Kaupunki on tällä viikolla erityisen kaunis. Nuuhkin kesäistä ilmaa ja katselen korkeita taloja. Olo tuntuu kevyeltä, ahdistus ja uhattuna olemisen tunne hellittävät otettaan, eikä kesytöntä tukkaani tuivertavalla tuulella ole ainuttakaan pahaa uutista kerrottavanaan.
Onneksi osaan säveltää pätkän draamakomediaa lähes tyhjästä. Käy nimittäin ilmi, että luodessani uuteen työsähköpostiini allekirjoituksen – näppärästi copy-pastella varatoimitusjohtajan minulle lähettämästä mailista, muotoiluineen kaikkineen – olen unohtanut muuttaa hänen puhelinnumeronsa omikseni. Nimi on sentään oikein.
Ja miten kämmäilyni tulee vedetyksi päivänvaloon? Painotalon edustaja soittaa vara-tj:lle keskustellakseen opinnäytetyön painattamiseen liittyvästä tarjouspyynnöstä, ja joudun hyppäämään mukaan keskusteluun kesken puhelun. Jonka lopputuloksena totean, että eräs toinen vaihtoehto on sekä helpompi että edullisempi, ja palautan puhelimen nöyränä omistajalleen. Varatoimari naureskelee, enkä oikein tiedä olenko juuri ampunut ohi viimeisenkin uskottavuuspisteeni, vai ehkä siirtynyt yli kriittisen rajan uudesta työntekijästä firman vakiokaluston puolelle.
Mikäli jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, niin oli jo aikakin. Sopeutumista on kestänyt pian kaksi kuukautta, ja olen totaalisen kyllästynyt välitilassa vellomiseen, jonka syy on ainoastaan minussa itsessäni. Muutoksiin tottuminen vaan sujuu niin tuskallisen hitaasti.
Mutta työmatkallani on paljon kaikkea kaunista.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti