Two

Tulen luultavasti katumaan tätä peliliikettä huomenna, sillä kellon soimiseen ei ole enää montaa tuntia, eikä seikkailu pakkasyössä pyjama päällä tiedä hyvää. Ja tiedossa on pitkä päivä asiakkaalla, englanniksi.

Mutta.

En saa unta, koska kaipaan omaa ääntäni. Ehkä kaipaan sitä tottumuksesta. Tai, ehkei blogin lopettaminen ollut sitten kuitenkaan niin harkittu veto. Tai sitten vaan siksi, että uudessa kodissa ja uusissa elämänkuvioissa on niin paljon pureksittavaa. Joten täällä sitä ollaan, yömyöhällä, oman yksityisen tähtitaivaan alla.

Katsotaan mitä tästä syntyy, millainen kirjoittaja minusta näissä maisemissa kuoriutuu.