Jakelutiejärjestelmät, lyhyt oppimäärä

Apteekissa pitää käydä, joten aloitan päivän nuokkumaan tuolissa tiskin ääressä, vain puoliksi tajuissani, edessä hervoton pahvisaavillinen laihan oloista lattea. Latelen reseptejä pöytään. Farmaseutti kysyy, tarvitsenko laskelmaa korvauksia varten. En tajua taas yhtään mitään; ikähän minulla ei riitä, eikä Equasym ole korvattava, toisin kuin Concerta? Mutta lääkkeitäni liimalaputtava setä muistelee kuulleensa, että sitäkin olisi korvattu eri hakemuksesta, joskus, jollekin. Onko minulla kiire, hän voisi tästä soittaa Kelaan? Tartun tarjoukseen ja jään hörppimään kahvinkorvikettani.

Setä palaa takaisin. Kelan asiakaspalvelijasta ei kuulemma saanut irti muuta kuin että mahdollista. Se tarkoittaa kai sitä, että kannattaa yrittää. Minua kun hyödyttää suoran korvauksen lisäksi se, että ainoastaan korvattavat lääkkeet kerryttävät vuotuista maksukattoa. Jos saisin korvausta myös adhd-lääkkeistä, niin jonnekin seitsämänsadan tienoille ripustettu rima ylittyisi kevyesti yhdessä astmalääkkeiden kanssa. Mikä taas keventää lääkekustannuksia loppuvuodesta. No jos mä nyt sitten. Niinpä farmaseutti pakkaa pussiin lääkkeiden lisäksi paperipinon. Sullon pussin ennestään täyteen olkalaukkuun. Parempi näin.

Resepti menee tyhjäksi. Pitäisi siis varata lääkärille aika, ja mielellään toimittaa paperiryönä pikimmiten Kelaan, jotta hakemus ehdittäisiin palauttaa lisäselvityksiä varten ennen sitä lääkärinaikaa. (En tietenkään usko, että hakemus menee läpi niin sanotusti heittämällä.) Ja jos resepti menee tyhjäksi ja lääkkeet loppuvat ennen kuin ehdin saada uuden reseptin, tulee elämästä hieman vaikeaa joksikin aikaa. Olen taas kerran melko vaikuttunut siitä byrokratian määrästä, millä minunkin kaltaisiani tyyppejä pidetään yhteiskunnassa kiinni/silmällä/nöyränä.

Asiat voisivat tietysti olla toisinkin. Kävelen ulos apteekista tutuille kaduille, sulaudun ihmisvirtaan, kiireiseen bisneskansaan take away -mukeineen. Työpaikka on ihan kulman takana. Näillä kulmilla liikkuu myös eri tavalla bisnesorientoituneita sekä heidän asiakkaitaan. Niitä, jotka ostavat lääkkeensä järjestelmän ulkopuolelta. Taas yksi kourallinen vaihtaa omistajaa keskellä katua. Käännän katseeni pois ja kävelen ohi kiusallisen tietoisena siitä, että olen riippuvainen samoista asioista kuin hekin. Enkä saletisti halua näyttää siltä, että olen juuri tulossa apteekista.

Lennossa taas

Aamukohmeiset aivot eivät löydä ulos unesta, eivät anna oikeita käskyjä. Minä en löydä vaatteita, en lääkkeitä, en naamarasvaa. Kompuroin edestakaisin portaissa. Jaloissa painavat edellisen illan jumppa ja lenkki.

Olen reippaasti myöhässä tavanomaisesta aikataulusta, mikä on helvetin typerää juuri tänään. Kalenteri on niin täynnä, etten ehdi luultavasti edes syödä. Mikään paita ei ole hyvä, tai silitetty. Olen koko ajan enemmän myöhässä. Enkä sittenkään voi pukeutua hihattomaan paitaan jossa lukee LITTLE MISS REHAB, koska olen menossa muun muassa asianajotoimistoon. Jos vaan veisi työvaatteet pesulaan tästä lähtien? I kommentoi sekoiluani hyväntahtoisesti, mutta tänä aamuna en ymmärrä sen sortin huumoria lainkaan.

Sullon olkalaukkuun vielä villatakin, vesipullon ja Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, jota en jostain syystä ole koskaan lukenut. Herkkupala kirjaston hyllystä, vaikka luulin hotkineeni isät ja pojat jo aikapäiviä sitten. Kiskaisen tennarit jalkaan – tässä ei nyt kertakaikkiaan ehdi panostaa uskottavuuteen – ja juoksen ulos ovesta.

Ärtymys valahtaa harteilta. Lupailivat sitä myräkkää, ja toden totta: tänä aamuna tuulessa tuoksuu vesi, paksu ja vahva kuin meressä maannut. Itsetietoinen ilma painaa keuhkoja kasaan, kasaa pilviä ympärille. Siipien alla virtaa taas.

Huomenta

Pikkukoira pyytää päästä ulos tavallista aikaisemmin. Kello on soinut jo ainakin kerran, joten vääntäydyn ylös ja vedän verkkarit jalkaan.

Meidän kaikkien systeemit taitavat olla vähän sekaisin. Keskiviikkoillan (yön) enskaribileet ja meluisa mukadesignhotelli painavat lihaksissa. Limsan juomisesta saa nykyään maksaa kalliisti. Naurettavaa. Pitää ehkä vaan alkaa dokata ihan oikeasti, jos olo on joka tapauksessa kuin yliajetulla skunkinraadolla. Viimeistään rockklubin bäkkärillä olisin kaivannut aika reipasta suodatusta.

Koirat olivat tietysti hoidossa yön yli, ja kaipasin pieniä hirviöitä ihan hirveästi. Nukuin huonosti luultavasti siksi, kun kukaan ei kiljunut eikä örissyt unta odotellessaan, ei vinkunut eikä möyrinyt, ei kaapinut peitonreunaa päästäkseen takaisin lämpimään, ei ärähdellyt paikkaansa puolustaakseen tai potkituksi tultuaan, eikä varsinkaan ominut suurinta osaa vuoteenpuoliskostani.

Käytimme laiskan torstaipäivän viemällä elukat uimaan. Molemmat uimarit uivat tällä kertaa ilahduttavan reippaasti, ja voimme siirtyä tästä lähin omatoimivuoroille. ("Mitä? Enkö mä saa mennä altaaseen koiran kanssa?!?") Hallille on matkaa, ja pikkukoira on alkanut vastustaa autossa matkustamista. Mietin huolissani tulevaa kisakautta.

Mutta vinksin-vonksin-viikko on siis ehtinyt perjantaiaamuun, ja kipaisen pihalle hätäisen tyypin kanssa. Heti ovelta iskee täysillä päälle aivan erilainen, epätodellisen terävä äänimaailma. Kevät on ilmeisesti ottanut voiton lumen pehmentämästä todellisuudesta: linnut visertävät, ja jostakin kauempaa kuuluu loskaista tietä halkovien autonrenkaiden riemukas, rapainen laulu.

Pitkä, pitkä yö tuntuu päättyneen.

Päiväkoti

Maanantaiaamun herätys on aina suhteellisen jäätävä kokemus. Ja voi sitä riemua, kun herätin kertoo säälimättä, että ulkona vallitseva lämpötila on -15. Kaivaudun syvemmälle peiton alle. Todellisuus, mee pois.

Yritän ajatella positiivisesti. Viime talven (sen pitkän, kylmän ja kamalan) kireimpiin lukemiin on vielä matkaa (ja hyvä niin, koska meinasin jäätyä kuoliaaksi työmatkoilla ja itkin kotiin päästyäni) eikä talvitamineissani ole moitteen sijaa (saan siis tuupertua bussipysäkille hyvin pukeutuneena). Epäonnistun.

Pussailen peiton alta pilkistäviä unisia kuonoja. Halaan hyisillä räpylöilläni vasta heräilevää, ihanan lämmintä I:tä. On vaan mentävä. Ajatukset kiertävät tuttuja ratoja. Enkö minä ihan oikeasti voi jäädä kotiin, jatkaa elämääni ja tienata elantoani freelancerina? Ei tarvitsisi lähteä eikä palata. Saati palella puoliunessa pysäkillä.

Ihan oikeasti: en minä voi. Tarvitsen työpaikan tukea ja turvaa, palavereita ja muistioita, deadlinejä ja reunaehtoja. Tarvitsen päästä pois kotoa jotta työ sujuu edes jotenkin, ja tarvitsen ympärilleni asiantuntijoita, jotka puhuvat kanssani samaa kieltä. Tarvitsen päästä työpaikalle, koska kotona oleminen on yksinkertaisesti liian tukalaa. Asian tiedostaminen on tehnyt ankeista aamuista piirun verran helpompia. Ja sekin, että valitsemallani alalla on paljon muitakin, jotka kokevat samoin. Olen tähän asti ajatellut, että ongelma johtuu adhd:sta, mutta juttu taitaa olla monisyisempi. Työpaikka on parhaimmillaan myös vertaistukea.

Yhteiskunnan muovaama ratkaisu on haahuilijoiden oma arkipäiväkerho, jossa saa hyvää kahvia, toisinaan jopa aamupalaa. Minua naurattaa. Olen sitten kuitenkin iloinen siitä, että minulla on siellä oma paikkani.

Aamu-TV (live)

Taas uusi maanantaiaamu, aikainen herätys, unen kohmettama keho ja kallon sisuksissa uinuvat aivot. Meninkö liian myöhään nukkumaan? Kyllä, koska teknisten sydeemien kanssa hyvän tovin kiukuteltuani uppouduin päivittämään taas uusia, erilaisia nettisivuja, ja unohdin ajan kulun. Pim. Kaikki loksahtaa yhtäkkiä paikoilleen, hahmotusvaikeus oli ja meni kun tiedosto on vihdoin se oikea, sormet juoksevat vikkelästi kuin muuta ei olisikaan. Mutta on, on seuraava aamu ja taistelu talviunta vastaan. Automaattiohjaus on toimiessaan hiton hyvä juttu: pese kasvot, suorista tukka, pukeudu, meikkaa, ota lääkkeet, olet valmis. (Entäs silloin, kun autopilotti ei toimi? En yhtään ihmettele vanhempieni toistuvaa ärtymistä täydelliseen toimintakyvyttömyyteen ja edestakaisin haahuiluun.) Etsin epätoivoisena puhelinta tutkiakseni asiakaspalavereiden määrää ja laatua. Rakkine lipsahtaa käsistä ja pamahtaa parkettiin. Perkele.

Kun selviydyn ulos ovesta, ollaan jo pitkällä: raikas ulkoilma iskee heti vastaan, ja taivas on syvän sininen. Ei enää musta.

Talviuni päättyy joskus. Näitä pimeitä aamuja ei ole enää montaa jäljellä.

Nyt hän tanssii kevein askelein

Puhelin? On. Lompakko? On. Avaimet? Kyllä, joskin pitkällisen etsinnän jälkeen, kun en tietenkään huomannut etsiä tilapäisesti ylläni olevan vetskaritakin taskuista. Ihmepussi, tuo lompakon lisävaruste, jossa on kaikenlaista tuiki tarpeellista, kuten lääkkeitä, verkkopankkitunnukset, huulirasvaa, joukko sekalaisia muistilappuja sekä SeaLife-alennuslippu, näin pari esimerkkiä mainitakseni? On. Kaikki on, matkaan vaan. Ensimmäinen työpäivä, olen tulossa!

Suljen oven huolellisesti perässäni, etteivät möröt vie nukkuvaa laumaa, kun minä en ole vahtimassa. Olo tuntuu epäilyttävän kevyeltä, mutta pistän sen hetken kelailtuani uuden villakangastakin ja kahden huonosti nukutun yön piikkiin. (Aikuisviihdettä? Kun olisikin...) Öistä ensimmäisen valvoin ihan vaan ylikierroksilla, mikä oli toisaalta hyväkin, koska jaksoin vallan mainiosti hoivata ankaran flunssan kourissa vaikeroivaa I:tä. Jälkimmäisenä yönä unet lyhentyivät molemmista päistä, sillä sujahdin tyypilliseen sunnuntai-illan vetkuttelumoodiini (minähän en mene enää ikinä nukkumaan, tai ainakaan tänään), ja heräsin puoli tuntia ennen kellonsoittoa, kun raidallinen oksensi lattialle. Näiden kahden jälkeen voi sanoa olevansa kovassa iskussa.

Kipitän siis köykäisesti kohti tuntematonta, ja tajuan vasta bussipysäkillä, mikä mättää. Minulla ei ole mukanani mitään, siis mitään, luettavaa. Ei helvetti mikä moka. Ilmankos olkalaukkuni on kevyt kuin ... laukku jossa ei ole ensimmäistäkään kirjaa tai lehteä. Aivan älytöntä, varsinkin kun pohdiskelin pahoinvointitapauksen ja kellonsoiton välillä hyvin huolellisesti, että minkä romaanin aloittaisin bussissa. Päätin jo antaa Camilla Läckbergille toisen mahdollisuuden, mutta sinne meni sekin, kun onneton dekkari nököttää olohuoneen kirjastonkirjahyllyssä.

No. Ehkä tämä on hyvä merkki. Ehkä minä olen nyt menossa kohti uutta, vailla minkäänlaista painolastia.

Pallo hallussa

I:n herätyskellon ilkeä piipitys sekoittuu uneen. Ensimmäinen tietoisehko ajatus on vitutus: miksemme herää hentoiseen, lempeään viserrykseen, kun herätysapplikaatiossa sellainenkin on?? Ensimmäinen ääni on vaaleansininen, toinen vaaleanpunainen. How nice. Että sellainen päivä tiedossa.

Olemme lähdössä reissuun, tarkemmin sanottuna yhdistettyihin sukujuhliin ja uuden vuoden vastaanottajaisiin. Matkaa pitäisi jaksaa taittaa nelisensataa kilometriä. (En itse asiassa ole lähtemisestä lainkaan pahoillani, sillä joulu hujahti ohi ilman edestakaisin rehaamista, ja uudet sukulaiseni ovat kivoja. Herätys on nyt se mikä mättää.) Puen puoliunessa kaapista pitkikset, välipaidan ja ulkoilupuvun, jotka kaikki menevät enemmän tai vähemmän nurin niskoin, ja lähden reikäpallo kainalossani ulos. Pikkukoira kipittää innokkaana edellä: jee lunta jee jeeeee heitä pallo heitä!! Lääkkeet jäävät ottamatta, ja fiksu olisi ehkä jopa ladannut kahvinkeittimen valmiiksi. Olen kaikkea muuta kuin hereillä.

Onneksi kaunis ja vilpoinen aamu puskee uutta happea elimistöön. Koira viilettää kuivahtaneessa heinikossa, ja sen tarmokkaat tapporavistukset ilahduttavat pintani alla uinuvaa kilpaharrastajaa. Tarttuva elämänriemu pehmentää laskua pitkään päivään.

Pakkaudumme autoon, ja koti jää taakse. Palaamme takaisin vasta ensi vuonna.

Verhon takaa

Tuijotan auton sivuikkunasta pimeyteen. Mieli on tyhjä, aamu on vielä tavallistakin raskaampi olemattomiin kutistuneiden yöunien jäljiltä, mutta tiiraan silti herkeämättä jonnekin kauas.

Tänään on se päivä, kun valo vääntää pimeydeltä niskat nurin. Ratkaiseva askel on itse asiassa jo otettu. Vasta synkimmässä yössä ymmärrän, miksi pimeää on ollut tänä vuonna erityisen vaikeaa jaksaa: se ainoa korvaus minkä synkästä saa, loistaa (muaha) poissaolollaan. Sateinen ja pilvinen sää peittää alleen hengästyttävän kauniin pohjoisen valon, joka on kaikkea muuta kuin laiha lohtu.

Mutta tuolla jossakin, heti tiheän pimeän takana, odottaa valo.

Tervetuloa jää

Öinen maailma on ahdistavien kuvien sarjatulta: ruumiita, isoja sieniä, epämääräisiä lääkärintodistuksia joista tiedän etten voi viedä niitä töihin, vaikka minun pitäisi jäädä sairaslomalle. Herään koirien pyöriskelyyn ja pissahätään varttia ennen kellonsoittoa. Helpotus. Olet kotona, olet turvassa, kukaan ei ole kuollut, kaikki on hyvin.

Kipitän aamuvarhaisella ulos lämpöisästä kotikolostamme. Raikas ja helpottava ulkoilma tulee vastaan heti eikä vasta rappukäytävän jälkeen. Ylellistä, varsinkin jos sattuu olemaan sekä lähtöahdistuvaa sorttia että pakkautunut kunnon vaatekerroksiin.

Ulkona, todellisessa maailmassa, odottaa ihmeellinen yllätys. Hopeaisen eläinmobiilin tuulilasi on peittynyt jääkuvioihin, jotka kimaltavat keskellä tummansinistä aamuhämärää. Jään ällistelemään kukkasiksi, koruiksi, höyheniksi jähmettynyttä kosteutta. Mutta vain hetkeksi, sillä aivan pian tulee bussi. Jatkan matkaani, joka on vähällä hidastua enemmänkin: kotitie on jäässä. Tanssahtelen hullunkurisesti eteenpäin. Nahkasaapikkaiden rouheat pohjat pitävät sittenkin, mutta nyt on liikuttava kahta liukkaammin, ettei bussi jätä.

Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta. Jotakin selittämätöntä taikaa siinä on. (Myönnettäköön, että olen sopeutunut melko tavalla niiden kolmen joulun aikana, jotka olen viettänyt I:n perheen kanssa.) Joulu on silti aina ollut lupaus pysähdyksestä ja vaikka lyhyestäkin lomasta – sekä talven selän taittumisesta. Sitä paitsi I:tä edeltäviä jouluja kalunnut tyhjyys on nyt poissa. Muulla ei oikeastaan ole edes väliä.

Jouluun liittyvä ruokahärdelli on yleisesti ottaen aika ahdistavaa, mutta on sentään yksi jouluherkuksi laskettava pupellettava, joka maistuu jopa krantulle Hernenokalle. Tarjoilin viikonloppuna ystävälleni glögiä, ohuita pipareita ja aurajuustoa, nokka mausteisista tuoksuista tuhisten.

Kukin tavallaan.

Eilisiä uutisia

Hyppään aamuviluisena bussista ulos ja aloitan unissakävelyn kohti toimistoa. Pian matkani katkaisee näkökenttääni ilmestyvä lehtiotsikko, joka julistaa ällistyttävää sääennustetta: uusimpien laskelmien mukaan ilmat pysyvät lämpiminä helmikuulle asti.

Pyörittelen saamaani tietoa. Ulkovaatetuksen optimointi on hankalinta juuri tähän aikaan vuodesta. Kylmä ja kostea luikertelee luihin ja ytimiin, ja pureva tuuli saa plusasteet tuntumaan pakkaselta. Mutta jos keittiön ikkunan taakse viritetyn lämpömittarin lukemat näyttävät nollan yläpuolta, en voi pukeutua kunnollisiin talvivarusteisiin. Koska, jos otan oikeasti lämpimät vaatteet käyttöön jo nyt, niin mitä ihmettä minä teen sitten, kun punainen viiva vajoaa reilut parikymmentä piirua alaspäin? Bussipysäkillä on kuitenkin hytistävä joka aamu, ja liian lämpimissä vaatteissa kipittämisestä seuraa hiki – jota puolestaan seuraa entistä ankarampi kylmistys. Pitääkö tätä samaa arpomista jatkaa, hitto vie, ensi kesään asti?!?

En pääse oikeastaan mihinkään lopputulokseen, mutta olen sikäli poissa tolaltani, että pistäydyn kahvikioskissa ostamassa latten. Minulla ei todellakaan ole tapana tehdä moisia heräteostoksia, mutta lämmin, höyryävä pahvimuki tuntuu ihanalta lapasten läpi.

Vasta myöhemmin tajuan, että tabloid-otsikointeja ei pitäisi ottaa niin tosissaan. Taidan sittenkin hankkia UGGit; moon bootsit ovat tänään so last tuesday.

M, T, WTF?

Olen jo viikon päivät elänyt siinä luulossa, että muuan asiakkaan järjestämä teemaviikko alkaa keskiviikkona 24. lokakuuta. (Olen myös ihmetellyt, että miksi ihmeessä teemaviikko alkaa keskiviikkona, mutta mistäpä noita tietää?) Herään määräpäivänä kukonlaulun aikaan laittaakseni hommat valmiiksi. Hetken aikaa puuhailtuani päätän pistäytyä asiakkaan verkkosivuilla varmistaakseni, että kaikki on kuten pitääkin.

Ei ole.

No, vielä he ehtivät, tai elleivät näytä ehtivän, täytyy muistaa muistuttaa – paitsi hetkinen, miksi tietokoneen kalenteriohjelman ikonissa killittää numero 19? Kipaisen tarkistamaan asian keittiön^*) seinäkalenterista^**). Kappas, 24. päivä onkin ensi viikon maanantai. Tänään on keskiviikko, 19. lokakuuta. Ja hätäilemäni kampanjaviikko alkaa ensi maanantaina. Makes sense, aye?

No, johan sen näkee kansainvälisestä kalenteristakin: maanantain ja tiistain jälkeen tulee WTF. Loppuviikko leijailee jossakin kaukana, hämärän peitossa.

___

*) Olen aloittanut päiväni kotitoimistolla, koska olen unohtanut työpaikan avaimet toimistolle. Enkä voi laskea sen varaan, että juuri tänään sattuisi olemaan liikkeellä muitakin aikaisia lintuja. Aina ei nimittäin ole!

**) Tilanne täytyy luonnollisesti käydä tarkistamassa keittiön seinäkalenterista. Koneen kalenterisofta ei sovellu näin suuren epävarmuustilanteen ratkaisemiseen.

Sosiaalisesti älytön

Tiistaiaamun lähtöhärdelli, ahdas eteinen, syysviileävaatetuksen alla uhkaava hiki ja tuska. Kiskaisen takin vetoketjun kiinni, ja kuinka ollakaan: vetskari rouskaisee lempivillapuseroni kauluksen reunan rikki. Sen ihanan värisen, lähes kaikissa elämäntilanteissa pettämättömän, sen jossa on iso ihana kaulus ja juuri sopivan mittaiset hihat. Sen jonka olen pukenut tämän takin alle jotain miljoona kertaa. Katson surkeana edessäni seisovaa I:tä.

– No mitä turnasit sen sinne vetoketjun väliin!

Yllättävä äyskäisy loksauttaa aivoni takalukkoon. Flatline. 404. Tarinan on kuitenkin jatkuttava, joten mutisen vastaukseksi jotakin epäselvää siitä, etten voi mennä asiakastapaamiseen risassa villapuserossa.

– Sä voit joko korjata sen, tai sitten leikata rispaantuneen kohdan pois, tai sitten olla risa paita päällä.

Yritän esittää lisää vastalauseita, kuten etten osaa korjata paitaa, tai että risan kohdan pois leikkaaminen voi johtaa vielä suurempaan rispaantumiseen.

– Jos leikkaat risan kohdan pois, niin lorem ipsum dolor sit amet. Paidan voi myös consectetuer adipiscing elit. Ja sitäpaitsi suspendisse facilisis nulla in lacinia laoreet, lorem velit accumsan velit vel mattis libero nisl et sem. Tietysti sä voit proin interdum massa turpis sagittis in, interdum non lobortis vitae massa - - -

Ei helvetti. Vedän vetoketjun varovasti kiinni ja marssin ulos ovesta. I seuraa perästä ja erehtyy pohtimaan ääneen, mahtaako viereisen talon asukilla tosiaankin olla kolmet eriväriset sälekaihtimet.

Raitis ulkoilma saa aivoni jälleen liikkeelle, ja saan kerrotuksi, että minusta on ikävää ensin vahingossa rikkoa lempipuseroni ja sitten tulla moitituksi siitä. Villapaidan jättäminen takin vetskarin väliin ei nimittäin vastoin kaikkia ennakko-oletuksia ollut harras tavoitteeni, vaan vahinko, enkä ikävä kyllä pystynyt hyödyntämään annettuja toimintaohjeitakaan koska en vaan tajunnut. Uskallan jopa arvella, että jos I rikkoisi vahingossa jonkun vaatekappaleensa ja minä reagoisin onnettomaan tapaturmaan syyttelemällä, aiheuttaisin lähinnä lisää pahaa mieltä.

I loukkaantuu ja sulkee sanaisen arkkunsa. Seisomme bussipysäkillä ääneti, kumpikin omaan kirjaansa syventyneenä. Bussi on niin tupaten täynnä, etten muista edes ajatella koko mykkäkoulua. Rupattelen tutun tytön kanssa balettitunneista.

Bussista poistuttuamme ahdistava tunnelma kuitenkin palaa. I katkaisee lopulta hiljaisuuden, selostaa ajatuksiaan tapahtumain kulusta ja pyytää omalta osaltaan anteeksi. Katson häntä hämmentyneenä ja tiedustelen, pitääkö minunkin kenties pyytää anteeksi? Ja jos kyllä, niin minkä ihmeen takia? Minähän olen aiheuttanut ongelmia lähinnä itselleni särkemällä oman villapuseroni – johon olen edelleenkin pukeutunut, koska en saanut vaihdetuksi paitaa tapausta seuranneessa hämmingissäni?

I tiuskaisee hyvät työpäivät, kääntyy kannoillaan ja marssii matkoihinsa. Jään seisomaan keskelle aamuruuhkaa, pakka pitkin katua, mieli tyhjänä hädästä. En ymmärrä yhtään mitä elämässäni tapahtuu, minulla on edelleen risa paita, ja haluaisin kadota jonnekin pois, paeta turvaan ja hiljaisuuteen.

Odotusta

Ensimmäinen syyskuuta. Ensimmäinen oikea syysaamu, sellainen, jona palellaan bussipysäkillä ja kirotaan liian kevyttä kesävaatetusta. Ohuiksi sumukerroksiksi tiivistyvä kosteus tunkee paidankauluksesta sisään. Hyppelen kärsimättömänä.

Toisessa kaupungissa, toisen bussipysäkin lähellä, odottaa uusi koti. Minä tiedän missä ja millainen se on, enkä malttaisi odottaa läpi aamujen jotka meitä vielä erottavat.

Lukitun ikkunan takana

Havahdun yöllä ukonilmaan. Kuuntelen puoliunessa jyrinää, sateen ropinaa ikkunalautaan ja I:n vienoa kuorsausta. Korvani erottavat myös omituista, ei-asiaankuuluvaa naksutusta. Puristan I:n kättä. Vierustoverini puristaa takaisin, mutta jatkaa uniaan. Koirat tuhisevat, syvässä unessa nekin. En viitsi herättää nukkuvaa laumaa kertoakseni, että olen ihan varmasti kuullut Äänen, joka voi olla vaikka Mörkö. Nousen vastahakoisesti sulkemaan ikkunan; ukkosen jyske ja salamadisko tuntuvat liialta unisille aisteille. Kompuroin pimeässä peiton alle ja vajoan samoin tein takaisin uneen.

Aamulla makuuhuoneen ilma on tunkkainen ja kuuma. Avaan ikkunan ja nuuskin raikasta ilmaa. Kaikki on vallan mainiosti – kunnes pääni sisällä kajahtaa iloinen melodia: "Ei muumitaloa lukita yöksi, HEI MUUMIT! Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, HEI MUUMIT! Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi. HEI MUUMIT, HEI MUUUUUUUMIIIIIIIT...."

Nnnnngh.

Vtu minä teille elämän oppimiset näytän.

Säröääniä

Pikkukoira on veikeällä päällä. Se touhottaa oltuaan pitkästä aikaa koko päivän vain nelijalkaisen toverinsa seurassa, kun ihmislaumalaisten viimeisetkin lomat on lusittu tältä kesältä loppuun. Sallin riiviön riekkua pitkän talutushihnan päässä, aivan vastoin tapojani; en voi päästää pientä hurjapäätä vapaaksi, mutta haluan edes jotenkin hyvittää sille koko pitkän päivän. Purkamaton energia polttelee tassuissa ja jaloissa, ja kirmailemme edestakaisin halki nurmikenttien. Koira rauhoittuu vähitellen ravaamaan vieressäni, lähellä kuin ei aikoisi enää milloinkaan laskea minua silmistään. Se päästelee vielä kotonakin hassuja jutteluääniä ja tunkee syliin, nirppaa kaulaani pienillä etuhampaillaan ja kiemurtelee kylkiäni vasten. Tutkin huolekkaana sen vatsaan ilmaantunutta kesäihottumaa. Rakas pieni vintiö.

Vaikka kesä on kääntynyt elokuulle, en tunne luopumisen tuskaa. Töissä on mukavaa, sopivasti kiireistä. Hiljalleen hämärtyvät illat ja viileät yöt tuntuvat hyvältä, ja lomaltapaluun helpottamiseksi aloitettu parin viikon melatoniinikuuri on katkennut kuin huomaamatta jo ensimmäisen työviikon jälkeen. Harrastukset aktivoituvat jälleen keskikesän hiljaisten viikkojen vierittyä ohi, ja suunnittelen treeniaikatauluja itselleni ja koirille. Nyt mitään ei tarvitse säästää, kesä on tästä eteenpäin täysillä menemistä, sekä luonnolle että meille. Kaikki kesäenergia on saatava käytetyksi ennen syksyä, ja sitähän on varastossa vaikka kuinka.

Seuraavana aamuna joudun karkaamaan kiireesti ylös bussin ikkunapaikalta ohi vieressä istuvan I:n. Asetun mahdollisimman lähelle auton keskipistettä ja keskityn tuijottamaan edessäni olevaa mainosjulistetta. Selviydyn nipin napin. Joudun tunnustamaan voivani pahoin, koska olen koettanut nipistää kaloreita jättämällä tuoremehulasillisen väliin. Vaikka tiedän aivan hyvin mitä seuraamuksia "aamiaisen" laiminlyönnillä on, tai voi olla.

I näyttää surkealta. Pelkään menettäväni tämän kaiken.

Alert: maastohousut ja musta hihaton paita

Poliittis-yhteiskunnallisesti passiivista, lähinnä omaan napaansa tuijottavaa Hernenokkaa mietityttää kerrankin sen verran, että julkaisukynnys ylittyi.

Muuan nimeltämainitsematon henkilö tappoi hiljattain useita kymmeniä ihmisiä. Syitä tähän emme tiedä, tai minä ainakaan en tiedä, mutta syväanalyyseissa löytyy: eikö kaveri saanut tarpeeksi seksiä, vai vihasiko hän kenties ihmisiä, jotka suvaitsevat muita ihmisiä? Sinänsä järjenvastaiselta vaikuttavaan tekoon johtaneiden syiden pohtiminen on äärimmäisen tärkeää: on löydettävä syy, jottei tämänkaltainen tapahtuma toistu. Jossakin kuollaan nälkään tai myydään hädin tuskin kouluikäisiä lapsia prostituutiotarkoituksiin jotta ei kuoltaisi, jossakin toisaalla soditaan, mutta vasta äärimmäisen harvinainen yksittäistapaus pysäyttää. (Niinpä, kaikki "tiesivät" heti mitä tapahtumaa kappaleen alun yleistasoinen maininta koski, vaikka ensimmäinen lause olisi pitänyt vallan hyvin paikkansa myös ennen Norjan tapahtumia. Oletteko koskaan tutustuneet esimerkiksi Afganistanin itsemurhaiskujen sivullisuhrilukuihin?)

Niin, se syy. Suvaitsevaisuuskeskustelu on näinä aikoina kovasti muodissa, joten mahdollinen selitys löytyy helposti niinkin läheltä kuin lähimmän tabloid-julkaisun kannesta: tässä täytyy olla kyse suvaitsemattomuudesta. Ja niin suvaitsevaisuuteen, suvaitsemattomuuteen, suvaitsevaisuuden suvaitsemattomuuteen ja suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen liittyvä keskustelu sai, ikävä kyllä, lisää potkua, kun joukkolahtauksen syitä ryhdyttiin kampaamaan esiin. Olisiko se kelvollinen, sopivasti ajankohtainen syy?

Ehkä, ehkä ei. Riippuu siitä, missä muodossa kukin haluaa mielenrauhansa nauttia. Näitä tapahtumia ei, jumalauta, ole mahdollista selittää, eikä niitä liioin ole mahdollista estää.

Kävelin nimittäin aamulla omaa turvallista reittiäni toimistolle, ja vilkaisin kioskin ohi kipsuttaessani päivän lööpit. Keltainen laatujournaali julisti korkein kirjaimin Pidätys: suomalaispoika tilasi 10 kiloa lannoitetta – samaa kuin Norjassa. *)

Ei helkkari. Vilkaisen nopeasti ympärilleni. Lannoitetta tilannut voisi olla tuo, tai tuo, tai miksei myös tuo, vaikkei sillä isoa kassia olekaan. Suomessa on reilut viisi miljoonaa ihmistä, yhdellä heistä muhii kätköissään mehevä pommi, enkä minä tiedä kuka se yksi on. Uhka on samanaikaisesti äärimmäisen hypoteettinen ja äärimmäisen todellinen, sillä sen nimi on ihmisluonto.

Jatkan matkaani halki aurinkoisen aamun mannerlaattojen tärähdellessä korvieni välissä. En voi ympäröivälle todellisuudelle mitään, kuten ei voi meistä, tällä samalla kadulla kulkevista, kukaan muukaan. Ei edes se pommimies. Kohennan olkalaukkuani.

Ehkä sittenkin on jotakin, mitä voimme tehdä. Lopetetaan tämä liian pitkälle mennyt suvaitsevaisuus-verbaalikikkailu, ja keskitytään sen sijaan kohtelemaan ympärillämme olevia luontokappaleita edes jotenkin tolkullisesti, mielellään siten kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan.

- - -

*) Tarina näyttää ainakin tällä hetkellä johtavan melko vaarattomaan loppuun: poliisi ei löytänyt mitään vaaralliseen hulluun viittavaa, ja Norjan tapahtumista peljästynyt tilaaja oli jopa yrittänyt perua tilauksensa. Ja ai niin, se maastohousuinen mustapaitainen olen minä, it's casual friday allright?

Sopivassa seurassa

Saavun toimistolle jälleen kerran ensimmäisenä. Valtava, sokkeloinen huoneisto vanhassa kivitalossa ei kuitenkaan ole hiljainen, vaikka tiedän olevani yksin. Tai ainakin melkein yksin; tarinat kertovat talon ullakolla asuvasta kummituksesta.

Kuuntelen nurkkien narinaa, keitän teevettä ja lauleskelen itsekseni shalalaa luuranko rämisee. Mietin, mahtaisiko kummitus olla kiinnostunut tapaamaan synnynnäistä tarinankertojaa. Mutta ehkä itseään kunnioittava haamu ei alentuisi lähestymään arkiaamun teenkeittopuuhissa olevaa tavallista kuolevaista? Olen silti lähes varma, että keittiön viereisen työhuoneen raollaan olevan lasioven takana liikkuu joku. Vaikka olen juuri kytkenyt hälytysjärjestelmän omin käsin pois päältä.

Hipsin mukeineni kohti omaa työpistettäni toimiston toisessa päässä, kun toinen aikainen lintu pöllähtää rappukäytävästä eteiseen. Toivotamme hyvät huomenet, ja työkaveri kysäisee miten minulla menee.

Miten niin, vastaan hämmentyneenä. Onko mielikuvitus tehnyt minulle jälleen kerran kepposiaan, vetänyt otsani ruttuun ja naamani kalpeaksi, kuin aaveen nähneellä?

Se nyt on vaan sellainen kohtelias kysymys, selvittää työkaveri naureskellen. Sellainen, johon kuuluu vastata, että mitäpä tässä.

Ahaa, no niinpä tietenkin. Mitäs tässä, kiitos kysymästä.

Voi tätä tavallisten kuolevaisten mutkikasta sananvaihtoa.

Asia epäselvä

Katkonaisesti nukutun yön jälkeen totean, että tukkani on aivan hirvittävän likainen ja tahmea. Lämmin suihku, yhtäkkiä vilpoiselta tuntuva ilma kylpyhuoneen ulkopuolella ja kuumuutta hönkivä hiustenkuivain tukkivat aamu-uniset aivoni.

Eletään kesäkuun alkua, ja sisäinen termostaattini yskii lupaavasti jo nyt. Siirtymä ruuhkabussista viileän kiven varjoon, lämpimästä autosta jääkylmälle huoltoasemalle ja taas takaisin helteeseen, kassin pohjalta kaivettu aurinkovoide radan reunalla paahtuneelle iholle, peiton alle käpertynyt koira ja raollaan olevasta ikkunasta tuleva veto sekoittuvat tuntemusten sekamelskaksi: en enää tiedä, onko minulla kylmä vai kuuma.

Aivot kärsivät vuoristoradasta melkeinpä enemmän kuin iho. Jatkuva sopeutuminen uuvuttaa; muutos on aina jotakin, mihin täytyy koettaa reagoida. Mutta miten sitä sitten reagoi, ellei tiedä pitäisikö pukea vai riisua?

- Hernenokka via BlogPress for iPhone

Jännittäviä aikoja

Treenit on nyt treenattu: raidallisella rimppakintulla on tänään kauden ensimmäinen kisastartti, tai oikeastaan mitä luultavimmin kaksi. Päivästä tulee pitkä, eikä vähiten siksi, että ensimmäistä kiimaansa poteva pikkukoira täytyy jättää yksin kotiin. I:n sisko on luvannut käydä ulkoiluttamassa ja vähän viihdyttämässä kotitonttuamme, mutta pahalta se silti tuntuu.

En saa jännitykseltäni nukuttua enää seitsemän jälkeen, mutten saa tehdyksi oikein muutakaan. Maanantaiaamun asiakaspalaveri vaatisi valmisteluja, mutta mitä tekee Hernenokka? Tutkii kaverin naamakirjaan linkkaamia kuvia. Tässä päivän maistiainen, toivottavasti ei kuitenkaan päivän teema:

Epic Fail of The Day

Valoisia aikoja

On kaikin puolin tavanomainen, aurinkoinen torstaiaamu. Istumme bussissa vastakkaisilla paikoilla. Luemme kumpikin keskittyneesti; minulla on meneillään piinaava ruotsalainen rikosromaani, I lukee luultavasti jotakin yhtä jännää. Nostan katseeni kirjasta katsoakseni rakkaintani. I katsoo takaisin, ja molempien kasvot sulavat hymyyn.

Miten onnellinen voi ihminen olla.