Vituttaa, raivostuttaa, ärsyttää. Väsyttää. Aivot täyttävä paha haju ja käsissä ilkeältä tuntuva kylmä pissa. Kiikutan helmasta märän päiväpeiton suoraan pesukoneeseen. Tekee mieli vääntää sotkijalta niskat nurin, mutta ei se sen syy ole. Ei vaan enää jaksaisi.
Kaivan työkoneen laukusta ja asetun sohvalle, mutta päädyn lueskelemaan netistä koirien sisäsiisteydestä kertovia artikkeleita. Epämääräiset epäilykseni saavat vahvistusta: pikkukoiran sotkeminen johtuu mitä luultavimmin eroahdistuksesta. Jonka voi laukaista muun muassa muutto. (Tähän asti olemme pyöritelleet sellaista vaihtoehtoa, että syynä saattaisi olla talviruokaan siirtyminen, mutta jokin minussa on harannut vastaan. Eläin tuntuu olevan jotenkin hukassa, vaikken kyllä osaa tätä fiilistä sen tarkemmin eritellä.)
No niin. Se on hädissään, siinä kaikki. Ärtymyksen ja siivoamisen lisäksi pitäisi jaksaa pitää naama peruslukemilla ettei se kokisi tulevansa moitituksi, pitäisi muistaa olla lällyttämättä sitä liikaa, pitäisi lenkittää sitä enemmän. Pitäisi ja pitäisi, vaikka viimeisimmissä elämänkäänteissä tuntuu olevan tarpeeksi ihan muutenkin. Ellei jopa vähän liikaa.
Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Aamulla pysäkillä vieressäni seisova, suurin piirtein ikäiseni nainen rupeaa yllättäen juttusille. Juttu jatkuu kunnes bussi tulee, joten päädymme vierekkäisille paikoille istumaan, ja keskustelu jatkuu vilkkaana koko matkan. Saan tietää muun muassa sen, että hän asuu viereisessä talossa. Ja kun kiipeän iltapäivällä bussiin, niin kas! Uusi tuttavuuteni pitää minulle seuraa myös kotimatkalla, joka tuntuu lyhyemmältä kuin vielä kertaakaan aiemmin.
Kotiutuisikohan pikkukoirakin joutuisammin, jos se saisi uuden ystävän..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti