Viimeistä viedään

Tänään on aivan mahtava päivä!!

Vietimme yön olohuoneen lattialla, koska väliaikaispesämme sänky sanoi eilisaamuna sopimuksen irti (sängyksi "krrräts"). Se ei ilmeisesti enää jaksanut kantaa sylissään levottomasti nukkuvaa early birdiä, kahta koheltavaa vinttaria ja rauhan ankkuriamme I:tä. Vappupäivänä ruuvi- ja akkuporakonekaupat ovat kiinni, joten raahasimme patjan olohuoneeseen ja vietimme jännittävän siskonpetiyön. Maltoin mennä nukkumaan vasta kahden jälkeen, mutta sisäinen kello, pissahätä ja paikanvaihdoksia suorittavat koirat herättivät minut jo kahdeksalta.

Tavanomaisista rutiineista poikkeava ilta/yö ja liian lyhyet yöunet tarkoittavat yleensä aivan kamalaa huomenta, mutta tänään olen ollut lähinnä riemuisan riehakas. Miksikö? Koska tänään on SUNNUNTAI! Ja miten on muka mahdollista, että sunnuntaita synkästi vihaava nokankoputtaja riemuitsee avoimesti viikon viimeisestä päivästä? No siksi, että huomenna pääsee töihin!

Kotosalla opinnäytetyön kimpussa vietetty huhtikuu on mennyt yllättävän nopeasti - ja yllättävän kivuttomasti. Huonojakin päiviä on toki ollut, mutta paljon vähemmän kuin pelkäsin. Seinät ympärilläni pysyivät sittenkin pystyssä :) Työ ei ole valmis, ei lähimainkaan, mutta alku on hyvä, ja suunnat alkavat olla selvillä. Sain siis sen mitä halusinkin: kokonaisuuden osat ovat löytäneet paikkansa, joten kirjoittamista on helppoa jatkaa päivätyön ehdoilla, vähän pienemmissä paloissa. Olen huojentunut. Enkä vähiten siitä, että kuukauden mittaisen opintovapaan loputtua odotan malttamattomana sitä, että pääsisin takaisin töihin. Alitajunnassa on ehkä kutissut millin mittainen huoli siitä, että mitäs jos pidempi tauko kääntää ajatukseni aivan ylösalaisin? Olen opiskellut ja tehnyt hirveästi töitä, opiskellut lisää ja tehnyt vielä lisää töitä, taistellut koulutukseni, ammattini ja tulevan urani puolesta pitkiä päiviä ja öitä monta vuotta niin, etten ole ollenkaan ennättänyt miettiä valintojani. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen pitänyt näin pitkää lomaa. Tai no, "lomaa", mutta huhtikuussa olen opinnäytetyön kirjoittamisen lisäksi nukkunut tarpeeksi, käynyt bikram-joogassa, vetänyt lonkkaa ja antanut ajatusten harhailla, lukenut tärkeitä ja vähemmän tärkeitä kirjoja, huolehtinut itsestäni notkumalla kotiverkkareissa koko päivän, ja niin edelleen. Olen tehnyt alle kahdeksan tunnin mittaisia päiviä, usein jopa reilusti alle, ja ilman aikatauluja. Ehkä minä olen raivannut tämän tilan ympärilleni voidakseni kysyä itseltäni, että haluanko minä nyt ihan oikeasti sinne, mihin olen huomenna menossa, haluanko antaa pikkusormeni ja koko käteni ja sitä myöten kaiken mitä ahne ja raskas mutta silti niin houkuttava ala tulee minulta vaatimaan. Ja nyt, kun miettimisaika on kulunut umpeen, niin sydämeni kiljuu kyllä. Huomenna olen ensimmäistä kertaa elämässäni sen äärellä, mihin olen jo vuosia pyrkinyt. Siipien lepo ja kultamunien hautominen ovat tehneet hyvää, joten kyllä nyt kelpaa näyttää, että mihin minusta on.

Sitä ennen vietämme letkeää sunnuntaita ja korjaamme sängyn. Nukkumapaikka täytyy nikkaroida ajoissa kasaan, sillä väsyneen hyperimielen kääntöpuolelta vyöryy varmaan taas melkoisia iltariehuja.