Ikävistä ikävin

Minä tiedän, että asuntoa kannattaa remontoida, erityisesti silloin kun se on oma. Tiedän, että neljä kuukautta menee nopeasti, ja olen iloinen siitä, että löysimme näinkin hienon ja hyvän väliaikaisratkaisun, varsinkin kun meillä on toi koira. Ja kyllä, asiat ovat kaikin puolin mahtavasti ja hyvin eikä minulla ole kertakaikkiaan mitään valittamisen aihetta.

Vitut tästä kaikesta.

Minulla on aivan hirveä koti-ikävä.

Väliaikaiskotimme on pikkuruinen kaksio, ja on ihan oikeasti hyvä juttu, että asunnossa on ihan oikea makuuhuone. Toimme kotoa omat verhot, joissa on näppärä pimennyssysteemi, ja saan nukuttua täälläkin ihan hyvin. Mutta kaipaan silti omaa makuuhuonettamme, joka on iso, tilava, väljä, kaunis, rauhallinen ja meidän ikioma pesä. Kotona minun ei tarvitse törmäillä seiniin, ei kaatua kipeästi sängyn alle, eikä kiskoa vimmaisesti ovea koska se aukeaa kiskomattakin.

Eniten minä kuitenkin kaipaan ihan ikiomaa huonettani. Täällä sellaista ei ole. Täällä minun huoneeni on puolitoista metriä leveä syvennys olohuoneen nurkassa. Kaipaan keittiötä. Omin I:n keittiön itselleni pikapuoliin alettuani vierailla hänen luonaan. Reviirinvaltaus kannattaa aloittaa niin pian kuin suinkin mahdollista, ja valloitustyöllä oli myös käytännön näkökulmansa, kun siirtelin muitta mutkitta eniten käytössä olevat astiat kaappien alimmille hyllyille ylettyäkseni niihin. Nyt I:n koti on virallisesti myös minun kotini, ja hiiviskelen onnellisena valtakunnassani, nimittäin keittiössä jota sumeilematta kutsun omakseni. Voi niitä kaikkia pieniä asioita joita rakastan: suuuuuri tiskiallas ja korkea Hansgrohen hana (tällä yhdistelmällä koirankin voisi pestä keittiössä!), pieni tiskikone ja punainen täplä jonka merkkivalo heittää lattiaan, keittokirjahylly nurkassa ja ikkunan ympärillä verhot jotka kehystävät rakastamaani maisemaa. Keittiömme ikkunasta näkyy kalliota ja havupuita. Unohdun usein katselemaan ulos ikkunasta kesken keittiöpuuhien, ja unettomina öinä istun pöydän ääressä korkeaa kuusta tuijotellen.

Kaipaan minä muutakin. Kotona en kuule ohi ajavien autojen ääntä, enkä liioin tunne oloani häkkiin ahdetuksi toripuluksi. Haluan tilaa ympärilleni, vaikka ylivoimaisesti suurimman osan siitä ajasta kun olemme molemmat kotona vietämme joka tapauksessa samassa huoneessa. Mutta täällä on ahdasta, tavarat ovat sikin sokin, seinät kaatuvat päälle. Kaipaan pyykinlajittelutuokioita välikön lattialla, kun vyörytän kaiken likaisen pyykin ympärilleni. Koira, tuo uskollinen apulainen, häärää leluineen ympärillä ja tekee lopulta pesän pehmeimpään pyykkikasaan. Siinä me sitten nökötämme ja pohdimme syntyjä syviä, kun pesukone ja kuivuri tekevät huristen työtään.

Neljän kuukauden mittainen evakkoreissumme on jo yli puolessa välissä, mutta sopeutuminen ja muuttoa seuraava asettumisen tunne eivät vaan tule.

Haluan kotiin.