Tuijotan auton sivuikkunasta pimeyteen. Mieli on tyhjä, aamu on vielä tavallistakin raskaampi olemattomiin kutistuneiden yöunien jäljiltä, mutta tiiraan silti herkeämättä jonnekin kauas.
Tänään on se päivä, kun valo vääntää pimeydeltä niskat nurin. Ratkaiseva askel on itse asiassa jo otettu. Vasta synkimmässä yössä ymmärrän, miksi pimeää on ollut tänä vuonna erityisen vaikeaa jaksaa: se ainoa korvaus minkä synkästä saa, loistaa (muaha) poissaolollaan. Sateinen ja pilvinen sää peittää alleen hengästyttävän kauniin pohjoisen valon, joka on kaikkea muuta kuin laiha lohtu.
Mutta tuolla jossakin, heti tiheän pimeän takana, odottaa valo.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti