Sata lasissa

Olin kuvitellut, että sadas blogipostaukseni olisi jotenkin Juhlallinen ja Mahtava, erityisesti kun blogin 1-vuotissynttäri jäi päivämäärien päälle ymmärtämättömältä Hernenokalta kokonaan huomioimatta.

No, kaikki ei aina mene niinkuin etukäteen kuvittelee. Halusin kirjoittaa mietteitäni muistiin nyt, kun olen väsynyt mutta onnellinen, kiitollinen I:stä ja yhteisestä koiraharrastuksestamme, yhteisöstä ympärillämme ja kaikesta mitä eläinten kanssa touhuamiseen liittyy. Hitot mistään sadannespönötyksestä, kun Hernenokalla on asiaa, näin sopivasti sunnuntai-iltana.

Kisapäivä oli odotettua lyhyempi – lähdimme kotoa aamuyhdeksän pintaan, ja olimme takaisin kotona jo viiden jälkeen – mutta tuntui silti pitkältä. Ulkona tihuutti vettä, ja hyvistä varusteista huolimatta olin vuoroon hiestä märkä intoilevan koiran hillitsemisestä ja lämmittelyhölkistä, vuoroon hytisin kylmästä radan laidalla. (Kyllä, tavalliselle ihmiselle tämä käy urheilusta. Minä olen mukavuudenhaluinen, enkä pidä extremeilystä vesisateessa.) Rakas pinkojamme teki kuitenkin parhaansa, ja saimme sen mitä olimme lähteneet hakemaan: viimeisen käyttövalion arvoon vaadittavan ratatuloksen. Kylmästä, märästä ja nälästä huolimatta olimme riemuissamme, ja olemme edelleenkin. Ehkä olemme tehneet sentään jotakin oikein, ja tästä on hyvä jatkaa.

Kotimatkan, koiran pesun ja ruokkimisen, suihkun ja lämpimän tomaatti-papukeiton jälkeen totean iloisena, että naamakirja vilisee koirakavereiden päivityksiä, kuvia ja linkkejä päivän kisoista. Eräs ystäväni on päätynyt whippetiin tutustuttuaan meidän laumaamme, ja laittaa tekstarin jossa kertoo odottavansa pentua mukavalta kasvattajalta. Kaiken päälle olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kiitollinen I:stä, joka jaksaa harrastaa kanssani kaikesta koheltamisestani huolimatta, muistaa tärkeät kisa- ja ilmoittautumispäivämäärät ja huolehtii ettemme unohdu hölkkäpoluille juoksemaan onnemme ohi. Ja hyppää lennosta koiranlämppääjäksi, kun joudun kipittämään kiireesti autolle etsimään kisajännityksen jalkoihin jäänyttä iltapäivälääkettä. En vaihtaisi tätä tiimiä enkä elämäntapaamme mihinkään.

Ai niin. Pikkukoiran päivä oli ilmeisesti mennyt vallan mukavasti I:n siskon kanssa. Olivat kuulemma käyneet ulkoilemassa, riehuneet ja nukkuneet päiväunia.

Jännittäviä aikoja

Treenit on nyt treenattu: raidallisella rimppakintulla on tänään kauden ensimmäinen kisastartti, tai oikeastaan mitä luultavimmin kaksi. Päivästä tulee pitkä, eikä vähiten siksi, että ensimmäistä kiimaansa poteva pikkukoira täytyy jättää yksin kotiin. I:n sisko on luvannut käydä ulkoiluttamassa ja vähän viihdyttämässä kotitonttuamme, mutta pahalta se silti tuntuu.

En saa jännitykseltäni nukuttua enää seitsemän jälkeen, mutten saa tehdyksi oikein muutakaan. Maanantaiaamun asiakaspalaveri vaatisi valmisteluja, mutta mitä tekee Hernenokka? Tutkii kaverin naamakirjaan linkkaamia kuvia. Tässä päivän maistiainen, toivottavasti ei kuitenkaan päivän teema:

Epic Fail of The Day

Värikästä menoa

Kaupunki on tällä viikolla erityisen kaunis. Nuuhkin kesäistä ilmaa ja katselen korkeita taloja. Olo tuntuu kevyeltä, ahdistus ja uhattuna olemisen tunne hellittävät otettaan, eikä kesytöntä tukkaani tuivertavalla tuulella ole ainuttakaan pahaa uutista kerrottavanaan.

Onneksi osaan säveltää pätkän draamakomediaa lähes tyhjästä. Käy nimittäin ilmi, että luodessani uuteen työsähköpostiini allekirjoituksen – näppärästi copy-pastella varatoimitusjohtajan minulle lähettämästä mailista, muotoiluineen kaikkineen – olen unohtanut muuttaa hänen puhelinnumeronsa omikseni. Nimi on sentään oikein.

Ja miten kämmäilyni tulee vedetyksi päivänvaloon? Painotalon edustaja soittaa vara-tj:lle keskustellakseen opinnäytetyön painattamiseen liittyvästä tarjouspyynnöstä, ja joudun hyppäämään mukaan keskusteluun kesken puhelun. Jonka lopputuloksena totean, että eräs toinen vaihtoehto on sekä helpompi että edullisempi, ja palautan puhelimen nöyränä omistajalleen. Varatoimari naureskelee, enkä oikein tiedä olenko juuri ampunut ohi viimeisenkin uskottavuuspisteeni, vai ehkä siirtynyt yli kriittisen rajan uudesta työntekijästä firman vakiokaluston puolelle.

Mikäli jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, niin oli jo aikakin. Sopeutumista on kestänyt pian kaksi kuukautta, ja olen totaalisen kyllästynyt välitilassa vellomiseen, jonka syy on ainoastaan minussa itsessäni. Muutoksiin tottuminen vaan sujuu niin tuskallisen hitaasti.

Mutta työmatkallani on paljon kaikkea kaunista.

Unplugged

Olen juuri viettänyt kaksi tuntia paikallisessa kuntokeskuksessa. Pää on ajatuksista vapaa, on vain riemukas teknonjytke joka on jäänyt kaikumaan korvieni väliin. En raaski täyttää kotimatkan tyhjää tilaa edes kirjalla.

Tunnen rajatonta kiitollisuutta siitä, että minulla on oma pakopaikkani. Maailma pyörii ympärillä, mutta minä lyön luukun kiinni ja sanon: ei nyt.

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Pakkasen puolella

Jälleen kerran koittaa tuo ilon hetki, nimittäin vierailu läheisessä supermarketissa. Päivä on jo valmiiksi pilalla työporukan lounaskeskustelun ajauduttua totaalisen väärille raiteille; esimieheni moottoroi passiivis-aggressiivisen väännön aivan yhdentekevästä asiasta, mutta Hernenokka ei taaskaan saanut pidetyksi nokkaansa kurissa. Mikä on jo tappio sinänsä, mutta sen lisäksi ihan kaikkeen ei tarvitsisi lähteä mukaan – ja ruokkivan käden näykkimistä sietäisi todellakin harkita vähän tarkemmin. Kaiken huipuksi kahdesta jumppatunnistani ensimmäisellä ei ollut tilaa, joten jouduin skippaamaan molemmat. Mitäs unohdin varata paikan hyvissä ajoin. Marketreissu on sekä käypä rangaistus sekoilusta että illallisen edellytys.

Olen jo vihannesosastolla niin väsynyt ja nälkäinen, että I komentaa minut ostamaan välipalasmoothien ja juomaan sen kiltisti kassojen takana. Vasta sitten saan palata kauppaan. Mutisen vastaan, valittelen pitkiä jonoja, mutta I:n mielestä kauppareissu sujuu kuitenkin nopeammin, jos käyn tankkaamassa vähän lisävirtaa hedelmäjuoman muodossa. Suostun, ja palaan sopivasti takaisin valitsemaan pakastevihannessekoitusta illan pikaruoan pohjaksi. Pyörittelen pusseja ja luen tuoteselosteita – kesäkurpitsa menettelee juuri ja juuri, mutta kertaalleen pakastettu munakoiso tuntuu aivan varmasti oudolta suussa. I ei välitä parsakaalista, minä taas en halua pieniä, epämääräisiä kuutioita joista ei ota selvää mitä ne ovat. Tilannetta on punnittava huolella.

Vihdoin pääsemme kassalle. I menee pakkaamaan ostoksia, minä jään maksumieheksi, ja olen tietysti sortunut rassaamaan kännykkääni, kun odottaminen on ehtinyt käydä ylivoimaiseksi. Kassa latoo ostoksia lukijan läpi, kunnes tapahtuu kohtalokas pysähdys. Estradille astuu huolella valittu pakastevihannessekoitus.
– Laitanko pakasteet pieneen pussiin?
Jäädyn totaalisesti. Kyllä. Ei. En tiedä. Ei aavistustakaan.
Asialla ei ole tässä hetkessä minkään valtakunnan merkitystä, mutta seinä on noussut vastaan, enkä minä pääse siitä yli. Etsin epätoivoisesti tukea, ja I on onneksi tilanteen tasalla: hän katsoo minua ja pudistaa äänettömästi päätään. Teen työtä käskettyä.
– Ei kiitos.
Eteen noussut seinä haihtuu savuna ilmaan. Kauppa käy, I saa ruoat pakatuksi kasseihin, ja pääsemme kaupasta ulos.

Heti autolle päästyämme ratkean liitoksistani. MINKÄ HELVETIN TAKIA niitä saamarin pakasteita täytyy joka jumalan kerta olla pakkaamassa niihin kamaliin iljettäviin kahiseviin hedelmäpusseihin? Tiedättekö te sitä itsekään? Myyttekö te kenties holtittomasti suunniteltuja pakkauksia? Ihan noin vaan, muina koirina? Eikö olisi paljon loogisempaa ehdottaa tuota menettelyä vaikka pienille jugurttipurkeille, niille, jotka niin mielellään tekevät itsemurhaiskun olkalaukussani? Tai jos pakasteet uhkaavat hikoilla, niin, tajuatte kai kuinka naurettava on pelkkä ajatuskin, niin miksette tarjoudu pakkaamaan KAIKKIA kylmäsäilytettäviä tuotteita pieniin pusseihin? Entä luuletteko, että maailma pelastuu tällä menolla? Mitä? MITÄ TÄMÄ HULLUTUS OIKEIN ON?!?

Olen saanut välipalasta ilmeisesti sen verran potkua, että jaksan riehua koko kotimatkan, ja arvata saattaa, ettei kyseiseen pisteeseen jähmettyminen ollut ensimmäinen lajissaan. Seuraavalla kerralla aion esittää joukon kiperiä vastakysymyksiä. Jäätykööt pakasteisiinsa, saatana. Eivätpähän ainakaan voi enää kiusata viattomia kuluttajia.

Pyöritystä

Pikkukoira, mamman pieni kulta, vietti eilen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Aamulla heti onnittelulaulun (!) jälkeen ilmeni yllättävä seikka: koiralla on alkanut ensimmäinen kiima. Tapahtuma ei ollut vielä ehtinyt edes odotettavien listalle, joten reaktiot olivat muotoa "nyt jo?". (Vanhemman kohdalla tätä merkkitapahtumaa alettiin odottaa mitä hartaimmin koiran ollessa reilu puolivuotias, ja odotusta jatkui vuoden verran.)

Tärkeästä Tapahtumasta näyttää, ikävä kyllä, aiheutuvan muutamia käytännön ongelmia. Tulevana viikonloppuna on toinen kauden tärkeistä kohokohdista, nimittäin kolmivuotiaiden maastoderbykilpailu Jyväskylän kupeessa. Ja kiimaa potevaa pikkukoiraa ei tietenkään saa viedä kisapaikalle. Joten vaihtoehdot ovat 1) hoitopaikka, ja 2) laumamme kahtiajakautuminen tulevan viikonlopun ajaksi. Ensimmäinen ei ole helposti järjestettävissä, toinen ei ole lainkaan mieleinen – lähdetään nyt siitä, että kisamatka on ilman mitään erikoisjärjestelyjäkin Pitkä, Raskas, Pelottava, Stressaava ja Kaikin Puolin Kova Koitos.

Ja juuri kun olen ehtinyt kerätä sopivasti ahdistusta yllättävästä käänteestä, I ilmoittaa tekstiviestillä keskustelleensa mahdollisista hääsuunnitelmistamme äitinsä kanssa. Tämä ja tuo päivä ei anopille käy, mutta kaikkina muina päivinä hän osallistuu vallan mielellään järjestelyihin. Kesken työkiireiden ja uuden asiakkaan tapaamisen valmistelun moinen tiedote ajaa stressaantuneen Hernenokan pois raiteiltaan. Asiat eivät enää pysy hallinnassa, kaikki tapahtuu ilman että voin vaikuttaa mihinkään, ja aikuisten välisenä heittopussina sinkoillut lapsi minussa herää vastustamaan kaikkea mahdollista. Haluan olla paikoillani, rauhassa, elää tässä ja nyt enkä jatkuvassa seuraavan ilmalennon pelossa.

Keskustelu katkeaa joogan ja iltasapuskan ajaksi, mutta jatkuu illemmalla osapuolten ollessa sopivasti väsyneitä, kiukkuisia, turhautuneita ja epätoivoisia. Se jatkuu liian pitkään, liian myöhään, hajottaa liikaa. Lopulta uni ajaa päälle, eikä edes hentoinen aselepo armahda meitä vielä.

Valoisia aikoja

On kaikin puolin tavanomainen, aurinkoinen torstaiaamu. Istumme bussissa vastakkaisilla paikoilla. Luemme kumpikin keskittyneesti; minulla on meneillään piinaava ruotsalainen rikosromaani, I lukee luultavasti jotakin yhtä jännää. Nostan katseeni kirjasta katsoakseni rakkaintani. I katsoo takaisin, ja molempien kasvot sulavat hymyyn.

Miten onnellinen voi ihminen olla.

Lääkitys kohdallaan?

Kävin viime viikolla apteekissa hakemassa satsin Equasymiä, ja ostin samalla kertaa koirille matolääkettä. Pyysin kiltisti Kelan korvausselvityksen, vaikka olen virallisten pykälien nojalla jo aivan liian vanha moiseen hyvitykseen. Kassa nitoi selvityslappuun kiinni kuitin, josta kävi Equasymin lisäksi ilmi myös matolääkeostos. Naureskelin itsekseni. 30 vuotta täyttänyt potilas väittää sairastavansa adhd:ta, lisäksi suolistoloisia.

Tänään tein uuden reissun apteekkiin, sillä kevät on jo pitkällä, ja koirat tarvitsevat kipeästi punkkisuojaa. Päätin ostaa samalla vaivalla – sen reseptin viimeisen – Equasymiä, kun nyt kerran apteekissa olin. Kassakuitti herätti vielä edellisviikkoa suurempaa riemua. Adhd:n ja suolistoloisten lisäksi ilmoittaa tarvitsevansa lääkitystä myös ulkoloisia vastaan.

Muahahahahaaaa. Siitäs saatte! Haluatteko minun lähettävän myös näytteitä samassa kirjekuoressa?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Tärkeintä on heiluva häntä

Olen totaalisesti syventynyt työhöni, kun puhelimen tärinä katkaisee ikävästi ajatukset. I soittaa ja tiedustelee, olenko vielä töissä. Olenhan minä, eihän kello ole vasta kuin - - - kuusi minuuttia vaille neljä?!? Putoan maan kamaralle. Hemmetti. Läiskäisen koneen kannen kiinni kesken sanan, nappaan laukkuni, silmäilen kiireesti pöytää – avaimet on, puhelin on, mbgl mbgl mbgl – ja säntään ulos toimistosta, alas rappuja ja lämpimään iltapäivään.

Kauden toiset ratatreenit ovat alkamassa. Olemme sopineet kimppajuoksusta kahden muun koiran kanssa. Ruuhka venyttää matkaa ja hermojani, sillä en halua myöhästyä, en nyt kun koira pääsee kerrankin treenaamaan porukassa, jos vain sen aikataulullisesti kykenemätön omistajisto saisi elämänsä hallintaan. Hotkin patonkia ja luen työsähköpostia kännykällä. Tässä harrastuksessa ei ole mitään järkeä.

Ehdimme kuin ehdimmekin ajoissa, etupäässä siksi, että olin kyllä lukenut netistä mutta saman tien unohtanut, että treenit alkavatkin puoli tuntia myöhemmin. Lämppäilen radalle päin riekkuvaa koiraa, ja vaikka odotusaika tuntuu kiireen jälkeen tuskallisen pitkältä, tulee lähtö kuitenkin yllättäen. Kuten aina ennenkin. Koiralla on jostakin syystä sekä panta että valjaat, kiskon valjaiden pistolukkoja auki ja taistelen kopan kanssa. Miten hitossa koppakin on tänään näin tiukka? Tungen kuonoa väkisin väärästä välistä. Eläinparka ulvoo ja tärisee innosta polvieni välissä, eikä ihme, kun juoksukaverit odottavat jo lähtöviivoilla.

Saamme koiramme lähetettyä matkaan, ja minun koirani meno on kertakaikkiaan upeaa. Katson sen juoksua, sydämeni pakahtuu kun eläimen riemu kiertää minunkin veressäni, ja se johtaa kirkkaasti muita koko kierroksen. Aika jää vain kaksikymmentäkaksi sadasosaa edellisen kauden ennätyksestä. Nappaan taluttimen maasta ja juoksen hakemaan rakkaan kilpurini pois radalta. Portin ulkopuolella tajuan, että olen unohtanut valjaat kauas lähtöpaikan takana olevalle nurmikentälle. Tämäkin vielä. Ystävällinen kasvattaja, tuki ja turva, lupaa pitää koiraa silmällä kun lähden hakemaan valjaita. Aurinko porottaa niskaan, ja iho on samaan aikaan kylmä ja kuuma.

Punon valjaat takaisin kuumissaan olevan koiran ympärille, ja lähdemme jäähdyttelemään metsäpolulle koko lauma. Koiran askel tuntuu kovin jähmeältä. Minä huolestun heti, tiedän sen tavanomaiset eleet, liikkeet ja askelkuviot perin pohjin, ja tämä on kaikkea muuta kuin normaalia. I tiedustelee, miksi sillä on valjaiden lisäksi myös panta. Olenko ehkä juoksuttanut sitä äsken kaulapanta kaulassa, vieläpä niin, että pannan solki on kiristetty viimeiseen reikään asti? Saako se edes happea? Kauhistun. Minä helvetin vajakkiaivo. Sillä on varmasti lämpöhalvaus, tai hapenpuute, tai jokin muu vaarallinen ylirasitustila, joka johtuu minun hölmöilystäni. Pelkään niin, etten pysty ajattelemaan järkevästi. Palaamme autolle, kiipeän koiran kanssa takaosaston pehmeälle patjalle. Silittelen sen värähteleviä kylkiä ja tunnustelen käsilläni isoja lihaksia, päätä ja kaulaa. Olen pettänyt rakkaan lemmikkini, sillä on nyt jokin peruuttamattomalla tavalla huonosti, ja se on minun syyni. En ole pitänyt siitä niin hyvää huolta kuin olisi pitänyt, ja nyt se saattaa jättää meidät. Miten saatoin olla niin ajattelematon? Tiedän kisasäännöt tasan tarkkaan: ei pantaa, ei mitään ylimääräistä, eikä sääntöä ole syytä jättää noudattamatta harjoituksissakaan.

En suostu poistumaan takaluukusta edes kotimatkan ajaksi, ja I lähtee hakemaan kasvattajaa. Minuutit tuntuvat ikuisuudelta. Koiran huohottava hengitys nousee ja laskee, tasoittuu pikkuhiljaa käsieni alla. Sekuntikellot ovat ihmisiä, eivät luontoa varten. Älä jätä minua, ole kiltti. Ihan mitä tahansa, mutta ei sitä. I ja kasvattaja saapuvat autolle, ja kasvattaja toteaa, että koira taitaa ottaa nämä hommat melko tosissaan. Eläin on väsynyt, muttei sen kummempaa. Puheenaihe nousee häntää heiluttaen seisomaan. Kasvattaja nauraa, ja vähitellen minäkin uskon, että rakkaimpani on elossa taas.

Vielä kotonakin tuijotan huolestuneena syvälle ruskeiden marmorikuulasilmien äärettömyyteen. Enkä tiedä mitä lupaisin.

Kolme muuta

Jälleen yhdeltä viikonloppureissulta palannut Hernenokka ei löydä rauhan sijaa sitten millään. On ryhdyttävä pesemään pyykkiä, järjestelemään talvitamineita kellariin ja muuten vaan tarpeettomiksi käyneitä tamineita kierrätyskeskukseen vietäviksi. Liikuteltavia osia on ihan liian monta, ja lopulta värvään I:n osallistumaan organisoimaani laatikoiden-edestakaisin-roudaus-leikkiin. Tyypilliseen tapaani en osaa lopettaa ajoissa, ja olen jo valmiiksi aivan uuvuksissa: matkan ja siivousurakan lisäksi minua väsyttää täyteen kukkaansa puhjennut siitepölyallergia. Räin, köhin ja niistän, valitan surkeana kun henki ei kulje, kiroan koko kevään alimpaan helvettiin ja niistän taas. Siinä vaiheessa kun olen ollut aivan puhki jo pitkään, pitäisi jaksaa vielä syödä, huolehtia koirista ja vaihtaa lakanat. Niitä saakin taas vaihtaa. Ja pyykätä. Ja vaihtaa. Ja pyykätä. Koska joka paikka on täynnä kamalaa, näkymätöntä siitepölyä. Helvetti sentään. Kaadan lasillisen vettä keittiön lattialle ja jään lätäkköön seisomaan. Tiedän, että minun pitäisi mennä nukkumaan, mutten pysty, koska en saa moottoria sammumaan. Mitään ei ole enää tehtävissä: tänä yönä ei nukuta, ei ainakaan luomu-unia.

Niin alkaa viikon päättävä, uuden aloittava yö. Vaihdan tuskaisena asentoa koska sopivaa ei vaan löydy. Koetan olla liiskaamatta kylkeeni kaivautunutta pikkukoiraa. Kuuntelen laumani hengitystä, kuorsausta ja univikinää. Mietin koirien kilpailuja ja varustelaukkuja, omia tanssilenkkareitani ja muita kamppeita. Nousen niistämään ja siirrän koiraa varovasti vähän kauemmas. Ajatukset karkaavat jonnekin liian kauas ja palaavat taas laukaten takaisin mukanaan tukku uusia. Säpsähdän ja nousen taas niistämään. Kello on yksi, ja olen auttamattomasti hereillä. Lopulta luovutan ja käyn ottamassa yhden Somnorin. Niistän samalla nenääni, vielä tämän kerran. Kaipaan kipeästi vieressäni nukkuvaa ihmistä. Yö hiljenee vihdoinkin, jää vain sisäinen radioni ja hiljaisella soiva Anna Puu.

Rakastatko mua vielä silloin,
kun yö painaa sydäntäni?
Se määrää kaikki valot sammuttamaan,
ja hiljaisena vaatii mua vaikenemaan kanssaan.

Rakastatko mua vielä silloin,
kun lehteni on jo pudonneet?
Kun hiukset ovat harmaat ja haalistuneet?
Oot nähnyt jo kevään, on jälkeen sen

kolme muuta vuodenaikaa.

Hetkien sarja

Koirien kisakausi on alkanut, ja illat täyttyvät treeneistä, peltolenkeistä, käsivetolaitteen rassaamisesta, hoikkien koipien hieromisesta ja kiihkeistä ruokintakeskusteluista. Ja kun koirat viettävät lepopäivää, viilettää Hernenokka pitkin kuntokeskuksen lattioita tai vääntäytyy solmuun joogamatolla. Lisäksi uuden työpaikan viereisen tanssistudion pian alkava kesälukukausi kuiskailee hiljaa mutta kutsuvasti. Veivaan viikkoaikatauluja mielessäni: vieläkö sekaan mahtuisi yksi tanssitunti, jos valitsisin sellaisen mikä alkaa suunnilleen työpäivän päättymisen aikoihin?

Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja päivästä toiseen jatkuva vaakalento väsyttää. Maailman reunat sumentuvat, ja aivot jäävät junnaamaan pahoissa ajatuksissa. Hengittelen syvään ja jaan asioita pienenpieniksi murusiksi mielessäni. Aion kestää läpi tämän hetken, nyt kestän pitkät liukuportaat metrotunneliin. Uskaltaudun nukkumaan ilman melatoniinia, ja vaikken tunne itseäni iltaisin erityisen väsyneeksi, urvahdan heti kun valot sammuvat. Painajaiset pysyvät enimmäkseen poissa.

Pitkän viikon jälkeen vietämme normaalimittaista viikonloppua äidin luona. Aika hidastuu. En tee mitään erityistä koska en osaa tarttua mihinkään erityiseen. Jopa reissuviihdykkeeksi ajateltu pelikone tuottaa pettymyksen, koska en ole tajunnut pakata mukaan yhtäkään kivaa peliä. Viemme koirat pitkälle lenkille järven ympäri, pengomme paikallisen halpahallin valikoimia ja pesemme linnunkakkaisen eläinmobiilin. Piti tämäkin päivä nähdä: kaikessa rauhassa oleminen on mahdollista, joskus harvoin, sattumien kautta.

Kuuntelen äidin työhuoneeseen sijoitetun pakastimen hurinaa, hörpin hiljalleen kahvia ja annan akkujen latautua.

Lain silmissä täyspäinen

Syntymäpäivääni edeltävällä viikolla olen sitä mieltä, ettei minusta tule koskaan vanha. Olen iätön. Pelaan uusia pelejä myöhään yöhön. Näen levottomia unia, joissa ennustan sujuvasti tulevia tapahtumia kuten kuolonkolareita, tarjoan lakimieskonsultaatiopalveluita, ajelen laiva-metrolla ja loukkaannun verisesti, kun Parhaan Vinttikoiran Palkinnon saa minun koirani sijasta whippet nimeltä Juha. Herään tuntia ennen kellonsoittoa, joten sinkoan aamukuudelta kellariin etsimään juuri sitä tiettyä farkkutakkia ja juuri niitä tiettyjä valkoisia, kultakirjailtuja tennareita koska tänään on lämmin! Haluan uusia vaatteita, uuden harrastuksen, järjestää juhlat ja oman yksisarvisen. Haluan palata takaisin opiskelun jalkoihin jääneelle luovuuskurssille sekä uudistaa blogin ulkoasun yksivuotispäivän kunniaksi, ja niinpä pyörittelen leiskoja mielessäni aamusta iltaan, samalla kun mietin tulevan syksyn yliopistoprojekteja ja tanssitunteja. Haluan ostaa asunnon läheltä merta ja remontoida – löydän heti ainakin kymmenen asuntoa joita pitäisi päästä katsomaan nyt heti. Lainan määrä on luonnollisesti sivuseikka, koska sehän menee joka tapauksessa tililtä suoraveloituksena, tuosta noin vaan! Riemuitsen edessä olevasta kesästä: niin paljon vinttikoiratapahtumia, mehän voimme osallistua vaikka jokaiseen, ja muutenkin niin paljon aikaa tehdä ja mennä ja treenata ja sateen sattuessa vaikka lukea, ja sitä paitsi saan lukea ihan mitä vaan koska koulu on kohta ohi.

Ylikierroksista saa yleensä maksaa kalliisti, sillä se, mikä menee ylös, tulee ennemmin tai myöhemmin alas. Tuttu mahalasku seuraa lentoa tälläkin kertaa. Niinpä Aikuiselämäni alkaa harvinaisen nurinkurisesti. En löydä käyttäjätunnusta enkä salasanaa, en opiskelijanumeroa enkä maksamatonta laskua, en takkia enkä sukkia. Vietämme viikonloppua mökillä, palaudumme reissusta liian myöhään, ja käsille jäänyt ilta ja sitä seuraava päivä tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta. Pikkukoiran vatsa on jälleen sekaisin, mutta olen liian uupunut kyetäkseni selvittämään mikä sitä vaivaa, saati keskustellakseni aiheesta I:n kanssa. Hautaan kasvoni unisen eläimen turkkiin huolesta suunniltani. Haluaisin itkeä, mutten pysty. Opinnäytetyö pitäisi painattaa, yritän tutkia eri painotalovaihtoehtoja, mutten ymmärrä mistään mitään. Unohdan ottaa lääkkeen ajallaan, mistä syystä romahdan sekä henkisesti että fyysisesti pöydän alle, vaikka Suomen sairasvakuutuslain ja adhd-lääkkeiden käyttöaiheen ja minkälie mukaan minun pitäisi vihdoinkin olla ihan ookoo. Vajoan salamannopeasti syvään päättämättömyyteen. En edes tiedä mitä haluaisin syödä. I kysyy jotenkin kyllästyneenä, mikä nyt on niin vaikeaa. Kaikki, vastaan, kun en muutakaan vastausta keksi.

En pidä tästä, en sitten lainkaan. Pelkään, etten saa enää olla vajaa, tyhmä ja huono. Ja pelkään, etten enää pysty mihinkään parempaan.