Pyöritystä

Pikkukoira, mamman pieni kulta, vietti eilen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Aamulla heti onnittelulaulun (!) jälkeen ilmeni yllättävä seikka: koiralla on alkanut ensimmäinen kiima. Tapahtuma ei ollut vielä ehtinyt edes odotettavien listalle, joten reaktiot olivat muotoa "nyt jo?". (Vanhemman kohdalla tätä merkkitapahtumaa alettiin odottaa mitä hartaimmin koiran ollessa reilu puolivuotias, ja odotusta jatkui vuoden verran.)

Tärkeästä Tapahtumasta näyttää, ikävä kyllä, aiheutuvan muutamia käytännön ongelmia. Tulevana viikonloppuna on toinen kauden tärkeistä kohokohdista, nimittäin kolmivuotiaiden maastoderbykilpailu Jyväskylän kupeessa. Ja kiimaa potevaa pikkukoiraa ei tietenkään saa viedä kisapaikalle. Joten vaihtoehdot ovat 1) hoitopaikka, ja 2) laumamme kahtiajakautuminen tulevan viikonlopun ajaksi. Ensimmäinen ei ole helposti järjestettävissä, toinen ei ole lainkaan mieleinen – lähdetään nyt siitä, että kisamatka on ilman mitään erikoisjärjestelyjäkin Pitkä, Raskas, Pelottava, Stressaava ja Kaikin Puolin Kova Koitos.

Ja juuri kun olen ehtinyt kerätä sopivasti ahdistusta yllättävästä käänteestä, I ilmoittaa tekstiviestillä keskustelleensa mahdollisista hääsuunnitelmistamme äitinsä kanssa. Tämä ja tuo päivä ei anopille käy, mutta kaikkina muina päivinä hän osallistuu vallan mielellään järjestelyihin. Kesken työkiireiden ja uuden asiakkaan tapaamisen valmistelun moinen tiedote ajaa stressaantuneen Hernenokan pois raiteiltaan. Asiat eivät enää pysy hallinnassa, kaikki tapahtuu ilman että voin vaikuttaa mihinkään, ja aikuisten välisenä heittopussina sinkoillut lapsi minussa herää vastustamaan kaikkea mahdollista. Haluan olla paikoillani, rauhassa, elää tässä ja nyt enkä jatkuvassa seuraavan ilmalennon pelossa.

Keskustelu katkeaa joogan ja iltasapuskan ajaksi, mutta jatkuu illemmalla osapuolten ollessa sopivasti väsyneitä, kiukkuisia, turhautuneita ja epätoivoisia. Se jatkuu liian pitkään, liian myöhään, hajottaa liikaa. Lopulta uni ajaa päälle, eikä edes hentoinen aselepo armahda meitä vielä.