TEMRUOG

Netti on pullollaan ihania ruokablogeja jotka antavat ymmärtää, että niiden laatijat loihtivat jatkuvasti mitä upeimpia ateriakokonaisuuksia, leivonnaisia ynnä muita gourmeettisia ihmeitä. No. Paljastettakoon täten vallan julkisesti, että nokankoputtaja on toista maata.

Töistä kotiuduttuani olin aivan hirvittävän nälkäinen ja kuitti, eikä kumpikaan meistä tuntenut erityisempää intoa ruoanlaittoon. Hetken mietinnän jälkeen päädyimme siihen, että sateisen maanantain pikapäivällinen olkoon mössöä. Ja mitä on tämä mystinen jumalten muona? Se on makaronia kera ihan minkä tahansa mitä nyt kukakin haluaa lautasellensa laittaa. Minun mössöni koostuu raa'asta sipulista, tomaatista, fetasta, oliiveista, oliiviöljystä, suolasta ja pippurista.

Nautin valtaisan lautasellisen mössöä sohvalla kyhjöttäen. Tarkoituksenamme oli katsoa True Bloodia tallennuksesta, mutta muuan naurettava äijäilytoiminto oli yllättäen varastanut lempisarjani ohjelmapaikan, joten lohdutukseksi nautimme yhden vanhan CSI:n jakson.

Joskus onni on nopea ja yksinkertainen ilta-ateria, sellainen josta ei todellakaan kannata ottaa valokuvia.

Ikävistä ikävin

Minä tiedän, että asuntoa kannattaa remontoida, erityisesti silloin kun se on oma. Tiedän, että neljä kuukautta menee nopeasti, ja olen iloinen siitä, että löysimme näinkin hienon ja hyvän väliaikaisratkaisun, varsinkin kun meillä on toi koira. Ja kyllä, asiat ovat kaikin puolin mahtavasti ja hyvin eikä minulla ole kertakaikkiaan mitään valittamisen aihetta.

Vitut tästä kaikesta.

Minulla on aivan hirveä koti-ikävä.

Väliaikaiskotimme on pikkuruinen kaksio, ja on ihan oikeasti hyvä juttu, että asunnossa on ihan oikea makuuhuone. Toimme kotoa omat verhot, joissa on näppärä pimennyssysteemi, ja saan nukuttua täälläkin ihan hyvin. Mutta kaipaan silti omaa makuuhuonettamme, joka on iso, tilava, väljä, kaunis, rauhallinen ja meidän ikioma pesä. Kotona minun ei tarvitse törmäillä seiniin, ei kaatua kipeästi sängyn alle, eikä kiskoa vimmaisesti ovea koska se aukeaa kiskomattakin.

Eniten minä kuitenkin kaipaan ihan ikiomaa huonettani. Täällä sellaista ei ole. Täällä minun huoneeni on puolitoista metriä leveä syvennys olohuoneen nurkassa. Kaipaan keittiötä. Omin I:n keittiön itselleni pikapuoliin alettuani vierailla hänen luonaan. Reviirinvaltaus kannattaa aloittaa niin pian kuin suinkin mahdollista, ja valloitustyöllä oli myös käytännön näkökulmansa, kun siirtelin muitta mutkitta eniten käytössä olevat astiat kaappien alimmille hyllyille ylettyäkseni niihin. Nyt I:n koti on virallisesti myös minun kotini, ja hiiviskelen onnellisena valtakunnassani, nimittäin keittiössä jota sumeilematta kutsun omakseni. Voi niitä kaikkia pieniä asioita joita rakastan: suuuuuri tiskiallas ja korkea Hansgrohen hana (tällä yhdistelmällä koirankin voisi pestä keittiössä!), pieni tiskikone ja punainen täplä jonka merkkivalo heittää lattiaan, keittokirjahylly nurkassa ja ikkunan ympärillä verhot jotka kehystävät rakastamaani maisemaa. Keittiömme ikkunasta näkyy kalliota ja havupuita. Unohdun usein katselemaan ulos ikkunasta kesken keittiöpuuhien, ja unettomina öinä istun pöydän ääressä korkeaa kuusta tuijotellen.

Kaipaan minä muutakin. Kotona en kuule ohi ajavien autojen ääntä, enkä liioin tunne oloani häkkiin ahdetuksi toripuluksi. Haluan tilaa ympärilleni, vaikka ylivoimaisesti suurimman osan siitä ajasta kun olemme molemmat kotona vietämme joka tapauksessa samassa huoneessa. Mutta täällä on ahdasta, tavarat ovat sikin sokin, seinät kaatuvat päälle. Kaipaan pyykinlajittelutuokioita välikön lattialla, kun vyörytän kaiken likaisen pyykin ympärilleni. Koira, tuo uskollinen apulainen, häärää leluineen ympärillä ja tekee lopulta pesän pehmeimpään pyykkikasaan. Siinä me sitten nökötämme ja pohdimme syntyjä syviä, kun pesukone ja kuivuri tekevät huristen työtään.

Neljän kuukauden mittainen evakkoreissumme on jo yli puolessa välissä, mutta sopeutuminen ja muuttoa seuraava asettumisen tunne eivät vaan tule.

Haluan kotiin.

Huimaa vauhtia

Nokka ei olekaan taas hetkeen kopissut blogialustaa vasten. Uusi työ vaatii veronsa, ja illat kuluvat enimmäkseen nukuksissa, kun olen sekä uuden sisäistämisestä että jatkuvasta tuottamisesta tukkeessa. Minä en jaksa kirjoittaa. Ja kun kevät tulla jollottaa, vievät koiran harrastukset meidät yhä useammin ulkoilemaan ja treeneihin. Luojan kiitos; pelloilla ja pusikoissa hyppiminen ynnä riekkuvan eläimen katseleminen ovat mitä parhainta vastapainoa työn aiheuttamalle aivojen ylikuumenemiselle.

Kevät on  joka tapauksessa ristiriitaista aikaa. Valoa on paljon, ja aurinkoisina päivinä sitä tuntuu olevan aivan liikaa. En jaksa. Pilvettömältä taivaalta paistava aurinko tunkee välillä jopa seinien läpi. Kevät on tänä vuonna pitkään viileä, mutta kun lämpö vihdoin tulee, se iskee suoraan päin näköä. Yhtenä aamuna seison bussipysäkillä pipo päässä ja kaulahuivi kaulassa, ja kiroilen viluissani kun olen unohtanut lapaset kotiin. Seuraavana aamuna riisun ärtyneenä ensin takin, sitten hupparin, ja silti minulla on kuuma. Koen outoa alastomuutta pitkähihaisessa puserossa. Juopot palaavat näkösälle, ja työmatkalla törmää milloin mihinkin laitapuolen kulkijaan tai muuhun seikkailijaan. Huvittavinta on ehkä kuitenkin se, että nykyään kaikki take away -kahvimuki kädessään käppäilevät aiheuttavat samanlaisen reaktion: en varmana anna sulle rahaa. Keskustan pukumiehiä voisi vähän naurattaa, jos pudottelisin pikkukolikoita soijalatten sekaan. Tai sitten ei. Sitä emme saa koskaan tietää, koska minä pidän rahani itse.

Kevään tulo tietää kuitenkin myös niitä pitkiä ja hauskoja ulkoilu- ja riehuntareissuja koiran kanssa, varrettomia sukkia, terveemmän väristä naamataulua ja valoisia iltoja, joina vain olla möllöttelemme olohuoneessa parvekkeen ovi avoinna. Kuuntelen lintuja ja hassuttelen lämmön ja valon pehmittämänä kuin joillakin niistä harvoista Välimeren lomamatkoista joita olemme äidin kanssa tehneet. Minulla on nyt oma välimereni, kun evakkoilemme kesän ensimmäisiä kuumia päiviä pienessä väliaikaisasunnossamme.

Et sinä ole mielisairas, sanoo lääkärikin.

Ja pää pyöri kukonjalan varassa

Eräässä lastensadussa, jota minulle luettiin kun olin pieni ja jota myös itse luin mielelläni opittuani lukemaan, oli akka joka asui mökissä keskellä metsää. Mökki ei seissyt maassa omilla jaloillaan, vaan jostakin merkillisestä syystä se pyöri itsekseen korkean kukonjalan varassa.

Rakastin tuota ajatusta jo pikkutyttönä. Kukonjalan varassa! Jalka oli kiertynyt varrestaan spiraalille, ja akka kurkisteli mökin oviaukosta ulos nähdäkseen mitä ympäristössä tapahtui. Tämä omituinen juttu on sittemmin siirtynyt merkitsemään jotakin epäjärjestyksessä olevaa, ja erityisesti epäjärjestyksessä oleva pää "pyörii kukonjalan varassa", kuinkas muuten.

Ensimmäinen työviikko on ollut aivan mieletön. Työtä on paljon, sukellan sisälle uusiin asioihin ja asiakkuuksiin, kirjoitan ja yritän pitää lukua siitä että kuka pyysi mitä ja koska minkäkin asian pitää olla valmiina annettavaksi eteenpäin. Ja koska en jaksa millään muistaa kaikkien nimiä, niin uudet työkaverini ovat "hei sä vihreepaitanen siellä", "mitä se umpisuolikundi nyt taas tekikään", "ai hoitaako tätä projektia se joka on aina tosi kännissä", "SIIS KUKA ON MATTI???" ja niin edelleen. Minä kotiudun, viihdyn, uppoan ja rakastun; koen epätoivoista, raastavaa tarvetta olla se henkilö josta he ovat jo pitkään haaveilleet; kadotan ajantajuni enkä huomaa että olen ollut täydessä touhussa kymmenen tuntia.

Kotona olen väsynyt, vihainen, päänsärkyinen ja hermostunut. Öisin näen painajaisia, seikkailen mitä kummallisimmissa paikoissa, tapan ja tulen tapetuksi. Aamuisin olen jumissa ja uupunut yön tapahtumista, mutta syöksyn kuitenkin riemuissani matkaan.

En vaihtaisi päivääkään tähänastisesta elämästäni, koska muuten en olisi se joka olen nyt. Onnellinen ja omalla paikallani.

Viimeistä viedään

Tänään on aivan mahtava päivä!!

Vietimme yön olohuoneen lattialla, koska väliaikaispesämme sänky sanoi eilisaamuna sopimuksen irti (sängyksi "krrräts"). Se ei ilmeisesti enää jaksanut kantaa sylissään levottomasti nukkuvaa early birdiä, kahta koheltavaa vinttaria ja rauhan ankkuriamme I:tä. Vappupäivänä ruuvi- ja akkuporakonekaupat ovat kiinni, joten raahasimme patjan olohuoneeseen ja vietimme jännittävän siskonpetiyön. Maltoin mennä nukkumaan vasta kahden jälkeen, mutta sisäinen kello, pissahätä ja paikanvaihdoksia suorittavat koirat herättivät minut jo kahdeksalta.

Tavanomaisista rutiineista poikkeava ilta/yö ja liian lyhyet yöunet tarkoittavat yleensä aivan kamalaa huomenta, mutta tänään olen ollut lähinnä riemuisan riehakas. Miksikö? Koska tänään on SUNNUNTAI! Ja miten on muka mahdollista, että sunnuntaita synkästi vihaava nokankoputtaja riemuitsee avoimesti viikon viimeisestä päivästä? No siksi, että huomenna pääsee töihin!

Kotosalla opinnäytetyön kimpussa vietetty huhtikuu on mennyt yllättävän nopeasti - ja yllättävän kivuttomasti. Huonojakin päiviä on toki ollut, mutta paljon vähemmän kuin pelkäsin. Seinät ympärilläni pysyivät sittenkin pystyssä :) Työ ei ole valmis, ei lähimainkaan, mutta alku on hyvä, ja suunnat alkavat olla selvillä. Sain siis sen mitä halusinkin: kokonaisuuden osat ovat löytäneet paikkansa, joten kirjoittamista on helppoa jatkaa päivätyön ehdoilla, vähän pienemmissä paloissa. Olen huojentunut. Enkä vähiten siitä, että kuukauden mittaisen opintovapaan loputtua odotan malttamattomana sitä, että pääsisin takaisin töihin. Alitajunnassa on ehkä kutissut millin mittainen huoli siitä, että mitäs jos pidempi tauko kääntää ajatukseni aivan ylösalaisin? Olen opiskellut ja tehnyt hirveästi töitä, opiskellut lisää ja tehnyt vielä lisää töitä, taistellut koulutukseni, ammattini ja tulevan urani puolesta pitkiä päiviä ja öitä monta vuotta niin, etten ole ollenkaan ennättänyt miettiä valintojani. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen pitänyt näin pitkää lomaa. Tai no, "lomaa", mutta huhtikuussa olen opinnäytetyön kirjoittamisen lisäksi nukkunut tarpeeksi, käynyt bikram-joogassa, vetänyt lonkkaa ja antanut ajatusten harhailla, lukenut tärkeitä ja vähemmän tärkeitä kirjoja, huolehtinut itsestäni notkumalla kotiverkkareissa koko päivän, ja niin edelleen. Olen tehnyt alle kahdeksan tunnin mittaisia päiviä, usein jopa reilusti alle, ja ilman aikatauluja. Ehkä minä olen raivannut tämän tilan ympärilleni voidakseni kysyä itseltäni, että haluanko minä nyt ihan oikeasti sinne, mihin olen huomenna menossa, haluanko antaa pikkusormeni ja koko käteni ja sitä myöten kaiken mitä ahne ja raskas mutta silti niin houkuttava ala tulee minulta vaatimaan. Ja nyt, kun miettimisaika on kulunut umpeen, niin sydämeni kiljuu kyllä. Huomenna olen ensimmäistä kertaa elämässäni sen äärellä, mihin olen jo vuosia pyrkinyt. Siipien lepo ja kultamunien hautominen ovat tehneet hyvää, joten kyllä nyt kelpaa näyttää, että mihin minusta on.

Sitä ennen vietämme letkeää sunnuntaita ja korjaamme sängyn. Nukkumapaikka täytyy nikkaroida ajoissa kasaan, sillä väsyneen hyperimielen kääntöpuolelta vyöryy varmaan taas melkoisia iltariehuja.

Damn I'm funny, part II

Söimme I:n kanssa aamiaiseksi ruisleipää ja emmentaljuustoa. Olin avannut juustopaketin edellisenä päivänä, ottanut suorakulmaisen juustonpalan kokonaan pois sille tarkalleen oikean kokoisesta pussista, ja työntänyt juuston hirveällä vaivalla takaisin pussiin - tyylilleni uskollisena mahdollisimman vaikeasti, se vähän pidempi sivu edellä, siis juuri sillä väärällä tavalla.

Aamiaisleivälleen juustoa mielivä I taiteili tiukasti pussiin ahdettua emmentalkönttiä esiin ja tokaisi hetken kiroiltuaan:
-Siis onks tätä juustoa vielä koskaan otettu pois täältä pussista?

Minä:
-Onpa hyvinkin.

I:
-Ooks koittanut laittaa tätä juustoa pussiin silleen päin ku se kuuluis sinne?

Minä:
-Ai koittanu? Siis kysyksä että oonko mä koittanu laittaa sitä juustoa pussiin jotenkin muuten?

I:
-Niinku... näin? (asettaa juuston takaisin pussiin "oikein päin")

Minä:
-Vai vielä koittanu! Siis totta helvetissä minä oon koittanu laittaa sitä juustoa pussiin noinkin päin! Koitin oikein kuule kaks kertaa, ja molemmilla kerroilla totesin, että sopiihan se. Että koitettu on. Mutta eihän sellasessa ole niin mitään järkeä, että ensin koitetaan ja jos kaikki menee niinku pitääkin, ni sitte luovutetaan. Joten päätin että jätetään noi koittamiset ja tungetaan se saatanan juusto sinne pussiin ihan tosissaan. Todellakin on KOITETTU!

I nauroi villiintyneelle paasaukselleni niin että vedet valuivat silmistä.

Tällaista on meillä aamiaisaikaan. Entä teillä?