Lain silmissä täyspäinen

Syntymäpäivääni edeltävällä viikolla olen sitä mieltä, ettei minusta tule koskaan vanha. Olen iätön. Pelaan uusia pelejä myöhään yöhön. Näen levottomia unia, joissa ennustan sujuvasti tulevia tapahtumia kuten kuolonkolareita, tarjoan lakimieskonsultaatiopalveluita, ajelen laiva-metrolla ja loukkaannun verisesti, kun Parhaan Vinttikoiran Palkinnon saa minun koirani sijasta whippet nimeltä Juha. Herään tuntia ennen kellonsoittoa, joten sinkoan aamukuudelta kellariin etsimään juuri sitä tiettyä farkkutakkia ja juuri niitä tiettyjä valkoisia, kultakirjailtuja tennareita koska tänään on lämmin! Haluan uusia vaatteita, uuden harrastuksen, järjestää juhlat ja oman yksisarvisen. Haluan palata takaisin opiskelun jalkoihin jääneelle luovuuskurssille sekä uudistaa blogin ulkoasun yksivuotispäivän kunniaksi, ja niinpä pyörittelen leiskoja mielessäni aamusta iltaan, samalla kun mietin tulevan syksyn yliopistoprojekteja ja tanssitunteja. Haluan ostaa asunnon läheltä merta ja remontoida – löydän heti ainakin kymmenen asuntoa joita pitäisi päästä katsomaan nyt heti. Lainan määrä on luonnollisesti sivuseikka, koska sehän menee joka tapauksessa tililtä suoraveloituksena, tuosta noin vaan! Riemuitsen edessä olevasta kesästä: niin paljon vinttikoiratapahtumia, mehän voimme osallistua vaikka jokaiseen, ja muutenkin niin paljon aikaa tehdä ja mennä ja treenata ja sateen sattuessa vaikka lukea, ja sitä paitsi saan lukea ihan mitä vaan koska koulu on kohta ohi.

Ylikierroksista saa yleensä maksaa kalliisti, sillä se, mikä menee ylös, tulee ennemmin tai myöhemmin alas. Tuttu mahalasku seuraa lentoa tälläkin kertaa. Niinpä Aikuiselämäni alkaa harvinaisen nurinkurisesti. En löydä käyttäjätunnusta enkä salasanaa, en opiskelijanumeroa enkä maksamatonta laskua, en takkia enkä sukkia. Vietämme viikonloppua mökillä, palaudumme reissusta liian myöhään, ja käsille jäänyt ilta ja sitä seuraava päivä tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta. Pikkukoiran vatsa on jälleen sekaisin, mutta olen liian uupunut kyetäkseni selvittämään mikä sitä vaivaa, saati keskustellakseni aiheesta I:n kanssa. Hautaan kasvoni unisen eläimen turkkiin huolesta suunniltani. Haluaisin itkeä, mutten pysty. Opinnäytetyö pitäisi painattaa, yritän tutkia eri painotalovaihtoehtoja, mutten ymmärrä mistään mitään. Unohdan ottaa lääkkeen ajallaan, mistä syystä romahdan sekä henkisesti että fyysisesti pöydän alle, vaikka Suomen sairasvakuutuslain ja adhd-lääkkeiden käyttöaiheen ja minkälie mukaan minun pitäisi vihdoinkin olla ihan ookoo. Vajoan salamannopeasti syvään päättämättömyyteen. En edes tiedä mitä haluaisin syödä. I kysyy jotenkin kyllästyneenä, mikä nyt on niin vaikeaa. Kaikki, vastaan, kun en muutakaan vastausta keksi.

En pidä tästä, en sitten lainkaan. Pelkään, etten saa enää olla vajaa, tyhmä ja huono. Ja pelkään, etten enää pysty mihinkään parempaan.