Sattuupa hassuja. Olen tässä päivänä muutamanakin luullut, että kannettavan alle on eksynyt leivänmuruja tai vastaavaa sälää. Rakkine nimittäin keikkuu, kun nakuttelen sitä keittiön pöydän ääressä.
No, ei ole leivänmuruja, eikä muutakaan eväitä. Tuli hetki, jona kyllästyin hajamieliseen koneen-alusen-huiskimiseen, ja päätin siivota masiinaa ikävästi keikuttavat häiriläiset tiehensä. Vaan sepäs ei käynytkään päinsä, sillä havaitsin, että koneeni akku on eriskummallisesti pullistunut. (Vasta kolme ja puoli vuotta vanha, raivostuttavan suuri ja painava hopeainen omenakoneeni, joka kaiken muun pahan lisäksi on huonon hoidon takia tuskastuttavan hidas verrattuna SSD-levylliseen työkoneeseeni? Tässäkö sotaratsussa muka jotakin elimellistä vikaa? Ei voi olla!)
Hmph. Kuinka kauan kestäisi maksaa takaisin kulutusluotto, jolla - - - En ehdi ajatella loppuun asti, kun I on jo selvittänyt, mitä uusi akku kustantaa.
Joululomani on vaarassa peruuntua äkillisen työrynnäkön takia, toinen kahden-Voxran-päivä meni ensimmäistä huomattavasti paremmin, menen huomenna toiselle työhaastattelukierrokselle, I ärsyttää minua joko pelaamalla ärsyttävä-äänistä peliä tai puhumalla siitä lakkaamatta aina kun ei pelaa, ja töistä kotiin palattuani tallasin hämärässä aulassa koiranpissaan.
Jos elämäni olisi romaani, niin minä avaisin nyt kaljan.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti