Pallo hallussa

I:n herätyskellon ilkeä piipitys sekoittuu uneen. Ensimmäinen tietoisehko ajatus on vitutus: miksemme herää hentoiseen, lempeään viserrykseen, kun herätysapplikaatiossa sellainenkin on?? Ensimmäinen ääni on vaaleansininen, toinen vaaleanpunainen. How nice. Että sellainen päivä tiedossa.

Olemme lähdössä reissuun, tarkemmin sanottuna yhdistettyihin sukujuhliin ja uuden vuoden vastaanottajaisiin. Matkaa pitäisi jaksaa taittaa nelisensataa kilometriä. (En itse asiassa ole lähtemisestä lainkaan pahoillani, sillä joulu hujahti ohi ilman edestakaisin rehaamista, ja uudet sukulaiseni ovat kivoja. Herätys on nyt se mikä mättää.) Puen puoliunessa kaapista pitkikset, välipaidan ja ulkoilupuvun, jotka kaikki menevät enemmän tai vähemmän nurin niskoin, ja lähden reikäpallo kainalossani ulos. Pikkukoira kipittää innokkaana edellä: jee lunta jee jeeeee heitä pallo heitä!! Lääkkeet jäävät ottamatta, ja fiksu olisi ehkä jopa ladannut kahvinkeittimen valmiiksi. Olen kaikkea muuta kuin hereillä.

Onneksi kaunis ja vilpoinen aamu puskee uutta happea elimistöön. Koira viilettää kuivahtaneessa heinikossa, ja sen tarmokkaat tapporavistukset ilahduttavat pintani alla uinuvaa kilpaharrastajaa. Tarttuva elämänriemu pehmentää laskua pitkään päivään.

Pakkaudumme autoon, ja koti jää taakse. Palaamme takaisin vasta ensi vuonna.

Autossa aamuhämärissä laulettua

Mato mato mato matala
Mato on niin vitun katala
Mato maistuu suussa pahalta
Vihaan koko maailmaa
Vihaan koko maailmaa.

(sävel: Kuule Isä taivaan)

Rapaisaa joulua

Tämä joulu on ollut tähänastisen elämäni paras. Vieläpä ihan sata nolla. Ja paljon enemmän kuin osasin edes odottaa.

Ei meteliä (koska koirain satunnaisia haukkuhepuleita ei lasketa), ei joululaulujen pakkosyöttöä jouluradiosta.  Ei alkoholia, ei pahoja jouluruokia, eikä elimistölle sopimattomasta ruoasta johtuvia vatsanväänteitä ja ahdistusta. Ei kiirettä, ei edes suhaamista autolla sinne tänne surkeassa kelissä, pimeässä, auto täynnä tavaraa ja eläimiä. Eikä niin muodoin myöskään jatkuvan lähtemisen ja laskeutumisen ja taas uudelleen lähtemisen uuvuttavaa kierrettä.

Kaiken tämän sijaan olen nauttinut ystävien seurasta ja siitä, kun koirat ovat saaneet nauttia elämästään nelijalkaisen ystävänsä kanssa. Mieltä puhdistavista metsälenkeistä ja kurasekamelskasta eteisessä. Hauskoista lahjoista sekä herkkusapuskoista, jotka olemme valinneet itse, perinteistä piittaamatta. (Hernenokan joulupöydässä on luonnollisesti myös herneitä.) Nautin vertaistuesta, hyvistä keskusteluista ja toisaalta mahdollisuudesta olla keskustelematta yhtään mistään. Iloitsen myös uudesta kodistamme, jossa on tilaa olla ja elää silloinkin, kun huoneissa hyörii oman laumamme lisäksi toinenkin. Sukellan suloiseen härdelliin, enkä kaikin ajoin edes muista, että tässä vietetään nyt joulua. Kunhan poimimme parhaat päältä: vapaapäiviä, kynttilöitä, riemastuttavia paketteja, glögiä. Tympeät, mielenkiinnottomat tai meidän jouluumme muuten sopimattomat kuviot suljemme tyynesti ulkopuolelle.

Vieraat lähtevät, ja talo tuntuu yhtäkkiä autiolta. Laitan pyykkiä koneeseen ja tutustun I:n vanhemmilta joululahjaksi saatuun multisötkötyskeittiöhilavitkuttimeen. Tainnoksissa retkottavat koiraimet eivät vielä tiedä, että aion vihkiä vehjeksen käyttöön valmistamalla aivan ensimmäiseksi raakakasvismössöä.

Tahdon viettää jouluni tästä lähtien juuri näin.

Verhon takaa

Tuijotan auton sivuikkunasta pimeyteen. Mieli on tyhjä, aamu on vielä tavallistakin raskaampi olemattomiin kutistuneiden yöunien jäljiltä, mutta tiiraan silti herkeämättä jonnekin kauas.

Tänään on se päivä, kun valo vääntää pimeydeltä niskat nurin. Ratkaiseva askel on itse asiassa jo otettu. Vasta synkimmässä yössä ymmärrän, miksi pimeää on ollut tänä vuonna erityisen vaikeaa jaksaa: se ainoa korvaus minkä synkästä saa, loistaa (muaha) poissaolollaan. Sateinen ja pilvinen sää peittää alleen hengästyttävän kauniin pohjoisen valon, joka on kaikkea muuta kuin laiha lohtu.

Mutta tuolla jossakin, heti tiheän pimeän takana, odottaa valo.

Rakas pieni vatipää

Pikkukoira säikähtää kaatuvaa aurauskeppiä ja riehaantuu. Haukkuu epäluuloisena jalkakäytävällä kävelevää naista, joka puhuu puhelimeen ja kantaa kädessään paperikassia. Ryntää salamana ja hirveällä metelillä pupun perään, ennen kuin taluttaja ehtii ymmärtää mistään mitään. Spottaa nurmikolle eksyneen säbäpallon, jolle on aivan välttämätöntä näyttää heti kaikki taivaan merkit.

Mahtaako tuokaan pelata ihan täydellä pakalla.

Ohuita lankoja

Hyppään ulos bussista. Huomaan heti, että jokin on vinossa, ja lisäksi olen luiskahtaa kumoon.

Sudin hetkisen paikallani. Tasapaino palaa, jalat löytävät rytmin, etsin kangaskassista lapasia. Älyän vihdoin, mikä on toisin. Taivas on kirkas! Pääni yläpuolella tuikkii tähti, eikä kasvoihini vihmo kamalaa, kylmää, märkää vettä. Luistelen hilpeänä kotiin. Puntaroin mielessäni, josko lähtisin vaikka juoksemaan. Tossuissa ei ole nastoja, mutta väliäkö sillä, kun juoksee viisi senttiä maanpinnan yläpuolella?

Moninaisten kotiinpaluurituaalien (ulkoiluta koirat, luuttua lattiat, laita pyykkiä koneeseen, pyöri epämääräisesti pyrstösi ympäri, vaihda kotoisammat vaatteet, kaiva kaapista hapankorppuja kun et muutakaan keksi) jälkeen istahdan sohvannurkkaan. Vajoan miellyttävästi omiin maailmoihini, kunnes kuulen, kuinka ikkunan takana rapsahtaa. Ulkona sataa. Taas.

Kääriydyn syvemmälle viltin sisään. Luen romaanin loppuun, aloitan seuraavan. Tarkastaja saarnaa, kun jumituin sohvalle ja missasin päivän (viikon? kuukauden? vuoden? koko loppuelämän?) ainoan pilvettömän hetken. Kun en lähtenytkään lenkille. Sen ääni kimpoilee tyhjistä seinistä, en jaksa kuunnella. Pakenen sateeseen.

Jäähyväiset

Vanhan kodin myynti on nyt kauppakirjojen allekirjoittamista vaille valmis. Kävimme sunnuntaina hakemassa viimeisetkin tavarat - kattolamput - pois. Kuljimme haikeina tyhjissä, pimeissä huoneissa.

Olen elänyt niissä huoneissa yhden tähänastisen elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Ajattelen I:n ja minun yhteisen taipaleen alkuaikoja, kun kaikki oli vielä uutta. Piti sopeutua uuteen ihmiseen ja uuteen onneen. Eikä ainoastaan ihmiseen, sillä ei aikaakaan, kun myös raidallinen tuli mukaan kuvioihin. Lähdin kuuliaisesti opiskelupaikkakunnalle joka maanantaiaamu, mutta sydämeni jäi, ja lopulta muutin heidän luokseen asumaan. Asetuin taloksi, sovittelin kaikki kirjat kirjahyllyihin, siirsin eniten käytössä olevat astiat sumeilematta alemmille hyllyille. Ehdin kotiutua ja kiintyä kauniiseen kaksioomme.

Nyt jätän kodille jäähyväisiä otsalampun valossa. Silmiini osuvat kuulakärkikynämerkinnät polven korkeudella ovenkarmissa. Purskahdan itkuun. Olemme tarkkailleet nelijalkaistemme kasvua, seuranneet viiva viivalta kipuavaa selän mittaa, ja pyöritelleet päätämme kun tuomio on jo kahdesti ollut kiistaton ylikorkea. Ja tämä hengityksemme monesti salvannut taulukko jää väistämättä ovenkarmiin. En voi siepata sitä mukaani, eikä toivoakaan, että saisin otetuksi siitä pimeässä minkäänlaista kuvaa. Kyseinen mittatikkuovi vie meidät makuuhuoneeseen, jota kaipaan jo nyt: I:n taiteilemaa, suuresti rakastamaani seinämaalausta ei sitäkään saa mukaan, ja uuden kodin keskeneräinen makuuhuone tuntuu vanhaan pesäämme verrattuna kerrassaan ankealta.

Lähdemme vähin äänin. Pihalle jää suuri kuusi, jota olen tuijotellut keittiön pöydän ääressä monet unettomat yöt. I ajaa pois pihasta. Minä itken kunnes muistan, että tärkeimmät vein kuitenkin mukanani: pienen, rakkaan laumani ja kaikki ne muistot, jotka muistan vain minä.

Uuden kodin pihassa kasvaa koivu, jonka oksat piirtävät kuvioita keittiön ikkunaan.

Ei sisällä lähdeviittauksia

Säpsähdän hereille 5:47, enkä saa enää unta. Vaikka teen äkillisiä ratkaisuja, pistän menemään laajoissa kaarissa, niin se ei tarkoita sitä, etteivätkö asiat jäisi vaivaamaan. Päin vastoin.

Kommentoin blogissani tässä päivänä muutamana Ilta-Sanomien adhd-aiheista artikkelia, ja ilmoitin ylimielisesti, että artikkeli sisältää muutamia asiavirheitä. Pikalukuaivoni olivat oikeastikin sitä mieltä, mutta suurin syy oli mainitun julkaisun lähes kestämätön journalistinen taso. Ilta-Sanomien "asia"jutuista (hah haa) suorastaan kuuluu sanoa, että siinä on asiavirheitä. Ellei näin tee, on vähintäänkin medialukutaidoton tollo. (Tarkastaja: Miksi sitten otit sen mukaan, senkin ääliö? Minä: Koska pidin siitä. Shut up.) Okei, en ollut läheskään noin itsevarma. Viikko on huvennut lähinnä itkuromahteluun ja päänsärkylääkkeiden rouskuttamiseen, ja Tarkastaja on messunnut pääni sisällä armoa tuntematta. En saisi tätäkään ulos, ellei olisi näin aamu. Se kai nukkuu vielä tähän aikaan.

Yllättävä taho kävi tiedustelemassa tarkennusta asiavirheheittooni – ja paljastui siinä sivussa artikkelin kirjoittajaksi. Lamaannuin kauhusta. Mitä minä, typerä, menen kommentoimaan tekstiä, jonka kirjoittaja tietää aiheesta kaiken? Minä, joka en tiedä aiheesta mitään? Mitä helvettiä edes menen sanomaan ylipäänsä tarkistamatta kirjoittajaa? Ja mitä minä nyt voin tehdä, kun en yleisen tilani takia pysty mihinkään? Reaktio tulee suoraan selkärangasta: juoksen karkuun. Poistan tekstin. Koko surkea sotku, kommentteineen kaikkineen, katoaa alle puolen minuutin harkinta-ajan jälkeen bittiavaruuteen. Tarkastaja saa taas lisää vettä myllyynsä. Sinä tyhmä, tyhmä lintuotus, mitäs menit osailemaan, sulle nauravat nyt kaikki, ja se on ihan oikein.

Heti poistoliikkeen tehtyäni tajuan, että I ei koskaan ehtinyt lukea tekstiä, julkista rakkauskirjettä. Koska yleensä olen kelvoton puoliso enkä muuta. Ratkean vielä suurempaan parkuun. Sait taas ansiosi mukaan, eikös niin.

Natinaa liitoksissa

Sattuupa hassuja. Olen tässä päivänä muutamanakin luullut, että kannettavan alle on eksynyt leivänmuruja tai vastaavaa sälää. Rakkine nimittäin keikkuu, kun nakuttelen sitä keittiön pöydän ääressä.

No, ei ole leivänmuruja, eikä muutakaan eväitä. Tuli hetki, jona kyllästyin hajamieliseen koneen-alusen-huiskimiseen, ja päätin siivota masiinaa ikävästi keikuttavat häiriläiset tiehensä. Vaan sepäs ei käynytkään päinsä, sillä havaitsin, että koneeni akku on eriskummallisesti pullistunut. (Vasta kolme ja puoli vuotta vanha, raivostuttavan suuri ja painava hopeainen omenakoneeni, joka kaiken muun pahan lisäksi on huonon hoidon takia tuskastuttavan hidas verrattuna SSD-levylliseen työkoneeseeni? Tässäkö sotaratsussa muka jotakin elimellistä vikaa? Ei voi olla!)

Hmph. Kuinka kauan kestäisi maksaa takaisin kulutusluotto, jolla - - - En ehdi ajatella loppuun asti, kun I on jo selvittänyt, mitä uusi akku kustantaa.

Joululomani on vaarassa peruuntua äkillisen työrynnäkön takia, toinen kahden-Voxran-päivä meni ensimmäistä huomattavasti paremmin, menen huomenna toiselle työhaastattelukierrokselle, I ärsyttää minua joko pelaamalla ärsyttävä-äänistä peliä tai puhumalla siitä lakkaamatta aina kun ei pelaa, ja töistä kotiin palattuani tallasin hämärässä aulassa koiranpissaan.

Jos elämäni olisi romaani, niin minä avaisin nyt kaljan.

Eripäivä

On hyviä päiviä, ja sitten on huonoja päiviä.

Sunnuntaina hyvä päivä voitti ihan kirkkaasti. Hyvää oli muun muassa kiuaskiviä myöten puhdas sauna sekä sen kirotun viemärin auki rassaaminen. Saunaa imuroidessani tajusin, että erilaisuus ja sen hyväksyminen on modernissa, näennäisrennossa kulttuurissa oikeastaan aika vaikeaselkoinen yhtälö. Yksilön panokselle voidaan ladata paljon painoarvoa, mutta individualismi on toisaalta aika tilaavievää. Minäminien yhteisössä minä uhkaa nousta tärkeämmäksi kuin me, mikä taas etäännyttää tehokkaasti siitä tosiasiasta, että ihmiset ovat ihan oikeasti erilaisia, ja että se on ihan ookoo. Minulle tämä oli hyvää tekevä havainto, kenellekään lukijalleni ehkä ei.

Hyvää oli myös I:n puoliherätteellis-improvisatiivisesti taiteilema toffee, jonka ainoa paha puoli oli sen hämmästyttävän heikko säilyvyys. Uurastin koleassa kosteudessa hyvänlaisen lenkin, ensin sen vastahakoisen, sitten sen reippaan pinkojan kanssa. Palasin kotiin varpaat kohmeessa märissä lenkkareissa kera kuraisen koiran.

Maanantaina hyvä painui ilmeisesti viettämään vapaapäivää jonnekin lämpimään. Olen ollut väsynyt, haluton ja vittuuntunut puuropää. Ensimmäinen kahden Voxran päivä ei lupaa hyvää. En kuule omia ajatuksiani, ja käytän ilmeisesti vääriä sanoja, koska kukaan ei ymmärrä mitä puhun. Kotiin päästyäni itken pitkään ja hartaasti, jotta jaksaisin luututa makuuhuoneen lattian ja pestä sen perkeleen koiranpedin taas kerran. Jalan ulkosyrjää viiltää, ja yskin mennessäni kuin vanha hirvi. Aivojen paikalla on ehkä kymmenen kilon säkki märkää hiekkaa.

Kliseiden kuningas: kahta samanlaista päivää ei ole. Joo heippa.

Juoppo mikä juoppo

Pitkällinen ruinaukseni tuotti vihdoinkin tulosta: talouteemme kotiutui tänään SodaStream, tuo hiilihapotettujen juomien suurkuluttajan viehkeä taikamasiina. Ynnä muutama pullollinen erilaisia maku-uutteita. (Hokasin vasta kotona, että niitä vichyn makuisia, siis ei-makeutettuja, olisi ollut vaikka mitä makuja; muuten olisin napannut mukaani luultavasti enemmän kuin kaksi erilaista.)

Kotimatkalla I pohdiskeli ääneen, että meidän perheen joululahjat oli sit varmaan tässä.

Mitäpä tuosta! P-zzzZZZzzzzz-t!

Kahdeksas ihme

Seison aamutuimaan lääkekaapin edessä ja pyörittelen Voxra-purkkia käsissäni. Lääkäri on vastannut sähköpostiin ja kehottanut tuplaamaan annostuksen, mutta sisälläni kaihertaa epäilys. Olo on ollut viime aikoina oudon usvainen, mikä voi hyvinkin johtua Voxrasta; kokeilun aloittamisesta on kulunut vasta reilu kuukausi. Lopulta ratkaisen ongelman siirtämällä päätöksentekoa. Kalastan korkeasta purkista vain yhden pillerin, pienen ja pyöreän.

Joitakin hetkiä myöhemmin eksyn vessaan harjaamaan hampaitani, ja teen hämmentävän havainnon: astmapiippu on tyhjä. On ollut jo ties kuinka kauan. Kortisoniannos on pudota humpsahtanut joku kaunis aamu puoleen - otan aamulla ja illalla samaa tavaraa, mutta eri piipusta - ja yhtäkkiä kuviosta tulee kirkas, kokonainen. Minulla on hapenpuute.

Oivallus selittää öiset yskänrytinät, I:n noteeraamat puuskahtelut (ootko sä jostakin vihainen vai mikä nyt on), piinallisen vetämättömyyden. Huonosti kulkevat lenkit ja jälkiahdistukset, pystyyn nousevat portaat toimistolla, tummat pilvet pääni päällä.

Ärsyttää. Olisi tietysti (läpäläpä) pitänyt tajuta säätää annostusta oireiden ilmaantuessa (napunapu), varsinkin kun sää on jatkuvasti kostea ja kylmä. En ole tässä kuosissa todellakaan ensimmäistä kertaa, mutta elimistö osaa olla uskomattoman sitkeä. Terve ihminen ei selviytyisi edes hengissä, jos hapensaanti putoaisi äkkiä tälle tasolle, mutta minä se vaan mennä porskutan. Hitaasti hiipivää vajausta ei ole helppo huomata, kun mitään muita, esimerkiksi allergisia, oireita ei ole. Pitäisi vaan jaksaa tarkkailla sitä omaa vointia. (Mikä tarkoittaa samaa kuin sairauksissaan piehtaroiva tekokipiä, niin meille opetettiin kotona kun oltiin pieniä, kaikilla kolmella kakaralla astma.)

Nyt pitää malttaa hiljentää tahtia, ettei tulehdus kaada petiin ennen kuin asettuu. Mutta toisaalta: mieluummin silti tämä kuin se, ettei Voxrakaan sovi hitaudesta ahdistuvalle Hernenokallenne.

Tuulen teitä

Työhaastattelu meni hämmentävän hyvin. Tyypit pöydän toisella puolella ymmärsivät aspergernörttipuheenvuorojani, puhuivat jopa sujuvasti takaisin. Kai tulevaisuudensuunnitelmat voi pistää uusiksi viikon parin välein? Tuuliviiriys väsyttää.

Sukunimen muutos virallistui eilen. On yllättävän huojentavaa tietää, minkä niminen on. Kokonaan samanniminen.

Olen huolissani pienestä veljestäni. Aikuinen mieshän se on, mutta kuitenkin. Missä lie mahtaa mielensä harhailla.

Tynkäviikko

Matolla matelevaan itsenäisyyspäivään virtasi sittenkin raikasta ilmaa: pikkukoira ja minä pääsimme lumeen peuhaamaan, ja raitaviineri "pääsi" kanssani remmijuoksutukselle, mitä se arvosti tavallisen vähän.

Harhauduin aamulla väärään bussiin (olin viemässä muuatta tärkeää pakettia postiin enkä taas ihan ajatellut), ja seikkailin neljäkymmentä minuuttia missälie. Että elämä voikin tuntua päättymättömältä maanantailta keskiviikkona.

Laitoin sähköpostia psykiatrille: nostetaanko Voxran annostusta, vai jatketaanko näin?

Iltapäivällä sain yllättävän työhaastattelukutsun. Niin yllättävän, etten oikein tiedä, kuinka siihen suhtautuisin.

Niinpä lähden jumppaan. Loppuvenyttelyjen taustalla soi Ave Maria. Itku pistelee nokkaa, josta herneet ovat valuneet hien mukana jonnekin pois.

Kotiin palattuani löydän lattialta siististi muuntajan juuresta irti järsityn tietokoneen laturinjohdon, sekä kaksi hyvinvoivaa vinttikoiraa.

Saan niin paljon enemmän kuin tulen ikinä ansaitsemaan. Ja se viemärin penteles on edelleen putsaamatta.

Tärkeintä on tunnelma

Koko lauma juhlii itsenäisyyttä viettämällä laiskaa vapaapäivää isolla sohvalla (I ja raidallinen), pienellä sohvalla (unissaan murahteleva pikkukoira) ja raidallisella, koiranpissalta tuoksahtavalla matolla (minä).

Illalla satoi ensilumi, ja pienempi kuono on ollut ulkosalla tavallistakin riehakkaampi. Nautin pinkojan ilosta, eikä meillä ole kiirettä mihinkään. Talvipäivän valo hämmentää ja naurattaa.

Kirjoitan työpaikkahakemusta pitkään ja hartaasti. Paikka on sen arvoinen, mutta olen aivan varma siitä, ettei vaivannäköni tuota tulosta. Maailma toimii nimittäin toisinaan niin, että mitä enemmän vaivaa näkee jonkin asian saavuttamiseksi, sitä epätodennäköisempää on onnistuminen.

Saan hakemuksen valmiiksi, ja aika tuntuu jämähtävän paikoilleen. Kiemurtelen matolla, nousen välillä tekemään jotakin kuin ohimennen, ja palaan taas takaisin. Paikallaan oleminen on ihan mahdotonta. Päivän valoisat tunnit pitäisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mutta lauma torkkuu. Koetan houkutella itselleni ulkoiluseuraa lausumalla taikasanan lenkille, mutta sohvajengi vetäytyy syvemmälle pörröisiin viltteihinsä.

Voi helkkari sentään. Näyttää siltä, ettei minulla ole enää kertakaikkiaan mitään muita vaihtoehtoja, kuin ryhtyä puhdistamaan alakerran vessan tukkeutumaisillaan olevaa viemäriä. No, siinähän on hyvää aikaa ja sopivasti tunnelmaa pohdiskella isänmaata.

Make it double

Equasym-varastoja on täydennettävä vielä ennen pitkää viikonloppua, joten marssin aamulla apteekkiin. Istahdan tuoliin tiskin taakse ja änkytän, että haluan lääkkeitä säilytyksessä olevalta reseptiltä. (Olen jotenkin uninen hämärän, lämpimän bussin jäljiltä.) Vieras farmaseutti kysyy nimeäni.

Jään tuijottamaan vaitonaisena tyhjään. Aivoissani rutisee. Tiedän, mitä minulta halutaan, ja samalla kuitenkaan en.

– Niin mikä teidän nimi, teidän oma nimi on?

– Öööö, siis kyllä mä tiedän mikä mun nimi on, mutta mä menin just naimisiin, tota ... se on joko M tai N. Luulen, että se on M. Siis siinä reseptissä.

Tiedostan kuulostavani kohtuullisen typerältä. Farmaseutti häipyy etsimään ensin reseptiä ja vähän myöhemmin lääkkeitä. Tarralaput tulostuvat, olen vajonnut pohtimaan kansainvälisiä yksiköitä, atomimassayksiköitä ja muitakin yksiköitä, sillä yksiköthän ovat mahtavia – kunnes tajuan säpsähtäen, että minulle ollaan paketoimassa väärää lääkettä.

– Hei toi on väärää. Sehän on vihreää. Pitää olla sinistä.

Fail.

– Niin, siis, ku toihan on kymppiä.

Epic fail. Voi vitun retardi.

Farmaseutti ehtii kuitenkin hoksata, missä mennään metsään, ja käy hakemassa uudet paketit. Tällä kertaa sitä oikeaa, sinistä, kaksikymppistä. Tulostetaan lisää tarroja, pakkaan lääkkeet laukkuuni, ja selviydyn kassan kautta ulos.

Tilanne vaatii lattea. Tuplana.

Tervetuloa jää

Öinen maailma on ahdistavien kuvien sarjatulta: ruumiita, isoja sieniä, epämääräisiä lääkärintodistuksia joista tiedän etten voi viedä niitä töihin, vaikka minun pitäisi jäädä sairaslomalle. Herään koirien pyöriskelyyn ja pissahätään varttia ennen kellonsoittoa. Helpotus. Olet kotona, olet turvassa, kukaan ei ole kuollut, kaikki on hyvin.

Kipitän aamuvarhaisella ulos lämpöisästä kotikolostamme. Raikas ja helpottava ulkoilma tulee vastaan heti eikä vasta rappukäytävän jälkeen. Ylellistä, varsinkin jos sattuu olemaan sekä lähtöahdistuvaa sorttia että pakkautunut kunnon vaatekerroksiin.

Ulkona, todellisessa maailmassa, odottaa ihmeellinen yllätys. Hopeaisen eläinmobiilin tuulilasi on peittynyt jääkuvioihin, jotka kimaltavat keskellä tummansinistä aamuhämärää. Jään ällistelemään kukkasiksi, koruiksi, höyheniksi jähmettynyttä kosteutta. Mutta vain hetkeksi, sillä aivan pian tulee bussi. Jatkan matkaani, joka on vähällä hidastua enemmänkin: kotitie on jäässä. Tanssahtelen hullunkurisesti eteenpäin. Nahkasaapikkaiden rouheat pohjat pitävät sittenkin, mutta nyt on liikuttava kahta liukkaammin, ettei bussi jätä.

Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta. Jotakin selittämätöntä taikaa siinä on. (Myönnettäköön, että olen sopeutunut melko tavalla niiden kolmen joulun aikana, jotka olen viettänyt I:n perheen kanssa.) Joulu on silti aina ollut lupaus pysähdyksestä ja vaikka lyhyestäkin lomasta – sekä talven selän taittumisesta. Sitä paitsi I:tä edeltäviä jouluja kalunnut tyhjyys on nyt poissa. Muulla ei oikeastaan ole edes väliä.

Jouluun liittyvä ruokahärdelli on yleisesti ottaen aika ahdistavaa, mutta on sentään yksi jouluherkuksi laskettava pupellettava, joka maistuu jopa krantulle Hernenokalle. Tarjoilin viikonloppuna ystävälleni glögiä, ohuita pipareita ja aurajuustoa, nokka mausteisista tuoksuista tuhisten.

Kukin tavallaan.

Hyvän pysäkki

Istun sohvalla jumpan ryydyttämänä ja odotan jälkiahdistuksen laantumista ennen saunaa.

Mielessä liikahtelee verkkaisesti mukavuuksia, kuten tuleva viikonloppu, ystävien vierailu ja yli maanantain ja tiistain jatkuva vapaa. Pikkukoira makaa kerällä vieressäni. Se yllätti tänään iloisesti: en löytänyt kotiin palattuani ainuttakaan lätäkköä.

Elämä hymyilee hiljaa, hyväksyvästi.

Kulje mukanani aina

Vien koiran vaikean loppukesän ja syksyn aikana tutuksi tulleelle fysioterapeutille. Selkä on kuulemma parempi. Olen ihan hirveän helpottunut, kun fyssari kiskoo aarrettani hännästä.

Lähdemme fyssarilta bussilla, ja yritän parhaani mukaan pysyä korkealla penkillä sylimatkustajan kanssa. Erotan radiosta sanat, samat, jotka kuulin aamulla autossa:

Hei kohtalo
Oon iso tyttö jo
Ja mä päätän sen
Kenen oon tai en

Chisu laulaa, koira lepää polvillani painavana, tyynenä keränä, enkä ole ihan varma, olemmeko hypänneet oikeaan bussiin.

Riviin järjesty

Arki ei ole yksi suuri asia, vaan monta monituista pientä.

Tänään I kunnostaa (minun suosiollis-sählännällisellä avustuksellani) eteistä. Tulee kenkäteline ja kaksi seinänaulakkoa suureen henkarikaappiin. Jonka tanko ehkä vaihdetaan vielä, koska se tuntuu oudolta ja kirskuu. Mutta voin jo ripustaa naulakoihin koirien kamoja, ja omia, savisia ulkoiluromppeitani. Tuntuu hyvältä, kun uuteen kotiin ilmestyy asioita, jotka tekevät juuri meidän elämästämme vähän sujuvampaa.

Työhuone tuntuu ihan mahdottomalta projektilta, koska tavara on mitä sattuu, ja sitä on liikaa. Mutta sekään ei oikeastaan haittaa, sillä I on luvannut auttaa. Ja täällä kaikki on jotenkin selkeämpää, ilmavampaa.

Ehkä täällä tuulee useammin?

HengiSSÄ

Eilinen hiekkamyrsky tyyntyi hetken hengähtämisellä, lämpimällä kanelikahvilla ja I:n valmistamalla herkkusapuskeella. Loppupäivän ohjelmakin oikenee: kuka muka ei halua viettää sunnuntai-iltaa ihanan Ikea-logiikkapelin kimpussa?!?

Osallistun lajittelemalla erikokoisia ruuveja, muttereita, nippeleitä, nappeleita, puutappeja ja muita pikkuosia. Häsläämällä edestakaisin, kyvyttömänä vastaanottamaan suullisia ohjeita, mutta innokkaana pläräämään ihanaa, paksua kokoamisopasta. I näyttää, miten uutta akkuporakonetta käytetään ruuvinvääntimenä. (Hyvä niin, koska muuten projekti jatkuisi varmaan vieläkin.) Ja minä pärjään, koska olen yksi pojista.

Saimme häkkyrän kootuksi, pikkuinen työhuoneemme näyttää jo huomattavasti kotoisammalta, ja niille kolmelle yli jääneelle ruuville löytyi hyvin kätketyt kolot tummasta puusta. Ne eivät sittenkään olleet peräisin minun päästäni.

Ulkona riehuu tuuli, joka ylittää kaikki muut maailman voimat. Navakka ilmavirta lennättää minua kuin lintua. Nelitassut kyyristelevät ankaraa viimaa, säntäävät salamannopeina saalistajina kieppuvien lehtien perään unohtaen hetkeksi kaiken muun, kunnes palaavat taas todellisuuteen: joko käännytään takaisin?

Sopii minulle. Kotona odottaa sauna.

ssä

Viikon veemäisin notkokohta on supermarketvierailu. Sitä edeltää aina jupinaa (miten muka voi tietää, mitä haluaa syödä yliyliyliylihuomenna), harrasta kauppalistan laadintaa sekä aaltoilevaa lähtöahdistusta. Ja tänään ylimääräisenä ohjelmanumerona Erinäisten Tarpeellisten Tavaroiden kalastelua Ikeasta. Hyi hitto.

Onneksi tuo nykyihmisen helvetillinen ruoanmetsästysmatka on tänään tavallistakin kauheampi. Kaikki kirskuu, vinkuu ja piippaa, vitun kakarat kiljuvat ja mainosjollotukset raikaavat. Peitän korvat käsillä ihan surutta. Päässä pyörii kaaoksena mitä nyt piti ja mitä vielä pitää, koska mitään ei saa unohtaaaaaaa ettei tarvitse tulla enää ikinä uudestaaaaaan. Aistit raastavat, olen jotenkin voimaton, sekava viikko lyhyine yöunineen ja ystävän vierailuineen väsyttävät vielä. Pakkaan ostoksia kasseihin ja mutisen numeroita.

Mutta sitten se on ohi. I ajaa auton parkkihallista. Ulkona on vastassa säkkipimeä ja sade, olen ihan jäässä, ja koko helkkarin päivä meni TAAS tähän. Ostamiseen. Ei ihme, ettei kenelläkään ole koskaan aikaa. Keho rempoilee liikunnan kaipuuta, mutten kestä ajatusta toisista märistä lenkkareista.

Kuvittelen, että pahin on jo takana, koska pian pääsen kotiin ja lämpimään ja hiljaisuuteen, pelaamaan viikon varastoilla tetristä jääkaapin ja pakastimen ääressä. Mutta ei! Automme on edelleen täynnä niitä tarpeellisia tavaroita jotka painavat kaikki tonnin. Ja kotipihalla selviää, etten ole eläissäni kokenut tällaista tuulta. On jaksettava vielä raahata, rimpuilla, taistella myrskyä vastaan. Minä en kanna tätä tavaramäärää. En ruokia, koska en enää koskaan syö, koska en pysty. En vierassänkyä, koska meille ei tule enää ikinä vieraita, koska laitan oven perässäni lukkoon. Nieleskelen itkua.

Tuuli riuhtoo ovea, kun yritän sulkeutua suojaan. En kuule mitään mitä I sanoo, koska pääni on täynnä raskasta, sihisevää hiekkaa. Se tukkii korvat ja nenän ja kiertää kiertää kaikki päässä jäässä jäässä äässä ssä ssä ssä ssä

Liikahduksia

Kotiovesta sisään astuessa ei tarvitse jännätä, että onko vai eikö ole. Sen haistaa kynnykselle asti.

Vituttaa, raivostuttaa, ärsyttää. Väsyttää. Aivot täyttävä paha haju ja käsissä ilkeältä tuntuva kylmä pissa. Kiikutan helmasta märän päiväpeiton suoraan pesukoneeseen. Tekee mieli vääntää sotkijalta niskat nurin, mutta ei se sen syy ole. Ei vaan enää jaksaisi.

Kaivan työkoneen laukusta ja asetun sohvalle, mutta päädyn lueskelemaan netistä koirien sisäsiisteydestä kertovia artikkeleita. Epämääräiset epäilykseni saavat vahvistusta: pikkukoiran sotkeminen johtuu mitä luultavimmin eroahdistuksesta. Jonka voi laukaista muun muassa muutto. (Tähän asti olemme pyöritelleet sellaista vaihtoehtoa, että syynä saattaisi olla talviruokaan siirtyminen, mutta jokin minussa on harannut vastaan. Eläin tuntuu olevan jotenkin hukassa, vaikken kyllä osaa tätä fiilistä sen tarkemmin eritellä.)

No niin. Se on hädissään, siinä kaikki. Ärtymyksen ja siivoamisen lisäksi pitäisi jaksaa pitää naama peruslukemilla ettei se kokisi tulevansa moitituksi, pitäisi muistaa olla lällyttämättä sitä liikaa, pitäisi lenkittää sitä enemmän. Pitäisi ja pitäisi, vaikka viimeisimmissä elämänkäänteissä tuntuu olevan tarpeeksi ihan muutenkin. Ellei jopa vähän liikaa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Aamulla pysäkillä vieressäni seisova, suurin piirtein ikäiseni nainen rupeaa yllättäen juttusille. Juttu jatkuu kunnes bussi tulee, joten päädymme vierekkäisille paikoille istumaan, ja keskustelu jatkuu vilkkaana koko matkan. Saan tietää muun muassa sen, että hän asuu viereisessä talossa. Ja kun kiipeän iltapäivällä bussiin, niin kas! Uusi tuttavuuteni pitää minulle seuraa myös kotimatkalla, joka tuntuu lyhyemmältä kuin vielä kertaakaan aiemmin.

Kotiutuisikohan pikkukoirakin joutuisammin, jos se saisi uuden ystävän..?

Iltapäivää päin

Meinaa torkuttaa, mutta onneksi apu on lähellä.

Eilisiä uutisia

Hyppään aamuviluisena bussista ulos ja aloitan unissakävelyn kohti toimistoa. Pian matkani katkaisee näkökenttääni ilmestyvä lehtiotsikko, joka julistaa ällistyttävää sääennustetta: uusimpien laskelmien mukaan ilmat pysyvät lämpiminä helmikuulle asti.

Pyörittelen saamaani tietoa. Ulkovaatetuksen optimointi on hankalinta juuri tähän aikaan vuodesta. Kylmä ja kostea luikertelee luihin ja ytimiin, ja pureva tuuli saa plusasteet tuntumaan pakkaselta. Mutta jos keittiön ikkunan taakse viritetyn lämpömittarin lukemat näyttävät nollan yläpuolta, en voi pukeutua kunnollisiin talvivarusteisiin. Koska, jos otan oikeasti lämpimät vaatteet käyttöön jo nyt, niin mitä ihmettä minä teen sitten, kun punainen viiva vajoaa reilut parikymmentä piirua alaspäin? Bussipysäkillä on kuitenkin hytistävä joka aamu, ja liian lämpimissä vaatteissa kipittämisestä seuraa hiki – jota puolestaan seuraa entistä ankarampi kylmistys. Pitääkö tätä samaa arpomista jatkaa, hitto vie, ensi kesään asti?!?

En pääse oikeastaan mihinkään lopputulokseen, mutta olen sikäli poissa tolaltani, että pistäydyn kahvikioskissa ostamassa latten. Minulla ei todellakaan ole tapana tehdä moisia heräteostoksia, mutta lämmin, höyryävä pahvimuki tuntuu ihanalta lapasten läpi.

Vasta myöhemmin tajuan, että tabloid-otsikointeja ei pitäisi ottaa niin tosissaan. Taidan sittenkin hankkia UGGit; moon bootsit ovat tänään so last tuesday.

Tossuin ja tassuin

Puen lenkkitossut, kipaisen pihalle ja annan jalkojen viedä. En ole aikoihin tuntenut itseäni näin vapaaksi. Raidallinen juoksee kohteliaasti perässä, ja unohdan sen läsnäolon - kunnes se lopettaa lenkin lyömällä jarrut pohjaan. (Eläinparka.) Mutta oi syksy ja kodikkaasti valaistu maailma!

Kotiin palattuani köhin lopun iltaa jälkiahdistusta, mutta suunnittelen silti lenkkitoverin-etsintä-senssi-ilmoitusta. Syyttävästi kotimatkalla mulkoillut raidallisloipotin kun ei taida lähteä huomenna uudestaan.

{#%^**+%#%^¥•}

Marraskuinen maanantai on synkistä synkin. Maailma on täynnä hernerokkasumua sekä ulkona että pään sisällä.

Mikään ei ole koskaan ollut näin tahmeaa. Ei edestakaisin vellova työprojekti, ei esseen kirjoittaminen, ei pikkukoiran sisäänpäin aukeavan oven taakse tuottama yllätys.

Kuppi nurin, peitto niskaan, palataan huomenna asiaan.

Jos nyt vähän

Blogi pukeutui vaihteeksi valkeaan.

Talvipäivänseisaukseen on enää kuukausi. Okeiokeiokei, muutama hassu päivä päälle, mutta lähtölaskenta alkaa ihan pian.

Mediatutkimuksen kurssin päättävä essee piti palauttaa ai niin tänään (olen vältellyt totuuden kohtaamista koko viikon), joten palautan sen huomenna. Ehkä. En raaskinutkaan mennä yli rimaa hipoen, saati kaatuneen aidan; semiotiikka nyt vaan on liian mielenkiintoista.

Sunnuntai on uusi lauantai: viikon(lopun) päätteeksi käydään saunassa, juodaan vadelmavichyä ja pukeudutaan uuteen, raidalliseen yöpukuun.

Melkein naurattaa.

Etäisyyksien edessä

Ensimmäiset päivälliskutsut uudessa kodissa. Keittiöstä paikkansa löytäneen, suuren ruokapöydän ääreen kerääntyy tuttu joukko. Yhden tärkeän ihmisen poissaolo jättää iltaan kolon. Amerikka on ihan hirveän kaukana.

Kotoisa, mutta sangen sosiaalinen meno uuvuttaa, ja vetäydyn piiloon tiskivuoren taa. Ajatukset askaroivat omiansa, ja ahdistus pääsee iskemään alitajunnasta jo vähän jäähtyneen tiskiveden lämpöiseen tietoisuuteeni. Mitä ihmettä minä oikein teen? Teenkö minä muka ratkaisuja, jotka ovat minulle hyväksi? Vieläkö tässä kehtaa väittää elävänsä kuten opettaa? Kyllä ihmisen pitää itse tietää, miten hän haluaa elämänsä elää. Sitä oli helppo hokea just tasan niin kauan kuin tiesi.

Nelijalkaisten iltapissatuksella tiirailen yllämme aukeavaa kirkasta tähtitaivasta. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Vielä kun osaisin katsoa tähdistä oikean suunnan.

Oikein kuultua

Kuulin* tässä päivänä muutamana Jari "Siltsu" Sillanpään kappaleen Hän laulaa, jossa hän laulaa:

Hän laulaa koska haluaa
Hän laulullansa rakastaa
Hän laulaa rakkaudesta lauluun
Ja koko elämään

Olen kuullut kipaleen pari kertaa aiemminkin, enkä ole vaivautunut miettimään sen sanomaa. Mitäpä tuota, selvää asiaa.

Tänään sain kuitenkin aamuaivoillani aivoituksen, suorastaan ahaa-sellaisen. Tajusin, että Hän laulaa koska haluaa ei taidakaan tarkoittaa sitä, että hän laulaa silloin, kun häntä huvittaa. Hän laulaa siksi, että haluaa tehdä niin.

Koko biisi muuttui jotenkin latteaksi. Ajatus omia aikojaan hoilottelevasta tyypistä oli piristävä. Harvapa meistä käskien laulaa.

___

*) En voinut vaikuttaa tilanteeseen, sillä olin suljettuna jumppasaliin.

Teksti, jonka lähettäisin eteenpäin jos uskaltaisin.

Mulla on nyt vähän sellainen tuntuma, että resursointi ei ainakaan minun osaltani toimi. Olen yrittänyt itse vaikuttaa asiaan kuten viimeksi kehotit, siis koettamalla rajoittaa palavereissa istumista ja pitämällä sisikset mahdollisimman tehokkaina. Tämä ei, ikävä kyllä, kuitenkaan ole kaikkien intressi, ja silloin palaverin kulkuun tai kulkemattomuuteen tuntuu olevan hyvin vaikeata vaikuttaa.

Tämänpäiväinen ongelmatilanne syntyi siitä, että sovin henkilö X:n kanssa toimittavani Asiakkaan A verkkokaupan materiaaleja asiakkaalle tänään. Henkilö Y pitää kuitenkin tärkeänä, että pidämme juuri tänään iltapäivällä sisiksen Asiakkaan B projekteista, kustiksen tekeminen ei ilmeisesti onnistu ilman minun myötävaikuttamistani. Kun esitin toivomuksen, että palaveri olisi mahdollisimman lyhyt (Asiakkaan A materiaalit ovat vielä aloittamatta), niin responssi oli sanatarkasti "Voi kuule Hernenokka kiltti, meillä kaikilla on paljon töitä, mutta mä en saa asioita eteenpäin ilman että saadaan aikaan yhteinen konsensus siitä miten messuosasto suunnitellaan" [äänensävy: vittumainen]. Ilmaisin, että materiaalia eli laskutettavaa ei vaan synny, ellen minä istu pöytäni ääressä ja tuota sitä. Minua neuvottiin muun muassa suunnittelemaan mielessäni yhtä materiaalia samalla kun tuotan toista.

Nyt vittu oikeesti!

EDIT: Palaveri kesti reilun puolitoista tuntia ja sitä edeltänyt työkaaos saatiin parsituksi jotakuinkin kasaan, mutta epävarmuus omasta paikasta ja olemisen mielekkyydestä syveni taas parin piirun verran. Paljonko pohjaan mahtaa olla matkaa?

Ohi meni.

Uuteen kotiin muuttaminen toi myös uuden työmatkan. Nämä bussit ovat sellaisia jotka tulevat Kaukaa, joissa istutaan korkealla ja joissa on aamuisin mukavan hämärää. Joiden kuljettajat näyttävät oikeilta vanhan ajan bussikuskeilta. Ei ihan niin vanhan, näillä on bussifirman violetit villapuserot.

Istun siis korkealla, hämärässä ja mukavasti. Ensimmäisen viikon taistelin matkapahoinvointia vastaan, viikolla kaksi siirsin aamukahvin juomisen töihin. Työpöydän ääressä hörpittynä päivän ensimmäinen mukillinen tuntuu suorastaan palkinnolta, ja pahoinvointi on pysynyt poissa.

Tänään myöhästyin. Okei, en ole ollut pysäkillä ajoissa ehkä kertaakaan tällä viikolla, mutta eipä ole ollut bussikaan. Aavistan myöhästymisen jo eteisessä, mutta lähden silti. Täällä ajan juoksu ei tunnu olevan niin tärkeää, täällä maalla.

Mitä meille kuuluu

Univelkaista möllöttämistä asiakkaalla ja väsymysraivostusta vajakkikäyttäjiä tukemattoman tuntikirjaussysteemin takia. (Se kiusa! Vielä minä sille näytän!) Koiranpissalätäköiden pyyhkimistä, koska pikkukoira protestoi muuttoa tekemällä asiansa olohuoneen lattialle, parkettia säälimättä. Asia jota on vaan niin vaikea niellä: ei, minä en kestä tätä enää. Liikuskelua, koska lähikoululla on keskiviikkoiltaisin jumppa. Ja kylpemistä, koska me ei-niin-saunaihmiset olemme hurahtaneet uuden kodin pikkuisen saunan loputtoman pehmoisiin löylyihin.

Olen epäilemättä saanut takaisin jotain kadottamaani. Tyhjä olo on poissa, sen sijaan olen väsynyt, rento ja olemassa.

Aamu ja kuu

Eipä mennyt ihan putkeen sekään yö. Kyllä, kipitin äkkiä takaisin lämpimään, ja kyllä, olin tuhisevien ja kuorsaavien lämpöpattereiden turvallisesti ympäröimä, mutta minkäs teet kun ajatukset vetävät omaa hullunmylly-latenightshowtaan? Niinpä. Pyörit mukana. Liian lyhyet luomu-unet ovat silti vähemmän huono kuin kemikaalikooma.

Mistä puheen ollen: unessa isäpuoleni osti tyttärelleen pahvilaatikollisen adhd-lääkkeitä, jotka sittemmin paljastuivat essoiksi. Vaikutus oli kumma kyllä identtinen. Napit näyttivät ihan Voxralta.

Uninen aamu on jäätävän kylmä. (Raha ei tuo onnea, no eipä vissiin, mutta at least I cry in Erich Fend.) Ulkona on jäätävän kaunista. Maailma on säkenöivän jalokivikuuran peitossa, taivaalla möllöttää usvasädekehään kääriytynyt kuu, ja kaamosmasennus on pieni hinta pohjoisesta valosta.

Season Two

Tulen luultavasti katumaan tätä peliliikettä huomenna, sillä kellon soimiseen ei ole enää montaa tuntia, eikä seikkailu pakkasyössä pyjama päällä tiedä hyvää. Ja tiedossa on pitkä päivä asiakkaalla, englanniksi.

Mutta.

En saa unta, koska kaipaan omaa ääntäni. Ehkä kaipaan sitä tottumuksesta. Tai, ehkei blogin lopettaminen ollut sitten kuitenkaan niin harkittu veto. Tai sitten vaan siksi, että uudessa kodissa ja uusissa elämänkuvioissa on niin paljon pureksittavaa. Joten täällä sitä ollaan, yömyöhällä, oman yksityisen tähtitaivaan alla.

Katsotaan mitä tästä syntyy, millainen kirjoittaja minusta näissä maisemissa kuoriutuu.

Kaikki päättyy joskus

Muistan elävästi päivän, jona neurologian erikoislääkäri Matti Iivanainen jutteli minulle adhd:n hoitomuodoista, niistä pehmeämmistä. Oppimisesta, aivojen hämmästyttävästä kyvystä sopeutua ja tulla sopeutetuksi, ei-lääkkeellisistä keinoista jotka auttavat elämään adhd:n kanssa.

Olin lievästi sanoen kauhuissani. Elämääni on vihdoinkin tullut jonkinlainen tolkku, kun lääkitys on saatu säädettyä kohdalleen, nytkö sitä tolkkua ollaan viemässä minulta pois? Ei toki, Iivanainen lohdutti, kunhan muistat, että on muutakin.

Luulen, että minulle on vähitellen alkanut valjeta, mitä hän tarkoitti. Aivot todella sopeutuvat, kun yksilön ymmärrys pääkopassa myllertävästä kaaoksesta lisääntyy. Olen kehittänyt vuosien varrella erinäisiä selviytymiskeinoja, tai oikeammin sanoen, tullut kehittäneeksi. Oppinut olemaan armollisempi itselleni. Oivaltanut sen, että vaikka adhd on pysyvä osa minua, niin diagnoosi ei ole yhtä kuin minä. Mitä eivät ole myöskään adhd:n aiheuttamat ongelmat.

Ja se jos mikä on vapauttavaa.

Hernenokka-blogi sai aikanaan alkunsa tarpeesta käsitellä silloin niin suurelta ja pelottavalta tuntuvaa tarkkaavaisuushäiriötä, sen taustoja ja sen aiheuttamia arkisia ongelmia. Nyt tämä tarina on tullut tiensä päähän, sillä blogin näkökulman asettamat raamit ovat alkaneet tuntua rajoitteelta. On siis tullut aika paneutua muihin projekteihin. Mitä ne ovat, sitä en tiedä. En vielä.

Jos joku jää kaipaamaan Hernenokan tarinoita, niin tarjoan oikeutta rajattomiin uusintoihin. Jos taas joku jää kaipaamaan ihmistä blogin takana, niin keksimme kyllä keinon pitää yhteyttä.


If you begin to understand what you are without trying to change it, then what you are undergoes a transformation. – Jiddu Krisnamurti

Tyyntä myrskyn edellä

Muuttopäivä hiipii koko ajan lähemmäs. Kotia pitäisi siivota ja tavaravuoria seuloa läpi, jotta muuttolaatikoiden saavuttua ei tarvitsisi enää muuta kuin pakata.

Viimeiset hetket ennen varsinaista rysäystä kuluvat kuitenkin tuskaisen vatvomisen vallassa. En osaa tarttua mihinkään. Kiemurtelen hermostuneena edestakaisin. Elämässäni ei ole tällä hetkellä ainoatakaan selkeää tavoitetta. Ei ammatillista, ei yksityiselämään liittyvää, eikä oikein harrastuksiinkaan. Olen jumiutunut kuoppaan enkä pääse sieltä ylös kaikesta rimpuilustani huolimatta.

Mitä minä nyt teen? Vaihdan jälleen työpaikkaa? Tai peräti alaa? Perustan yrittämön? Otan kolmannen koiran? Juoksen maratonin? Pakkaan reppuni ja lähden Meks - - - ai niin, mähän olenkin naimisissa - - - salille?

Eivätkö ne muuttolaatikot, herran tähden, voisi jo tulla??

Silkkaa dadaa

Työtoveri pistäytyy huoneessani kyselemässä eräästä projektista. Juttelemme leppoisasti, kunnes toinen toimiston tyyppi pöllähtää paikalle ja aloittaa muitta mutkitta ensimmäisen puheen päälle:

– Hernenokka hei - - - 

Ensin mainittu työkaveri jatkaa juttuaan, kunnes minä keskeytän molempien puheet.

– Nyt molemmat seis! Puhukaa yksi kerrallaan, eihän tässä mee muuten mikään perille.

(Olen liian distraktoitunut kyetäkseni jakamaan puheenvuoroja, mutta yritän kuitenkin epätoivoisena kysyä, saiko työkaveri numero yksi asiansa toimitetuksi.)

Purkaukseni aiheuttaa sekaannusta ja vinoilua. Eikö keskustelu kolmen henkilön kesken ole mielestäni ihan normaali tilanne? Tilanne kärjistyy sanailuun, jossa en pysy mukana. Työkaveri numero kaksi kääntyy lopulta kannoillaan ja marssii ovesta ulos. Huudan hänet takaisin, mutta hän on liian kärsimätön voidakseen keskustella normaalisti. Hapuilevat yritykset saada asiat hoidetuksi hänen ärtymyksestään huolimatta kasaa lisää hiiliä niskaani.

Olen niin helvetin kyllästynyt esittämään normaalia, olemaan kolmio joka ei solahda ympyränmuotoiseen koloon tulematta rikotuksi, runnomaan eteenpäin oikuttelevien aivokemioideni kanssa. Selviytymään päivästä toiseen maailmassa, jossa heikkouden ilmaiseminen ei ole sallittua. Tekemään työtäni ehdoilla joihin en taivu, en vaikka tahtoisin.

M, T, WTF?

Olen jo viikon päivät elänyt siinä luulossa, että muuan asiakkaan järjestämä teemaviikko alkaa keskiviikkona 24. lokakuuta. (Olen myös ihmetellyt, että miksi ihmeessä teemaviikko alkaa keskiviikkona, mutta mistäpä noita tietää?) Herään määräpäivänä kukonlaulun aikaan laittaakseni hommat valmiiksi. Hetken aikaa puuhailtuani päätän pistäytyä asiakkaan verkkosivuilla varmistaakseni, että kaikki on kuten pitääkin.

Ei ole.

No, vielä he ehtivät, tai elleivät näytä ehtivän, täytyy muistaa muistuttaa – paitsi hetkinen, miksi tietokoneen kalenteriohjelman ikonissa killittää numero 19? Kipaisen tarkistamaan asian keittiön^*) seinäkalenterista^**). Kappas, 24. päivä onkin ensi viikon maanantai. Tänään on keskiviikko, 19. lokakuuta. Ja hätäilemäni kampanjaviikko alkaa ensi maanantaina. Makes sense, aye?

No, johan sen näkee kansainvälisestä kalenteristakin: maanantain ja tiistain jälkeen tulee WTF. Loppuviikko leijailee jossakin kaukana, hämärän peitossa.

___

*) Olen aloittanut päiväni kotitoimistolla, koska olen unohtanut työpaikan avaimet toimistolle. Enkä voi laskea sen varaan, että juuri tänään sattuisi olemaan liikkeellä muitakin aikaisia lintuja. Aina ei nimittäin ole!

**) Tilanne täytyy luonnollisesti käydä tarkistamassa keittiön seinäkalenterista. Koneen kalenterisofta ei sovellu näin suuren epävarmuustilanteen ratkaisemiseen.

HP

Sosiaalisesti älytön

Tiistaiaamun lähtöhärdelli, ahdas eteinen, syysviileävaatetuksen alla uhkaava hiki ja tuska. Kiskaisen takin vetoketjun kiinni, ja kuinka ollakaan: vetskari rouskaisee lempivillapuseroni kauluksen reunan rikki. Sen ihanan värisen, lähes kaikissa elämäntilanteissa pettämättömän, sen jossa on iso ihana kaulus ja juuri sopivan mittaiset hihat. Sen jonka olen pukenut tämän takin alle jotain miljoona kertaa. Katson surkeana edessäni seisovaa I:tä.

– No mitä turnasit sen sinne vetoketjun väliin!

Yllättävä äyskäisy loksauttaa aivoni takalukkoon. Flatline. 404. Tarinan on kuitenkin jatkuttava, joten mutisen vastaukseksi jotakin epäselvää siitä, etten voi mennä asiakastapaamiseen risassa villapuserossa.

– Sä voit joko korjata sen, tai sitten leikata rispaantuneen kohdan pois, tai sitten olla risa paita päällä.

Yritän esittää lisää vastalauseita, kuten etten osaa korjata paitaa, tai että risan kohdan pois leikkaaminen voi johtaa vielä suurempaan rispaantumiseen.

– Jos leikkaat risan kohdan pois, niin lorem ipsum dolor sit amet. Paidan voi myös consectetuer adipiscing elit. Ja sitäpaitsi suspendisse facilisis nulla in lacinia laoreet, lorem velit accumsan velit vel mattis libero nisl et sem. Tietysti sä voit proin interdum massa turpis sagittis in, interdum non lobortis vitae massa - - -

Ei helvetti. Vedän vetoketjun varovasti kiinni ja marssin ulos ovesta. I seuraa perästä ja erehtyy pohtimaan ääneen, mahtaako viereisen talon asukilla tosiaankin olla kolmet eriväriset sälekaihtimet.

Raitis ulkoilma saa aivoni jälleen liikkeelle, ja saan kerrotuksi, että minusta on ikävää ensin vahingossa rikkoa lempipuseroni ja sitten tulla moitituksi siitä. Villapaidan jättäminen takin vetskarin väliin ei nimittäin vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ollut harras tavoitteeni, vaan vahinko, enkä ikävä kyllä pystynyt hyödyntämään annettuja toimintaohjeitakaan koska en vaan tajunnut. Uskallan jopa arvella, että jos I rikkoisi vahingossa jonkun vaatekappaleensa ja minä reagoisin onnettomaan tapaturmaan syyttelemällä, aiheuttaisin lähinnä lisää pahaa mieltä.

I loukkaantuu ja sulkee sanaisen arkkunsa. Seisomme bussipysäkillä ääneti, kumpikin omaan kirjaansa syventyneenä. Bussi on niin tupaten täynnä, etten muista edes ajatella koko mykkäkoulua. Rupattelen tutun tytön kanssa balettitunneista.

Bussista poistuttuamme ahdistava tunnelma kuitenkin palaa. I katkaisee lopulta hiljaisuuden, selostaa ajatuksiaan tapahtumain kulusta ja pyytää omalta osaltaan anteeksi. Katson häntä hämmentyneenä ja tiedustelen, pitääkö minunkin kenties pyytää anteeksi? Ja jos kyllä, niin minkä ihmeen takia? Minähän olen aiheuttanut ongelmia lähinnä itselleni särkemällä oman villapuseroni – johon olen edelleenkin pukeutunut, koska en saanut vaihdetuksi paitaa tapausta seuranneessa hämmingissäni?

I tiuskaisee hyvät työpäivät, kääntyy kannoillaan ja marssii matkoihinsa. Jään seisomaan keskelle aamuruuhkaa, pakka pitkin katua, mieli tyhjänä hädästä. En ymmärrä yhtään mitä elämässäni tapahtuu, minulla on edelleen risa paita, ja haluaisin kadota jonnekin pois, paeta turvaan ja hiljaisuuteen.

Tämä viikko.

Olen siirtänyt muuta elämää syrjään ehtiäkseni tehdä töitä. Tuntenut seinän nousevan pystyyn, vajonnut työhuoneen nurkkaan ja ratkennut itkuun. Pidellyt puhelinta tärisevin käsin ja soittanut I:lle kertoakseni etten jaksa, pysty enkä varsinkaan osaa. Hiipinyt meikkiraitaisin kasvoin ja punoittavin silmin takaisin ihmisten ilmoille, teenkeittoon, takaisin sorvin ääreen. Tullut noudetuksi iltamyöhällä toimiston ovelta kotiin, nukkumaan, vain jotta voisin jälleen palata. Kyseenalaistanut ammatinvalintaani ehkä kovemmin kuin koskaan. Yrittänyt, eksynyt, yrittänyt, ja lopulta onnistunut. Taantuman terävät hampaat pysyvät taas hetken loitolla, osittain minun ansiostani.

Olen tehnyt iltahämärissä retken tuleville kotikulmillemme. Paikallistanut eläinkaupan ja tarkastanut irtokarkkivalikoiman. Katsellut kodikkaasti valaistuja taloja ja todennut, että kaikki alkaa olla kuten pitääkin.

Olen jännännyt pitkästä aikaa radan reunalla. Haikeana ilman omia pitkäkuonoja, mutta samalla iloisena jo tutuksi tulleiden menestyksestä. Emme edelleenkään tiedä, palaako raitapaita enää koskaan radalle. Kotiin palattuamme upotan kasvoni sen turkkiin. Ihan kuin se tietäisi, missä olen ollut koko päivän.

Olen saanut yllättävää tukea kaikkein lähimmältäni. I paljastaa kehineensä mielessään projektia, joka auttaisi minua avaamaan aivoituksiani aiheesta nimeltä adhd. Jo pelkät keskustelut paitsi loksauttavat muutaman palasen paikoilleen, myös tuovat kourallisen lisää mietittävää. Kaiken touhun keskellä toivon, että pääsisimme ainakin alkuun.

Olen viettänyt aurinkoisen, viiltävän kauniin syysaamun niin kovin rakkaiksi käyneiden ihmisten kanssa. Kahden lauman jälleennäkemisestä syntyvä hetkellinen hämminki, tuttu tohina, tutut äänet, lujat halaukset, oivallus: olenhan minä tärkeä, vaikkemme ole ennättäneet tavata, emme edes pitää kovasti yhteyttä. Ja miten minä olenkaan heitä kaivannut, antanut ikävän hiertää osaamatta pukea sitä teoiksi tai edes sanoiksi.

On korkea aika päättää tämä viikko, sulkea koneen kansi ja mennä nukkumaan.

Eksyksissä

Kodinvaihtopuuhat haukkaavat suuren osan käytettävissä olevasta ajasta ja energiasta, ja stressi tuntuu tekevän ihmeitä muun muassa aistiyliherkkyydelle. Astioita kolisteleva, sormiaan naputteleva, lauleskeleva ja ilman ennakkovaroitusta halaamaan erehtyvä I saa säksättävää palautetta tämän tästä. Kaikki hiertää, kutittaa ja ärsyttää. Iltakävelyillä salpautuu henki: taas yksi päivä lähempänä muuttoa, taas yksi päivä vähemmän aikaa. Enkä jaksaisi siivota, puunata, jännittää, odottaa ja pettyä taas ja taas ja taas.

Kunnes kodillemme löytyy ostaja.

Kuukausia kestänyt jännitys, vouhotus ja eteenpäin painamisen raivo voi nyt päättyä. Pitäisi kai osata olla iloinen, mutta mieli onkin tyhjä, väsynyt ja sumea. Olen jo viikkoja haikaillut hetkeä jona saa keskittyä vain ja ainoastaan uuteen kotiin, mutta kun I suunnittelee innoissaan huonekalukauppoihin lähtemistä, katson surkeana otsatukan alta: onks pakko? Minä en vaan kertakaikkiaan jaksaisi. En jaksa kuvitella, miltä tämä tai tuo huonekalu uudessa kodissamme näyttäisi, kun en jaksa edes muistaa millainen uusi kotimme on. Niinpä I kertoo minulle iltasatuja. Alakerrassa meillä on keittiö, jonka nurkassa on jääkaappi ja pakastin...

Onneksi hernenokkaisaan maailmaan mahtuu myös pieniä ja helposti hallittavia asioita.

Saan tylyn karhukirjeen kesäkuussa maksamatta jääneestä laskusta.

Ostan viilenevän sään ja palelevan pään lämmikkeeksi pirteän pinkki-vaaleanpunaraidallisen pipon. Ja ihan lähipäivinä täytyy kaivaa talvivaatteet kellarin uumenista – mitä muita lämpimiä hankintoja olisi perusteltua tehdä? (Haaveilen edelleen parista maailman lämpimimpiä talvisaappaita.)

Television ääressä löhöämiseen äärimmäisen karsaasti suhtautuva minäpuoli saa väistyä hömppäsarjan uuden tuotantokauden tieltä.

Syksy tuo mukanaan myös palan lämpöä, kun saunavuorot palaavat kesätauolta. Hieron kiristäviä pohkeitani karkearakeisella piparminttukuorinnalla, joka tuoksuu niin taivaalliselta, että sitä tekisi mieli maistaa.

Iltaisin käperryn peittojen alle, huojentuneena, valoisampien päivien toivossa. Öisin kaikki onkin toisin. Unet ovat värikkäitä ja hassuja. Särtsikkäästi lyhyttukkaiselle ystävälle on yhtäkkiä ilmestynyt pitkä filmitähtikampaus. Entinen kämppis ilmestyy yllättäen tanssikoulun pukuhuoneeseen sonnustautuneena vaaleanpunaisiin balettitamineisiin. Firmasta, jonka nettisivuille naureskelimme taannoin työkaverin kanssa, tuleekin asiakas. Herään sätkiviin jalkoihin, sekä omiini että kylkeeni tiiviisti painautuneen pikkukoiran. Koti on tässä, vaikka osoite vaihtuisi.

Perillä on tuolla edessämme jossain
mennään, mutta ajetaan hiljempaa.

(PMMP: Matkalaulu)

Ei ainakaan tänään

Sanonko että voi vittu mikä maanantai.

Jos menette lupaamaan asiakkaalle, että homma on maanantaina valmis, niin älkää nyt saatana ainakaan mulle sitä kertoko. Älkääkä ainakaan missään tapauksessa tulko länkyttämään vitun viideltä maanantai-iltapäivänä, että mä kyllä kai lupasin nämä maanantaiksi.

Ja, voi vitulla päähän, ÄLKÄÄ TULKO RUIKUTTAMAAN MULLE MITÄÄN MUUTAKAAN sellasella "missäs täällä nyt mennään" -asenteella. Tai, jos on ihan pakko, niin pitäkää ne vitun naamanne kurissa kun minä sanon että kysy nyt saatana suoraan mitä haluat tietää äläkä kitise siinä.

Koska, voi vitun vitun VITTU, mulla menee tollasesta apinailusta pelimerkit vinoon. Ne ovat ihan saatanan sekaisin vielä tanssitreeneissäkin, ja saan kunnian viettää nöyryyttävän tunnin peilisalissa, lähinnä miettien että kumpi vitun oikea. Siis käsi. Jalkojahan mulla ei tänään ollutkaan mukana, voi hevon helvetti.

Tunti päättyy. Juoksen sateeseen, jonka takana odottaa maailmanloppu.

Paskaduunia

Palaveri kestää ja verensokeri laskee. Käsillä oleva tehtävä on vaikea, mistä syystä keskustelu rönsyilee sinne ja tänne ja päätyy lopulta rakennusalalle.

Työhullun duunarin tyttärenä puolustan metsäisiä asenteitani niin että ovenkarmit rytisevät. Meidän suvussa tehdään töitä kunnes kaadutaan saappaat jalassa. Työ käy toki myös vapaa-ajanvietteestä ja elinkeinosta, mutta työnteko on ankara, ikuisesti ylittämätön itseis(/ihmis)arvo. Niinpä työkaverin puolihuolimattomasti heitetty kommentti kortistossa makailemisesta roihauttaa ärtymykseni ilmiliekkeihin. Ilmoitan jäätävästi siirtyväni kortistoon hetimiten, olenhan suomalaisen perimäni puolesta siihen suorastaan velvoitettu. Katson parhaaksi poistua paikalta ennen kuin irtisanon itseni suutuspäissäni.

Tuttu ja turvallinen juustopatonki helpottaa oloa. Seurailen lounaskahvilaan sisälle eksynyttä lintupoloa, sen hätäistä pyrähtelyä ja hämmentynyttä sirkutusta.

Metsästä minäkin olen tänne eksynyt, valkokaulushommiin.

Mitä? Koska? Hä?

Asunnon vaihtaminen vie yllättävän paljon voimia, eikä ainoastaan oman asunnon myymiseen liittyvän jännittämisen ja poikkeuksellisten vapaa-ajan kuvioiden takia. Vajoan hetkittäin äärimmäiseen epätoivoon, ja koetan selvittää ahdinkoni läpi I:lle, että aikakäsitykseni on nyt lujilla.

Hahmotuskykyni rajoittuu nimittäin pääsääntöisesti kuluvaan viikkoon. Viikon vaihtuminen tuntuu aina jotenkin väkivaltaiselta, ja välitilassa kiemurteleminen notkauttaa mielialaa sunnuntai-iltaisin. Mutta kun saan mieleeni vyöryvät tulevan viikon työt ja treenit ja muut vastaavat aikatauluasiat järjestykseen, menee hutera olo ohi. Pääsen kiinni uuteen ajanjaksoon; tämä viikko on nyt, ja kaikki sen jälkeen tulevat tapahtumat ja asiat ovat kaukana. (Minun on hirvittävän vaikeata luvata esimerkiksi tehdä jotakin tai lähteä johonkin, jos ajankohta on kauempana kuin kuluvalla viikolla. Mistä minä tiedän missä hantissa elämäni on, sanotaan nyt vaikka viiden vuoden päästä? Tai kuun lopussa?)

Nyt on kuitenkin taivuttava pidemmälle. Teemme kaupat uudesta asunnosta lokakuun lopulla, ja loka-marraskuun vaihteessa pääsemme muuttamaan uuteen kotiin. Muuttoon on ikuisuus, enkä jaksa liiemmin vaivata asialla päätäni, koska en viitsi odottaa kovin aktiivisesti jotakin mikä tapahtuu minun näkökulmastani kahden viikon viiva sadan vuoden kuluttua. Välillä ajatukseni kuitenkin karkaavat tulevaisuuteen: millaiset wc-pöntön kannet voisimme uuteen kotiin hankkia? En jaksa odottaaaaaaaaaaa!!! Matkassa on myös mutka nimeltä nykyisen asunnon myyminen. Meillä on samat kaksi kuukautta aikaa sen myymiseen, ja pitkä aika tuntuukin yhtäkkiä lyhyeltä, hektiseltä. Enkä minä pysy enää perässä, vaikka kuinka koetan kurkottaa natisevin ajatuksin eteenpäin. Olen malttamaton ja innoissani, tuskastunut ja kauhuissani, huolestunut ja samalla jotenkin ihan pimennossa. Ei ihme jos väsyttää kun kapasiteetti on kovilla, ja toisaalta pinnistely pitää hereillä öisin.

Niinpä käyn päivisinkin enemmän ja vähemmän vajaalla. Töissä on meneillään mielenkiintoisia projekteja, mutta iltapäivän väsymyspiikki iskee äkkiä, raskaana. Sitäpaitsi viimeisin Equasym-erä on päässyt kulumaan loppuun, enkä ole ehtinyt hakea apteekista lisää. Viikonloppu kaikkine asuntonäyttöineenkin sujuu hyvin viimeisiä Equasymejä säännöstellen ja kakkoslääke Medikinetin varassa, mutta maanantain työpäivä ja tanssitreenit ehtivät jo stressata vähän – kunnes muistan, että olen säilönyt työpöydän laatikostoon muutaman sinivalkoisen kapselin unohdusten varalta. Hahaa, hyvä minä! Kaivelen liuskan valmiiksi esille, ja löydän laatikkoa penkoessani litteän tonnikalapussin. Naureskelen oravantouhuilleni, varsinkin, kun olen ruokkinut koirat aamulla eräänlaisella eläin-einesruoalla. Jota olen hamstrannut kaappiin lähinnä siksi, että unohdan toisinaan ottaa nelijalkaisten ruoat ajoissa pakastimesta pöydälle sulamaan.

Iltapäivällä I soittaa ja kertoo, että asuntoamme on tulossa katsomaan muuan pariskunta. Jännitys singahtaa taas pari pykälää korkeammalle. Joko nyt tärppäisi? Asunto on kuitenkin ollut myynnissä vasta... reilun viikon?

F90.0

herään heikkona sylistä syvänteen
jään pinnalle makaamaan
taas surukimput ja seppeleet
syttyvät soihtuina palamaan

verhon takana odottaa miilun mies
savua puhaltaa ahdinkoon
varastaa nuotion laidoilta valkeaa
värjää nokirenkaita kattoon

olen pyörteessä matkalla bensiiniin
mutta suojelet sukeltajaa
tulitikkuni nipistät sammuksiin
et päästä kauaksi uimaan

ääni säröisen aamun valaisee
käsi viivani ehjiksi piirtelee

kuka kadonneen lapasen taas kerran etsii
ellet sinä sitä tee.

Odotusta

Ensimmäinen syyskuuta. Ensimmäinen oikea syysaamu, sellainen, jona palellaan bussipysäkillä ja kirotaan liian kevyttä kesävaatetusta. Ohuiksi sumukerroksiksi tiivistyvä kosteus tunkee paidankauluksesta sisään. Hyppelen kärsimättömänä.

Toisessa kaupungissa, toisen bussipysäkin lähellä, odottaa uusi koti. Minä tiedän missä ja millainen se on, enkä malttaisi odottaa läpi aamujen jotka meitä vielä erottavat.

Nimettömiä

Tapahtumat, Asiat ja Muutokset seuraavat toisiaan. Siviilisääty vaihtuu sateen, ukonilman ja rakkaiden ihmisten keskellä. Edellisenä päivänä suoritettu virallinen osuus lähinnä naurattaa hermostuneen Hernenokan tarinoidessa maistraatin aulassa vihkijästä, joka unohtaa Adidaksen nappiverkkarit virka-asunsa alle. No, papereiden allekirjoittaminen ei yleensäkään ole kovin juhlallista, ja vasta läheltä ja kaukaa juhliin saapuneiden ystävien ja sukulaisten piiri ympärillämme tekee tästä totta. Kaikki sujuu loistavasti. Häihin löyhästi liittyvän, massiivisen raivokohtauksen masinoi nimenmuutosanomustani seuraava sadankuudenkymmenenkuuden euron lasku ja mukana seuraava tylyhkö ilmoitus: hakemus on käsiteltävä nimilautakunnassa, ja käsittely kestää kolmesta yhdeksään kuukautta. Mitä helvettiä? Pitääkö minun IHAN OIKEASTI odottaa? Noin kauan? Tällä hetkellä nimeni ei ole oikeastaan mikään, koska yritän totutella uuteen sukunimeen, mutta virallisesti muutos tapahtuu vasta ikuisuuden kuluttua, eli ei koskaan. Sillä kolmen viiva yhdeksän kuukauden mittainen aika on minulle jotakin täysin hahmotonta. Mahdotonta.

Vanhemman koiran vuoristorataa sahaava kilpailumenestys mietityttää, samoin pikkukoiran toilailut, tarkemmin sanoen auki revennyt takakoipi. Jalan tikkaaminen sunnuntaipäivystyksessä maksaa lähes puolet siitä mitä aikoinaan koko koira, ja nielaisen kuultuani loppusumman. Asuntoilmoituksia lukiessa silmiimme osuu uusi vaihtoehto: entä jos muuttaisimme naapurikuntaan, jossa asunnot ovat edullisempia? Työmatka pitenisi kilometreissä, mutta ajallinen ero on yllättävän pieni, kiitos hyvin toimivan julkisen liikenteen. Ja lenkkimaastot olisivat aivan toista sekä nelijalkaisille että meille. Laumassamme juoksee nimittäin koirien lisäksi myös juoksukoulun aloittanut I. Minä seuraan uskollisesti hänen kannoillaan – eikös tässä hiljattain luvattu olla mukana sekä myötä- että vastamäessä?

Työpaikalla irtisanotaan ja lomautetaan, mutta Hernenokka on ja pysyy. Puran mieltäni I:lle, äidille ja ystäville. Miksi nämä muut, miksen minä, joka olen tullut taloon viimeisimpänä? Mitä ihmeitä minulta oikein odotetaan, ja miten pystyn vastaamaan odotuksiin? Häiriöherkkä ja epätasaisesti suoriutuva adhd ei vaan voi olla erityisen tuottava työntekijä. Ja kun työnantajani huomaa sen, niin... Aiottua pienempi asuntolaina tuntuu yhtäkkiä houkuttelevalta. Mutta toistaiseksi työkuormani vain kasvaa, on ehdittävä käydä tanssitunneilla ja treenata koiria ja juosta, kaupassakin täytyy ikävä kyllä käydä, mitä jos pikkukoiran jalka ei paranekaan ja kalenteriin on raivattava tilaa myös uudelle eläinlääkärikäynnille, entä milloin ehdin hakea postista paketillisen shampoota?

Kaiken härdellin keskellä tunnen oloni hyvin yksinäiseksi.

Lukitun ikkunan takana

Havahdun yöllä ukonilmaan. Kuuntelen puoliunessa jyrinää, sateen ropinaa ikkunalautaan ja I:n vienoa kuorsausta. Korvani erottavat myös omituista, ei-asiaankuuluvaa naksutusta. Puristan I:n kättä. Vierustoverini puristaa takaisin, mutta jatkaa uniaan. Koirat tuhisevat, syvässä unessa nekin. En viitsi herättää nukkuvaa laumaa kertoakseni, että olen ihan varmasti kuullut Äänen, joka voi olla vaikka Mörkö. Nousen vastahakoisesti sulkemaan ikkunan; ukkosen jyske ja salamadisko tuntuvat liialta unisille aisteille. Kompuroin pimeässä peiton alle ja vajoan samoin tein takaisin uneen.

Aamulla makuuhuoneen ilma on tunkkainen ja kuuma. Avaan ikkunan ja nuuskin raikasta ilmaa. Kaikki on vallan mainiosti – kunnes pääni sisällä kajahtaa iloinen melodia: "Ei muumitaloa lukita yöksi, HEI MUUMIT! Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, HEI MUUMIT! Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi. HEI MUUMIT, HEI MUUUUUUUMIIIIIIIT...."

Nnnnngh.

Vtu minä teille elämän oppimiset näytän.

Arkista jutustelua

– I?
– Hmm?
– Eikö olekin hassua, että koirilla on tollanen virallinen kilpailukirja?
– On... Sun pitäis muuten maksaa se kilpailukirjalasku.
– Mutta mä en nyt voi.
– Mikset voi?
– Kun mulla on hiki.

Rakkaimmalleni

"Sillä aion sua rakastaa aina
aina ja iänkaiken, aamen
paljon kauemmin kuin kestää maksaa asuntolaina
ja varmemmin kuin koskaan pystyn tienaamaan sen

Jos sä mietit kuinka kauan se kestää
kuule, voin sulle kertoa sen:

Niinhän se kai on
sua rakastaa aion
aina ja iänkaiken, aamen."

Freud, Marx, Engels & Jung

Säröääniä

Pikkukoira on veikeällä päällä. Se touhottaa oltuaan pitkästä aikaa koko päivän vain nelijalkaisen toverinsa seurassa, kun ihmislaumalaisten viimeisetkin lomat on lusittu tältä kesältä loppuun. Sallin riiviön riekkua pitkän talutushihnan päässä, aivan vastoin tapojani; en voi päästää pientä hurjapäätä vapaaksi, mutta haluan edes jotenkin hyvittää sille koko pitkän päivän. Purkamaton energia polttelee tassuissa ja jaloissa, ja kirmailemme edestakaisin halki nurmikenttien. Koira rauhoittuu vähitellen ravaamaan vieressäni, lähellä kuin ei aikoisi enää milloinkaan laskea minua silmistään. Se päästelee vielä kotonakin hassuja jutteluääniä ja tunkee syliin, nirppaa kaulaani pienillä etuhampaillaan ja kiemurtelee kylkiäni vasten. Tutkin huolekkaana sen vatsaan ilmaantunutta kesäihottumaa. Rakas pieni vintiö.

Vaikka kesä on kääntynyt elokuulle, en tunne luopumisen tuskaa. Töissä on mukavaa, sopivasti kiireistä. Hiljalleen hämärtyvät illat ja viileät yöt tuntuvat hyvältä, ja lomaltapaluun helpottamiseksi aloitettu parin viikon melatoniinikuuri on katkennut kuin huomaamatta jo ensimmäisen työviikon jälkeen. Harrastukset aktivoituvat jälleen keskikesän hiljaisten viikkojen vierittyä ohi, ja suunnittelen treeniaikatauluja itselleni ja koirille. Nyt mitään ei tarvitse säästää, kesä on tästä eteenpäin täysillä menemistä, sekä luonnolle että meille. Kaikki kesäenergia on saatava käytetyksi ennen syksyä, ja sitähän on varastossa vaikka kuinka.

Seuraavana aamuna joudun karkaamaan kiireesti ylös bussin ikkunapaikalta ohi vieressä istuvan I:n. Asetun mahdollisimman lähelle auton keskipistettä ja keskityn tuijottamaan edessäni olevaa mainosjulistetta. Selviydyn nipin napin. Joudun tunnustamaan voivani pahoin, koska olen koettanut nipistää kaloreita jättämällä tuoremehulasillisen väliin. Vaikka tiedän aivan hyvin mitä seuraamuksia "aamiaisen" laiminlyönnillä on, tai voi olla.

I näyttää surkealta. Pelkään menettäväni tämän kaiken.

Alert: maastohousut ja musta hihaton paita

Poliittis-yhteiskunnallisesti passiivista, lähinnä omaan napaansa tuijottavaa Hernenokkaa mietityttää kerrankin sen verran, että julkaisukynnys ylittyi.

Muuan nimeltämainitsematon henkilö tappoi hiljattain useita kymmeniä ihmisiä. Syitä tähän emme tiedä, tai minä ainakaan en tiedä, mutta syväanalyyseissa löytyy: eikö kaveri saanut tarpeeksi seksiä, vai vihasiko hän kenties ihmisiä, jotka suvaitsevat muita ihmisiä? Sinänsä järjenvastaiselta vaikuttavaan tekoon johtaneiden syiden pohtiminen on äärimmäisen tärkeää: on löydettävä syy, jottei tämänkaltainen tapahtuma toistu. Jossakin kuollaan nälkään tai myydään hädin tuskin kouluikäisiä lapsia prostituutiotarkoituksiin jotta ei kuoltaisi, jossakin toisaalla soditaan, mutta vasta äärimmäisen harvinainen yksittäistapaus pysäyttää. (Niinpä, kaikki "tiesivät" heti mitä tapahtumaa kappaleen alun yleistasoinen maininta koski, vaikka ensimmäinen lause olisi pitänyt vallan hyvin paikkansa myös ennen Norjan tapahtumia. Oletteko koskaan tutustuneet esimerkiksi Afganistanin itsemurhaiskujen sivullisuhrilukuihin?)

Niin, se syy. Suvaitsevaisuuskeskustelu on näinä aikoina kovasti muodissa, joten mahdollinen selitys löytyy helposti niinkin läheltä kuin lähimmän tabloid-julkaisun kannesta: tässä täytyy olla kyse suvaitsemattomuudesta. Ja niin suvaitsevaisuuteen, suvaitsemattomuuteen, suvaitsevaisuuden suvaitsemattomuuteen ja suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen liittyvä keskustelu sai, ikävä kyllä, lisää potkua, kun joukkolahtauksen syitä ryhdyttiin kampaamaan esiin. Olisiko se kelvollinen, sopivasti ajankohtainen syy?

Ehkä, ehkä ei. Riippuu siitä, missä muodossa kukin haluaa mielenrauhansa nauttia. Näitä tapahtumia ei, jumalauta, ole mahdollista selittää, eikä niitä liioin ole mahdollista estää.

Kävelin nimittäin aamulla omaa turvallista reittiäni toimistolle, ja vilkaisin kioskin ohi kipsuttaessani päivän lööpit. Keltainen laatujournaali julisti korkein kirjaimin Pidätys: suomalaispoika tilasi 10 kiloa lannoitetta – samaa kuin Norjassa. *)

Ei helkkari. Vilkaisen nopeasti ympärilleni. Lannoitetta tilannut voisi olla tuo, tai tuo, tai miksei myös tuo, vaikkei sillä isoa kassia olekaan. Suomessa on reilut viisi miljoonaa ihmistä, yhdellä heistä muhii kätköissään mehevä pommi, enkä minä tiedä kuka se yksi on. Uhka on samanaikaisesti äärimmäisen hypoteettinen ja äärimmäisen todellinen, sillä sen nimi on ihmisluonto.

Jatkan matkaani halki aurinkoisen aamun mannerlaattojen tärähdellessä korvieni välissä. En voi ympäröivälle todellisuudelle mitään, kuten ei voi meistä, tällä samalla kadulla kulkevista, kukaan muukaan. Ei edes se pommimies. Kohennan olkalaukkuani.

Ehkä sittenkin on jotakin, mitä voimme tehdä. Lopetetaan tämä liian pitkälle mennyt suvaitsevaisuus-verbaalikikkailu, ja keskitytään sen sijaan kohtelemaan ympärillämme olevia luontokappaleita edes jotenkin tolkullisesti, mielellään siten kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan.

- - -

*) Tarina näyttää ainakin tällä hetkellä johtavan melko vaarattomaan loppuun: poliisi ei löytänyt mitään vaaralliseen hulluun viittavaa, ja Norjan tapahtumista peljästynyt tilaaja oli jopa yrittänyt perua tilauksensa. Ja ai niin, se maastohousuinen mustapaitainen olen minä, it's casual friday allright?

Haju

Kodinetsintä on vakava asia. Astun jokaiseen asuntoon avoimin mielin ja aistein yrittäen pitää kaikki ennakko-odotukset jossakin taka-alalla. Tiirailen tarkasti lattian- ja katonrajat, koputtelen kaakeleita, sivelen sormillani pintoja, kulmia, nurkkia. Tarkat aistit kertovat paljon. Lisäksi kyselen sokkelit ja salaojat, luen kuntotarkastus- ja kosteusmittausraportit enkä välitä, kun kiinteistönvälittäjät suhtautuvat kuka mitenkin. (Vai rakennuspiirustuksia, hah hah haa... Miten niin mitä materiaalia kylppärin seinät ovat, laatathan niissä on! Ei tyttöjen kuulu kysellä tuollaisia. Vai ei, en osta sulta mitään, senkin runkkari. Kevyeen äänensävyyn lausuttu toteamus: olen nähnyt kaikenlaista, yleensä sellaista mikä ei näy päälle päin.)

Kävelen ympäriinsä, kuuntelen nurkkien narinoita ja seinien tarinoita. Kussakin asunnossa on erilainen tunnelma, erilainen sisustus, erilaisia tuoksuja. Vanhojen ihmisten kodeissa tuoksuu vanhalta ihmiseltä, lastenhuoneissa lapsilta. Likainen koti haisee lialta, vasta pesty puhdistetulta. Yhdessä haisee tupakka, toisessa pulla. Kahta samanlaista ympäristöä ei olekaan.

Mutta on vielä jotakin muutakin. Se on haju.

Kun rakensimme taloa, jossa vanhempani edelleen elelevät, asuimme rakennusajan vuokralla. Vuokra-asunnossa oli kosteusvaurio, ja pitkäaikainen homeelle altistuminen kaivoi esiin jossakin pinnan alla uinuneen taipumuksen: sairastuin astmaan. Onnistuin ilmeisesti samalla herkistymään kostuneiden rakenteiden ja homeen hajulle, tai sitten tarkkanenäisyydestä käy kiittäminen yleensä niin ahdistavaa aistiyliherkkyyttä – ihan miten vaan, mutta jos asunnossa on haju, en pääse asiasta yli. En kestä enää toista homesairauspainajaista. Joten olen pakotettu haistelemaan ilmaa tarkasti kuin peloissaan nuuskutteleva pieni eläin.

Pyörittelen asiaa mielessäni, kävelen toisiin huoneisiin ja taas takaisin, nuuskin, etsin kuumeisesti syytä sille miksi tämä huone tai tuo nurkka haisee. Vaikka syytä ei löytyisi, tai vaikka kuinka yritän työntää asian taka-alalle, on haju silti olemassa. Ja kun ilmaisen havaintoni jälkeen päin I:lle, ehkä vasta kun auto kaartaa kotipihaan, tulee vaisuin sanakääntein ilmoittamastani sivuhuomiosta täyttä totta. Me emme voi tehdä tarjousta tästäkään asunnosta, koska haju. Haluaisin sulkea nokkani pyykkipojalla, mutten voi. Taas yksi turha reissu, taas yksi pettymys. Päivät vain katoavat johonkin.

Toivon niin hartaasti, että jossakin odottaa juuri se meidän kotimme. Vähän nuhjuinen, ehkä kodikkaasti ahdas, sellainen joka ei haise.

- - -

JK: Eräs lukijani saattoi otsikon luettuaan hymähtää eräistä aivan muista syistä. Erityisen rakkaita terveisiä, jos tiedät olevasi se eräs rakas lukija :)

Puolitilassa

Kesäloma ei ole ainakaan toistaiseksi tuonut kaivattua draivia työntekoon. On liian kuuma ja samalla kuitenkin kylmä. Iho on nihkeä ja nahkea, sisäinen termostaattini yskii jälleen, ja ylimääräiset aistiärsykkeet saavat minut kiemurtelemaan lakkaamatta. Pienet ja suuret kysymykset katkovat ajatusten ratoja. Mistä kaikista pankeista pitäisi kysyä lainatarjousta? Millä ajalla pankkiin ehtii, kun mokomat lainaamot menevät ihan piruuttaan kiinni viideltä, jolloin saamattomat ihmiset vielä jumittavat töidensä ääressä? Mitä järkeä laina-asioiden pohtimisessa on, kun sopivaa kotia ei kuitenkaan löydy vielä aikoihin (IKINÄ)? Kesäflunssa koettelee sekä hermoja että keuhkoja, enkä pääse tanssitunnille. Alan tunnustella nihkeätä nahkaa nipistäviä housunkauluksia epäluuloisesti: mahtuvatko vaatteet enää yhtä hyvin? Koko loma on ollut mitä sattuu syömistä ja liikkumista, ja nyt en saa mistään kiinni. Paitsi tätä menoa omista kylkiviipaleistani.

Perkele.

Tyhjää täynnä

Kesäloman tämänhetkisistä ongelmista suurin on ravinto. Kaksijalkaisten ruokahuollosta normaalisti vastaava I on töissä, eikä minua huvita ensinkään laittaa itselleni syötävää. Koirat ruokin tietysti yhtä iloisena kuin aina ennenkin, mutta omat ateriat ahdistavat. Sää on lähmeän kuuma, jääkaapissa ei ole mitään, ruoanlaitto on tylsää, en keksi mitään sopivaa kyhäiltävää, ja koska olen ehtinyt ajautua alhaisen verensokerin aiheuttamaan lamaannukseen, en ainakaan voi tehdä asialle mitään.

Päivänä viisi vastustan jopa aamupalaa. Aamiaiseksi olisi tarjolla leipää, mutta koska olen syönyt ruispaloja juuston kera jo neljänä edellisenä aamuna, vetkutan päivän ensimmäistä ateriaa melkein puolille päivin. Tilanteen pelastaa valmiiksi maustettu, liian makeaksi osoittautunut jugurtti: kaadan blenderiin jugurtin seuraksi marjoja ja suuresta sitruunasta puristamani mehut. Vilpoinen, tasaiseksi huristeltu juoma helpottaa oloa. Ja mikä parasta, sitä on jääkaapissa jäljellä vielä toinenkin suuri lasillinen. Mitäs sitä ihminen muuta tarvitsisi, paitsi kahvia?

Pelkään vahtivani itseäni salaa, tavalla joka saa minut aina katsomaan muualle. Ongelma on jonkun toisen, ei minun.

Pitkään mietittyäni etsin puhelimen ja yritän soittaa I:lle, joka ei vastaa. Miksei kukaan voi sanoa minulle, että tarvitsen ruokaa?

Heijastuksia

Helle pyyhkii ylitsemme muuttaen maailman kangastusmaisen epätodelliseksi. Eräänä läkähdyttävän kuumana päivänä löydän kynnysmatolta saapumisilmoituksen: lähipostissa odottaa kirjattu kirje, joka tuo tullessaan koulun tutkintotodistuksen. Avaan suuren, valkoisen kuoren ja kääntelen sisältöä käsissäni. En tiedä, mitä paperinivaskalla tekisin, joten tyydyn tarkastelemaan todistusta suojaavan pahvikansion preeglausta. Onnistumisen ja jonkin saavuttamisen tunne läikähtää sisälläni vasta, kun kerron I:lle hakeneeni todistuksen postista ja saan vastaukseksi iloisia, ylpeitä onnitteluja.

Pikkukoira suorittaa hyväksytysti ensimmäisen koejuoksunsa ja oppii saman illan uintireissulla vihdoinkin uimaan jotensakin tolkullisesti, eikä onnistumisen iloa tarvitse odotella. Rakas pieni toverini kasvaa ja kehittyy, saa koko ajan lisää itsevarmuutta ja keksii milloin mitäkin metkuja emäntänsä iloksi. En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka suuren viipaleen elämää olenkaan nelijalkaisiltani saanut.

Samaan aikaan toisaalla ystäväni elävät keskellä tähänastisen elämänsä ehkä suurinta surua ja järkytystä. Saan hirvittäviä uutisia myöhään illalla, ja työstän kaikkea kuulemaani läpi yön, puoliksi hereillä, puoliksi unessa. Tukahduttavan kuuma lakana tarttuu ihoon tuomatta minkäänlaista lohdutusta. Tunnen sanatonta, hahmotonta tuskaa ystävieni puolesta, ja samalla vanhat haavat repeävät jälleen auki, kun joudun katsomaan silmiin omia hirviöitäni. Olen kuumuuden ja ahdistuksen vanki, vaikka sitä haluaisin kaikkein vähiten olla. Haluaisin sulkea nämä rakkaat ihmiset syliini, valaa heihin voimaa ja uskoa tulevaisuuteen, antaa edes hiukan valoa torjumaan päättymättömältä tuntuvaa, yhä sakenevaa pimeää.

Polttaa, polttaa

Asuntokuume. Se tulee salakavalasti, pyyhkäisee ylitseni, enkä mahda sille mitään. Se saa minut katsomaan kriittisin silmin kaunista, kahdelle ihmiselle aivan riittävän tilavaa kotiamme, ja vihaamaan synkästi huoneissa vallitsevaa epäjärjestystä. Luulemaan, ettei kotoisten rojuvuoriemme keskellä voi elää eikä hengittää.

Syöksykierre sujuu yleensä saman kaavan mukaan. Kuume syttyy jostakin lähes yhdentekevästä asiasta, yleensä epäkohdasta, ja päätän välittömästi, että meidän on nyt muutettava isompaan, aivan erilaiseen, parempaan asuntoon. Joten uppoudun asuntoilmoituksiin. Kahlaan läpi kymmeniä, ellen satoja kohteita, puntaroin hintoja ja sijainteja, hyviä ja huonoja puolia, ja lähettelen I:lle sähköpostissa linkkilistoja.

Tällä kertaa kuilun reunalle hiipii yllättäen I, joka on aiemmin osallistunut asuntokuume-episodeihin lähinnä hengästyneenä sivustakatsojana. Ja tällä kertaa menemme jopa niin pitkälle, että maleksimme läpi puolenkymmentä näyttöä. Tai no, luulen, että maleksia on ainakin minun osaltani väärä termi: sinkoilen huoneesta toiseen, koskettelen kaikkea, kurkin ikkunoista, menen kaikkialle enkä mihinkään. En pysy kartalla neliömäärissä, rakennus- ja remonttivuosissa enkä varsinkaan hinnoissa, lykkään kiinteistönvälittäjien auliisti ojentelemat esitteet I:n käteen, ja pysähdyn paikalleni korkeintaan siksi hetkeksi, kun välittäjä pyytää yhteystietoja. Latelen nimeni ja puhelinnumeroni, vain saadakseni seuraavina päivinä puheluita joihin en oikein osaa suhtautua.

Tällä kertaa tapahtuu myös se kohtalokas käänne, että minä rakastun yhteen niistä asunnoista, joihin tutustumme. Se on kaunis, siisti ja kiehtova, ja ikkunoista välkkyy meri. Lienee sanomattakin selvää, että neliöhinta on kohtuuton, eikä asunto taida olla aivan niin täydellinen, millaisena minä haluan sen nähdä. (Mitä muuta äkkisyvä rakastuminen on, paitsi sokeaa?) Uupunut I joutuu ottamaan vastaan myrskyisät itkukohtaukset ja kiukunpuuskat, lohduttamaan ja rauhoittelemaan, perustelemaan uudelleen ja uudelleen miksi ei. Sanoin joita minä en halua kuulla, koska tunnen järkipuheen ajavan ylitseni taas kerran. En halua ymmärtää, miksi järki on parempi ratkaisutapa kuin tunteet. Tyynnyn hellistä kosketuksista ja sanoista, mutta sisälläni kytee.

Kunpa voisin kertoa tarinan päättyvän tältä erää tähän. Mutta ei. Minä jatkan. Koska en saa sitä minkä haluan, jatkan maanista etsintääni koneen ääressä ja selaan lisää ilmoituksia. Ehkä tämä? Tai sittenkin tämä? Tiedostan jollakin tasolla, että olen aivan liian väsynyt ja ylikierroksilla, että haluan epätoivoisesti ostaa useita satoja tuhansia euroja maksavan asunnon lähes mistä hyvänsä vain päästäkseni ahdistuksesta eroon, mutten pysty lopettamaan. Kunnes I sanoo: sinä et katso enää ainoatakaan asuntoilmoitusta. Joudun vihdoin luovuttamaan, tai ehkä saan siihen vihdoinkin luvan. Ja yksinäisenä koti-iltana, auringonpaisteessa riehuneiden koirien makoillessa viileissä huoneissa, joudun lopulta tuumiskelemaan myrskyisiä mielenliikkeitäni. Kelailen lisälainan tarvetta ja taloudelliseen tilanteeseemme vaikuttavia skenaarioita, kuten pitkää sairaslomaa tai työttömyyttä, sekä minun täysin toivotonta rahankäyttöäni. Kuume laskee nopeasti, kuten korkea kuume toisinaan tekee, ja katson rauhallisemmin mielin ympärilleni.

Ajauduimme kiivaaseen etsintään pääasiassa kahdesta syystä. Ensinnäkin, halusimme ylimääräisen huoneen, kutsuttakoon sitä vaikka yhdistetyksi työ- ja vierashuoneeksi, johon voimme majoittaa pitkänmatkan vieraitamme, ja joka ratkaisee koko joukon säilytystilaongelmia. Tavaranpaljous ei ratkea lisätilalla, vaan tavaran karsimisella, ja ystävämme ovat tähänkin asti nukkuneet olohuoneen lattialla pitäen mahdollisen vierashuoneen kaihonsa omana tietonaan. Toinen syy on se, että halusimme oman pienen pihan. Emme valtavaa omakotitonttia, vaan vaikka edes pikkuriikkisen rivitalon pihapläntin.

Ruokin koirat, ja pian pujahdamme yhdessä ulos kerrostalon alaovesta vihreään, tuoksuvaan taikametsään. Ilta-aurinko värjää maiseman, ja oma rakas kotipiha korkeine puineen on pakahduttavan kaunis.

...tai älä irrota!

Oikeaoppisen lomailun vaatimusten aiheuttama etukäteisstressi hellitti isolla kädellä juuri äsken: sain eilisen lomaoppaan rinnalle toisen näkökulman suomalaisten lomanviettoon.

Iloitkaamme siis nyt, kun "kaikki hauska on vielä edessä ja odotukset korkealla". Ensi viikolla ei tarvitse enää olla hauskaa!

Irrota hyvä ihminen!

Karua faktaa suomalaisten lomanvietosta – tai "lomanvietosta".

Ensi viikolla pitäisi osata elää kuten opettaa. Kuinkahan levottomana haahuilevan Hernenokan mahtaa käydä?

Olen sinun

Palaamme juhannusreissulta kotiin. Tyhjennän kaksi reissukassia (suuren mustan, jossa on kaksijalkaisten tavarat, ja pienemmän vaaleanpunaisen, joka on koirien kamppeita varten), pesen pyykkiä ja koetan sopeutua kotiin. Oloutua, jotta jälleen yksi työntäyteinen viikko voi alkaa.

Ruokin reissusta väsyneet koirat. Kävelemme hiljakseen tuttuja teitä, kaikki neljä, minun laumani. Talutan pikkukoiraa, joka nuuskuttelee pusikoissa ja harhautuu välillä keskelle tietä jonkin liian kiinnostavan asian, kuten toisen koiran, tullessa vastaan. Katselen sen huoletonta, hetkessä elävää menoa. Minun vahva, kaunis koirani. Whippet on pitkäikäinen rotu, ja pikkuinen voi hyvällä tuurilla mennä kipsuttaa taluttimen toisessa päässä vielä viisitoista vuotta.

Rintakehässä huutaa paniikki. Viisitoista vuotta on ihan hirveän pitkä aika. En voi tehdä ainuttakaan päätöstä, en edes ajatella kovin montaa ajatusta, ilman että tulen tiedostaneeksi eläimen olemassaolon. Kaikki vaikka vain välillisestikin koiraan vaikuttavat päätökset, olivatpa ne sitten hyviä, huonoja tai jotakin siltä väliltä, tulevat seuraamaan minua koko sen eliniän. Ja minne tahansa elämä minut heittää, seuraa suippokuonoinen eläinystävä kannoillani. Ajatus elävän eläimen omistamisesta tuntuu kornilta, mutta elukka nyt vaan kertakaikkiaan on riippuvainen minusta. Siitä en pääse yli enkä ympäri.

Koira on jo yli vuoden vanha. Miksi mietin tätä kaikkea juuri nyt? Viikonloppuna ystävien kanssa käydyt, antoisat koirakeskustelut ovat ehkä jääneet kuplimaan alitajuntaani. Omistajuus, tai pikemminkin se, että toinen koirista on virallisesti I:n nimissä ja toinen minun, tulisi todella merkitykselliseksi vasta jos laumamme hajaantuisi syystä tai toisesta eri suuntiin. Sydämessäni, sielussani sekä kaikessa mitä tulee käytännön elämään olen kahden koiran omistaja. Kahden koiran omistama.

Kotiin palattuamme jään olohuoneeseen ripustamaan pyykkiä, ja pikkukoira käpertyy nukkumaan suureen koiranpetiin. Eläin on levollinen, sen silmät ovat suljetut, mutta tiedän, että unensa läpi se aistii minun olevan tässä. Lähellä, turvallisena, tekemässä arkisia puuhia ruokkivin käsin.

Quick 'n' dirty

Mitä tehdään tiistai-iltana kello puoli kymmenen, kun on oltu koko päivä lennossa, ensin töissä ja sitten treenaamassa koiraa? Kun ollaan liian väsyneitä ja nälkäisiä edes keksimään mitä syödään, saati laittamaan ruokaa? Tehdään niinkin hirmuinen synti kuin turvaudutaan valmisruokaan.

Se on: pakasteperunamuussia, chilitonnikalaa ja puolukkahilloa. Rehellistä sotkua, suoraan marketin hyllyiltä poimittua.


Odotamme juhannusreissua todella hartaasti. Monestakin syystä.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Raitojen taikaa

Lauantai valkenee sateisen harmaana. Vallitseva säätila tuottaa karvaan pettymyksen: vapaapäivälle suunniteltu pikkukoiran koppitreeni taitaa jäädä välistä.

Korvaava ohjelma piristää kuitenkin mieltä. Käymme tervehtimässä muuatta ystävää, joka on hiljattain saanut kaksijalkaislaumansa täydennykseksi sangen suloisen ja eläväisen whippetlapsukaisen. Pieni naskalihammas tervehtii riemuissaan sekä ihmis- että eläinvieraita, roikkuu vaatteissamme ja koirien korvissa, kaahottaa isompien jaloissa pitkin ja poikin välillä juosten, välillä kierien – ja ennättää nakertaa mennessään lattialistan kulmaa. Oma pikkuinen tuntuu yhtäkkiä kovin vahvalta ja aikuistuneelta.

Koiratreffien lisäksi saamme tyrkättyä erästä hyvän aikaa ilmassa roikkunutta projektia aimo harppauksen eteenpäin: haemme mattokaupasta sovitettavaksi jo pidempään haikailemamme maton, ja toteamme, että pirteän raidallinen kuosi istuu olohuoneeseemme täydellisesti. Mallikappale on vähän turhan pieni, mutta suuremman taikamaton voi kuulemma tilata. Olen innoissani. Kotimme saa pian lisää kipeästi kaipaamaani väriä. Ja vielä raitoja!

Hitaasti eteenpäin ajelehtiva aika tasoittaa mieltä kaoottisen viikon jälkeen. I paistaa lettuja, minä istun seurana keittiössä ja tunnen oloni kevyeksi ja rauhalliseksi. Jaksan ehkä sittenkin lähteä juhannukseksi reissuun rakkaiden ystävien luokse.

Varjoissa

Olen sopivasti väsynyt lyhyeksi jääneestä yöstä, lounaasta ja hitaasti eteenpäin matelevasta perjantai-iltapäivästä toimiston tasaisessa äänimaailmassa. Nousen jaloittelemaan, käymään WC:ssa ja kaivamaan lääkettä pöydällä laimentuneen cokiksen kanssa nielaistavaksi.

Putoan aivan varoittamatta kauas menneisyyteen. Löhöän sohvantapaisella niukasti kalustetussa kerrostalokaksiossa kaupunginosassa jota en tunne, kuten en tunne asunnossa oleilevia ihmisiäkään. Täällä olemiseeni on ehkä syynsä, vaan samapa tuo; minulla ei ole tapana miettiä, mihin olen kulloinkin itseäni ajamassa. Sitäpaitsi olen humalassa, en viitsi liikkua enkä puhua, en jaksa edes seurata keskustelua, koska sitä käydään neljällä eri kielellä yhtaikaa. Pääni sisällä on hiljaista, millään muulla ei oikeastaan ole merkitystä. Pakenen pääni sisällä vellovaa hullunmyllyä mihin tahansa, keinolla millä hyvänsä. Olen maannut suunnilleen näillä sijoillani ehkä kaksi päivää. Vajoan äkkiä pimeyteen tietämättä miksi.

Säpsähdän hereille parin tunnin päästä, pää huomattavasti selvempänä. Asunto on tyhjä. En muista mitä on tapahtunut. Luen kännykästä viestit, totean että on aika häipyä. Rahaa on sen verran, että pääsen taksilla jonkin matkaa, pois täältä, kotiin pääsen ehkä aamulla. Nyt ympärillä on pelkkää pimeää. Oven sulkiessani päätän, etten palaa tänne enää koskaan. Olen väärässä. Jos tietäisin, mitä tuleman pitää, en ehkä edes jaksaisi yrittää pois.

Vääntäydyn väkisin takaisin tähän hetkeen, aurinkoiseen perjantaihin ja cokiksen tuoksuun. Hengitän päättäväisesti, viereisestä huoneesta kuuluu poikien juttelua, minä olen tässä ja olemassa. Tämäkin on minun valintani.

Sopivassa seurassa

Saavun toimistolle jälleen kerran ensimmäisenä. Valtava, sokkeloinen huoneisto vanhassa kivitalossa ei kuitenkaan ole hiljainen, vaikka tiedän olevani yksin. Tai ainakin melkein yksin; tarinat kertovat talon ullakolla asuvasta kummituksesta.

Kuuntelen nurkkien narinaa, keitän teevettä ja lauleskelen itsekseni shalalaa luuranko rämisee. Mietin, mahtaisiko kummitus olla kiinnostunut tapaamaan synnynnäistä tarinankertojaa. Mutta ehkä itseään kunnioittava haamu ei alentuisi lähestymään arkiaamun teenkeittopuuhissa olevaa tavallista kuolevaista? Olen silti lähes varma, että keittiön viereisen työhuoneen raollaan olevan lasioven takana liikkuu joku. Vaikka olen juuri kytkenyt hälytysjärjestelmän omin käsin pois päältä.

Hipsin mukeineni kohti omaa työpistettäni toimiston toisessa päässä, kun toinen aikainen lintu pöllähtää rappukäytävästä eteiseen. Toivotamme hyvät huomenet, ja työkaveri kysäisee miten minulla menee.

Miten niin, vastaan hämmentyneenä. Onko mielikuvitus tehnyt minulle jälleen kerran kepposiaan, vetänyt otsani ruttuun ja naamani kalpeaksi, kuin aaveen nähneellä?

Se nyt on vaan sellainen kohtelias kysymys, selvittää työkaveri naureskellen. Sellainen, johon kuuluu vastata, että mitäpä tässä.

Ahaa, no niinpä tietenkin. Mitäs tässä, kiitos kysymästä.

Voi tätä tavallisten kuolevaisten mutkikasta sananvaihtoa.

Kahvin huonoista puolista

Pistää miettimään, varsinkin kun hörpin tässä samalla lounaanjälkeistä viileää kahvijuomaa...

Edelliseen löyhästi liittyen:

Pakkomielteensä kullakin.

Keskimääräistä parempi maanantai

Nukun poikkeuksellisen sikeästi mukavan viikonlopun jälkeen. Ehkä siksi, että I on askaroinut ikkunaan itikkaverkon, ehkä siksi, että ilmassa on jo sunnuntai-iltana aavistus helteen uupumista enteilevää viileyttä. Tai ehkä siksi, että mieluisat vieraat ja mukavat tekemiset saivat viikonvaihteen tuntumaan virkistävältä minilomalta.

Maanantaiaamun vietän kampaajalla, ja vaikka aikaa on vähän, on pääni kuitenkin monta hiustupsua kevyempi kun kipitän päivän ensimmäiseen kokoukseen. Freesattu väri piristää mieltä, ja luovun taas hetkeksi aikeistani ajella koko kuontalo taivaan tuuliin.

Iltapäivälle venyvän palaverikierroksen jälkeen olen tuskaisen nälkäinen, mutta tilanteen pelastaa viikonlopun jäljiltä mukaan pakkaamani salaatti. Syötyäni ryhdyn työpisteen raivokkaaseen uudelleenjärjestelyyn, sillä olen vihdoinkin saanut pyrstöni alle hartaasti toivomani satulatuolin. Yksi työkaveri auttaa kiinnittämään näytön nivelikkäällä jalkasysteemillä pöydänreunaan, toinen käy pihistämässä juuri vapautuneen toimistotuolini.

Sateenvarjonsa kotiin jättänyttä Hernenokkaa hellii lämmin iltapäivän sade. Kodin nurkalla, kerrostalon kivijalan tuntumassa, lyllertää veikeä siili.

Maailma tuntuu tänään jotenkin erityisen kodikkaalta.

Vesielämää

Eräänkin kirjailijan Iisakin kirkko, tunnetaan myös nimellä opinnäytetyö, on vihdoinkin valmis. Prosessi ei palautuspäivän jälkeenkään ole ollut aivan mutkaton; työ piti kansittaa toistamiseen sillä alun perin valitsemani punainen kartonkikansitus ei kelvannut opettajalle. Itkun, paniikin ja hampaiden kirskuttelun jälkeen myönnyin kansittamaan työn koviin kansiin, suurimmaksi osaksi I:n taivuttelun ansiosta. Sääntöihin alistuminen tapahtui todellakin viime tingassa, ja opinnäytetyö ilmestyi opintorekisterin jatkoksi vain tunteja ennen määräajan päättymistä. Tutkinnostani puuttuu ilmeisesti enää viimeinen muodollisuus, postiluukusta kolahtava tutkintotodistus.

Ja sitä pettymyksen määrää, kun armoton opintorekisteri paljastaa työn lopullisen arvosanan. Se on surkean keskinkertainen kolmonen. Tiedän joidenkin luokkatovereideni saaneen parhaan arvosanan. Täyden viitosen. Tiedän myös, että he panostivat opinnäytteisiinsä enemmän, eivät tehneet asioita viime hetkillä, eivät työviikosta väsyneinä, eivät yön pimeinä tunteina. Eivätkä tarkkaavaisuushäiriön kuormittamina. Tiedän myös sen, että itseään ei pitäisi verrata muihin. Hitot siitä, olisin varmasti voinut suoriutua omalla mittapuullani hieman paremmin. Löydän itseni keittiöstä purnaamasta kurjaa tulosta I:lle. Vaikken tiedostanut halunneeni suoriutua loistavasti, joudun nielemään epäonnistumisen karvasta kalkkia, kun ruma kilpailunhalu nostaa päätään ja rääkyy takaraivossani. Olisinpa tehnyt työstä laajemman kokonaisuuden. Olisinpa ottanut työhön paremman tutkimusotteen. Olisinpa vain.

Olisitko pystynyt siihen, kysyy I.

Vastaus on vaimea, mutta rehellinen ei. Minun rajani on tullut vastaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun itkin hysteerisesti saatuani opettajalta tylytystä herkullisen punaisista kartonkikansistani. Luin kyllä kansitusohjeet, tai ainakin luulisin niin. Nehän on annettu minulle ainakin kolme kertaa, kuten opettajani pisteliäästi tokaisi. En olisi pystynyt enempään, ja sitä on vielä vaikeampi sietää. Vaikeinta on kai kuitenkin se, että työ on nyt tehty. Urakka on ohi. Minun pitäisi pystyä jättämään taakseni se kaikki, virtaamaan eteenpäin.

Iltapäivän aurinko tulee väliin, se kutsuu tasapuolisesti meitä kaikkia. Pakkaamme koirat autoon ajaaksemme muutaman kilometrin päähän rannalle, jolla I arvelee olevan jonkinlaisen koirien uimapaikan. Olemme lievästi hämmentyneitä, kun metsäisen kävelytien päästä paljastuu oikea paratiisi: pieni, aurinkoinen hiekkaranta, joukko nelijalkaisia uimareita omistajineen – ja ihana, vilpoinen meri. Kahlaan pienen vesipedon perässä veteen, seuraan nauraen sen riehakasta loikkimista ja sukellan lopulta aaltoihin koiran mukana. Saan toisenkin uimakaverin, kun raidallinen suippokuono kauhoo päättäväisesti tarkistamaan, pysyykö emäntä omin avuin pinnalla. Sydämeni rutistuu kasaan hellyydestä sen järkähtämättömän katseen edessä.

Kotona huuhdon kaksi pehmeää turkkia puhtaaksi hienosta hiekasta. Koirat menevät menojaan, pyyhekuivatus on viimeisteltävä ravistelemalla ja piehtaroimalla riemukkaasti, ja minä jään lämpimään suihkuun setvimään suolan sumppaamia kutrejani. Vapaana kirmaamaan vaikka mihin, vaikka joka ilta.

Good news is good news

Rakas, vanha mutta edelleen uskollisesti palveleva omenakoneeni pimeni sunnuntai-iltana aivan yllättäen. Tarkemmin sanoen sen näyttö: kone toimi muuten moitteettomasti, kuten kilkutteli iloisesti saapuvien sähköpostien merkiksi, mutta mitään ei näkynyt.

I selvitteli ongelman mahdollista laatua netistä ja löysi aavistuksenomaisen valopilkun pimeyteen: kyseessä voisi hyvällä tuurilla olla alun perinkin viallinen näytönohjain, mikä tietysti tarkoittaisi ilmaista huoltokeikkaa. Muussa tapauksessa kyseeseen tulisi lähinnä uuden koneen hankinta.

Raskain sydämin (ja olkalaukuin) kuskasin koneeni ensin yhdelle luukulle, sitten seuraavalle, ja lopulta huoltoon. Huollon – tai pessimistisesti tulkittuna kustannusarvion – luvattiin olevan valmis viikon kuluttua, ja palasin kotiin laskeskelemaan tuskissani uuden koneen hintaa. Hemmetin hemmetti nyt sentään. Rahareikiä olisi tulossa kesän mittaan muitakin, kuten eräs nimeltä mainitsematon muodollisuusjuhla.

Hektisen torstai-iltapäivän katkaisee tekstiviesti: koneenne huolto on valmis, tervetuloa noutamaan vaan. En ole uskoa silmiäni. Nyt jo? Ja ilmaiseksi? Oikeasti? Voiko minulla todella olla näin hyvä tuuri? Haluan hakea koneen heti huomenna pois saadakseni lopullisesti tietää tilanteen, mutta kuinka sitten käy perjantaisen joogatuntini? Siirryn saumattomasti yhdestä tuskailun aiheesta toiseen.

Niin mistä näitä ongelmia oikein tulee?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Asia epäselvä

Katkonaisesti nukutun yön jälkeen totean, että tukkani on aivan hirvittävän likainen ja tahmea. Lämmin suihku, yhtäkkiä vilpoiselta tuntuva ilma kylpyhuoneen ulkopuolella ja kuumuutta hönkivä hiustenkuivain tukkivat aamu-uniset aivoni.

Eletään kesäkuun alkua, ja sisäinen termostaattini yskii lupaavasti jo nyt. Siirtymä ruuhkabussista viileän kiven varjoon, lämpimästä autosta jääkylmälle huoltoasemalle ja taas takaisin helteeseen, kassin pohjalta kaivettu aurinkovoide radan reunalla paahtuneelle iholle, peiton alle käpertynyt koira ja raollaan olevasta ikkunasta tuleva veto sekoittuvat tuntemusten sekamelskaksi: en enää tiedä, onko minulla kylmä vai kuuma.

Aivot kärsivät vuoristoradasta melkeinpä enemmän kuin iho. Jatkuva sopeutuminen uuvuttaa; muutos on aina jotakin, mihin täytyy koettaa reagoida. Mutta miten sitä sitten reagoi, ellei tiedä pitäisikö pukea vai riisua?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Auringon alla

Astun ulos tanssistudion rappukäytävästä suoraan hehkuvan iltapäivän ihmisvilinään. Kadunkulmassa jammailee ryhmä katusoittajia, ja kävellä keinuttelen reggaeaskelin eteenpäin. Tanssitunti on liottanut harteiltani stressin pinoamaa painolastia, ja meluisa ja värikäs kaupunki on yhtäkkiä kodikas. Toivotan bussikuskille iloisesti hyvät huomenet.

Edessäni avautuu pitkä, ihana kesä.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Sata lasissa

Olin kuvitellut, että sadas blogipostaukseni olisi jotenkin Juhlallinen ja Mahtava, erityisesti kun blogin 1-vuotissynttäri jäi päivämäärien päälle ymmärtämättömältä Hernenokalta kokonaan huomioimatta.

No, kaikki ei aina mene niinkuin etukäteen kuvittelee. Halusin kirjoittaa mietteitäni muistiin nyt, kun olen väsynyt mutta onnellinen, kiitollinen I:stä ja yhteisestä koiraharrastuksestamme, yhteisöstä ympärillämme ja kaikesta mitä eläinten kanssa touhuamiseen liittyy. Hitot mistään sadannespönötyksestä, kun Hernenokalla on asiaa, näin sopivasti sunnuntai-iltana.

Kisapäivä oli odotettua lyhyempi – lähdimme kotoa aamuyhdeksän pintaan, ja olimme takaisin kotona jo viiden jälkeen – mutta tuntui silti pitkältä. Ulkona tihuutti vettä, ja hyvistä varusteista huolimatta olin vuoroon hiestä märkä intoilevan koiran hillitsemisestä ja lämmittelyhölkistä, vuoroon hytisin kylmästä radan laidalla. (Kyllä, tavalliselle ihmiselle tämä käy urheilusta. Minä olen mukavuudenhaluinen, enkä pidä extremeilystä vesisateessa.) Rakas pinkojamme teki kuitenkin parhaansa, ja saimme sen mitä olimme lähteneet hakemaan: viimeisen käyttövalion arvoon vaadittavan ratatuloksen. Kylmästä, märästä ja nälästä huolimatta olimme riemuissamme, ja olemme edelleenkin. Ehkä olemme tehneet sentään jotakin oikein, ja tästä on hyvä jatkaa.

Kotimatkan, koiran pesun ja ruokkimisen, suihkun ja lämpimän tomaatti-papukeiton jälkeen totean iloisena, että naamakirja vilisee koirakavereiden päivityksiä, kuvia ja linkkejä päivän kisoista. Eräs ystäväni on päätynyt whippetiin tutustuttuaan meidän laumaamme, ja laittaa tekstarin jossa kertoo odottavansa pentua mukavalta kasvattajalta. Kaiken päälle olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kiitollinen I:stä, joka jaksaa harrastaa kanssani kaikesta koheltamisestani huolimatta, muistaa tärkeät kisa- ja ilmoittautumispäivämäärät ja huolehtii ettemme unohdu hölkkäpoluille juoksemaan onnemme ohi. Ja hyppää lennosta koiranlämppääjäksi, kun joudun kipittämään kiireesti autolle etsimään kisajännityksen jalkoihin jäänyttä iltapäivälääkettä. En vaihtaisi tätä tiimiä enkä elämäntapaamme mihinkään.

Ai niin. Pikkukoiran päivä oli ilmeisesti mennyt vallan mukavasti I:n siskon kanssa. Olivat kuulemma käyneet ulkoilemassa, riehuneet ja nukkuneet päiväunia.

Jännittäviä aikoja

Treenit on nyt treenattu: raidallisella rimppakintulla on tänään kauden ensimmäinen kisastartti, tai oikeastaan mitä luultavimmin kaksi. Päivästä tulee pitkä, eikä vähiten siksi, että ensimmäistä kiimaansa poteva pikkukoira täytyy jättää yksin kotiin. I:n sisko on luvannut käydä ulkoiluttamassa ja vähän viihdyttämässä kotitonttuamme, mutta pahalta se silti tuntuu.

En saa jännitykseltäni nukuttua enää seitsemän jälkeen, mutten saa tehdyksi oikein muutakaan. Maanantaiaamun asiakaspalaveri vaatisi valmisteluja, mutta mitä tekee Hernenokka? Tutkii kaverin naamakirjaan linkkaamia kuvia. Tässä päivän maistiainen, toivottavasti ei kuitenkaan päivän teema:

Epic Fail of The Day