Tervetuloa jää

Öinen maailma on ahdistavien kuvien sarjatulta: ruumiita, isoja sieniä, epämääräisiä lääkärintodistuksia joista tiedän etten voi viedä niitä töihin, vaikka minun pitäisi jäädä sairaslomalle. Herään koirien pyöriskelyyn ja pissahätään varttia ennen kellonsoittoa. Helpotus. Olet kotona, olet turvassa, kukaan ei ole kuollut, kaikki on hyvin.

Kipitän aamuvarhaisella ulos lämpöisästä kotikolostamme. Raikas ja helpottava ulkoilma tulee vastaan heti eikä vasta rappukäytävän jälkeen. Ylellistä, varsinkin jos sattuu olemaan sekä lähtöahdistuvaa sorttia että pakkautunut kunnon vaatekerroksiin.

Ulkona, todellisessa maailmassa, odottaa ihmeellinen yllätys. Hopeaisen eläinmobiilin tuulilasi on peittynyt jääkuvioihin, jotka kimaltavat keskellä tummansinistä aamuhämärää. Jään ällistelemään kukkasiksi, koruiksi, höyheniksi jähmettynyttä kosteutta. Mutta vain hetkeksi, sillä aivan pian tulee bussi. Jatkan matkaani, joka on vähällä hidastua enemmänkin: kotitie on jäässä. Tanssahtelen hullunkurisesti eteenpäin. Nahkasaapikkaiden rouheat pohjat pitävät sittenkin, mutta nyt on liikuttava kahta liukkaammin, ettei bussi jätä.

Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta. Jotakin selittämätöntä taikaa siinä on. (Myönnettäköön, että olen sopeutunut melko tavalla niiden kolmen joulun aikana, jotka olen viettänyt I:n perheen kanssa.) Joulu on silti aina ollut lupaus pysähdyksestä ja vaikka lyhyestäkin lomasta – sekä talven selän taittumisesta. Sitä paitsi I:tä edeltäviä jouluja kalunnut tyhjyys on nyt poissa. Muulla ei oikeastaan ole edes väliä.

Jouluun liittyvä ruokahärdelli on yleisesti ottaen aika ahdistavaa, mutta on sentään yksi jouluherkuksi laskettava pupellettava, joka maistuu jopa krantulle Hernenokalle. Tarjoilin viikonloppuna ystävälleni glögiä, ohuita pipareita ja aurajuustoa, nokka mausteisista tuoksuista tuhisten.

Kukin tavallaan.