Kahdeksas ihme

Seison aamutuimaan lääkekaapin edessä ja pyörittelen Voxra-purkkia käsissäni. Lääkäri on vastannut sähköpostiin ja kehottanut tuplaamaan annostuksen, mutta sisälläni kaihertaa epäilys. Olo on ollut viime aikoina oudon usvainen, mikä voi hyvinkin johtua Voxrasta; kokeilun aloittamisesta on kulunut vasta reilu kuukausi. Lopulta ratkaisen ongelman siirtämällä päätöksentekoa. Kalastan korkeasta purkista vain yhden pillerin, pienen ja pyöreän.

Joitakin hetkiä myöhemmin eksyn vessaan harjaamaan hampaitani, ja teen hämmentävän havainnon: astmapiippu on tyhjä. On ollut jo ties kuinka kauan. Kortisoniannos on pudota humpsahtanut joku kaunis aamu puoleen - otan aamulla ja illalla samaa tavaraa, mutta eri piipusta - ja yhtäkkiä kuviosta tulee kirkas, kokonainen. Minulla on hapenpuute.

Oivallus selittää öiset yskänrytinät, I:n noteeraamat puuskahtelut (ootko sä jostakin vihainen vai mikä nyt on), piinallisen vetämättömyyden. Huonosti kulkevat lenkit ja jälkiahdistukset, pystyyn nousevat portaat toimistolla, tummat pilvet pääni päällä.

Ärsyttää. Olisi tietysti (läpäläpä) pitänyt tajuta säätää annostusta oireiden ilmaantuessa (napunapu), varsinkin kun sää on jatkuvasti kostea ja kylmä. En ole tässä kuosissa todellakaan ensimmäistä kertaa, mutta elimistö osaa olla uskomattoman sitkeä. Terve ihminen ei selviytyisi edes hengissä, jos hapensaanti putoaisi äkkiä tälle tasolle, mutta minä se vaan mennä porskutan. Hitaasti hiipivää vajausta ei ole helppo huomata, kun mitään muita, esimerkiksi allergisia, oireita ei ole. Pitäisi vaan jaksaa tarkkailla sitä omaa vointia. (Mikä tarkoittaa samaa kuin sairauksissaan piehtaroiva tekokipiä, niin meille opetettiin kotona kun oltiin pieniä, kaikilla kolmella kakaralla astma.)

Nyt pitää malttaa hiljentää tahtia, ettei tulehdus kaada petiin ennen kuin asettuu. Mutta toisaalta: mieluummin silti tämä kuin se, ettei Voxrakaan sovi hitaudesta ahdistuvalle Hernenokallenne.