Pakkasen puolella

Jälleen kerran koittaa tuo ilon hetki, nimittäin vierailu läheisessä supermarketissa. Päivä on jo valmiiksi pilalla työporukan lounaskeskustelun ajauduttua totaalisen väärille raiteille; esimieheni moottoroi passiivis-aggressiivisen väännön aivan yhdentekevästä asiasta, mutta Hernenokka ei taaskaan saanut pidetyksi nokkaansa kurissa. Mikä on jo tappio sinänsä, mutta sen lisäksi ihan kaikkeen ei tarvitsisi lähteä mukaan – ja ruokkivan käden näykkimistä sietäisi todellakin harkita vähän tarkemmin. Kaiken huipuksi kahdesta jumppatunnistani ensimmäisellä ei ollut tilaa, joten jouduin skippaamaan molemmat. Mitäs unohdin varata paikan hyvissä ajoin. Marketreissu on sekä käypä rangaistus sekoilusta että illallisen edellytys.

Olen jo vihannesosastolla niin väsynyt ja nälkäinen, että I komentaa minut ostamaan välipalasmoothien ja juomaan sen kiltisti kassojen takana. Vasta sitten saan palata kauppaan. Mutisen vastaan, valittelen pitkiä jonoja, mutta I:n mielestä kauppareissu sujuu kuitenkin nopeammin, jos käyn tankkaamassa vähän lisävirtaa hedelmäjuoman muodossa. Suostun, ja palaan sopivasti takaisin valitsemaan pakastevihannessekoitusta illan pikaruoan pohjaksi. Pyörittelen pusseja ja luen tuoteselosteita – kesäkurpitsa menettelee juuri ja juuri, mutta kertaalleen pakastettu munakoiso tuntuu aivan varmasti oudolta suussa. I ei välitä parsakaalista, minä taas en halua pieniä, epämääräisiä kuutioita joista ei ota selvää mitä ne ovat. Tilannetta on punnittava huolella.

Vihdoin pääsemme kassalle. I menee pakkaamaan ostoksia, minä jään maksumieheksi, ja olen tietysti sortunut rassaamaan kännykkääni, kun odottaminen on ehtinyt käydä ylivoimaiseksi. Kassa latoo ostoksia lukijan läpi, kunnes tapahtuu kohtalokas pysähdys. Estradille astuu huolella valittu pakastevihannessekoitus.
– Laitanko pakasteet pieneen pussiin?
Jäädyn totaalisesti. Kyllä. Ei. En tiedä. Ei aavistustakaan.
Asialla ei ole tässä hetkessä minkään valtakunnan merkitystä, mutta seinä on noussut vastaan, enkä minä pääse siitä yli. Etsin epätoivoisesti tukea, ja I on onneksi tilanteen tasalla: hän katsoo minua ja pudistaa äänettömästi päätään. Teen työtä käskettyä.
– Ei kiitos.
Eteen noussut seinä haihtuu savuna ilmaan. Kauppa käy, I saa ruoat pakatuksi kasseihin, ja pääsemme kaupasta ulos.

Heti autolle päästyämme ratkean liitoksistani. MINKÄ HELVETIN TAKIA niitä saamarin pakasteita täytyy joka jumalan kerta olla pakkaamassa niihin kamaliin iljettäviin kahiseviin hedelmäpusseihin? Tiedättekö te sitä itsekään? Myyttekö te kenties holtittomasti suunniteltuja pakkauksia? Ihan noin vaan, muina koirina? Eikö olisi paljon loogisempaa ehdottaa tuota menettelyä vaikka pienille jugurttipurkeille, niille, jotka niin mielellään tekevät itsemurhaiskun olkalaukussani? Tai jos pakasteet uhkaavat hikoilla, niin, tajuatte kai kuinka naurettava on pelkkä ajatuskin, niin miksette tarjoudu pakkaamaan KAIKKIA kylmäsäilytettäviä tuotteita pieniin pusseihin? Entä luuletteko, että maailma pelastuu tällä menolla? Mitä? MITÄ TÄMÄ HULLUTUS OIKEIN ON?!?

Olen saanut välipalasta ilmeisesti sen verran potkua, että jaksan riehua koko kotimatkan, ja arvata saattaa, ettei kyseiseen pisteeseen jähmettyminen ollut ensimmäinen lajissaan. Seuraavalla kerralla aion esittää joukon kiperiä vastakysymyksiä. Jäätykööt pakasteisiinsa, saatana. Eivätpähän ainakaan voi enää kiusata viattomia kuluttajia.