Kaalikatapultilla päin näköä jotta mäts

Blogi on ollut pitkään hiljaisena, vaikka kevään ja kesän aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Isoja ja pieniä.

Kesä on valunut jonnekin, ohitse noin vain. Nelijalkaisista keskimmäinen mursi varpaansa kauden tärkeimpien kilpailujen jälkeen, juuri kun kilpauran eteen tehty parin vuoden työ alkoi kantaa hedelmää. Pudotus pilvistä ei todellakaan ollut pehmein mahdollinen, ja arkinen elo muuttui kertaheitolla – eikä ainoastaan harrastusrintamalla, koska olin mennyt suutuspäissäni ottamaan loparit vain pari viikkoa ennen varvastapaturmaa. Maapallo jatkoi epäilemättä omaa kiertokulkuaan, mutta minä pysähdyin riemunkirjavaan Petflex-teippiin, joka viikko eriväriseen, kiedotun kintun ääreen. Siinä ehtii ajatella paljon kaikenlaista, uskokaa tai älkää.

Näppäimistön ääreen hätisti kuitenkin paljon pienempi tapahtuma, nimittäin syksyn ensimmäinen pilates-tunti. Perusasiat ovat kesän jälkeen totaalisen hukassa, ja lopputunnin aikana katkeaa näköyhteys ohjaajaan (koska olen selälläni), ohjaajan puheen yhteys aivoihin sekä aivojen yhteys kehoon. Voi vittu, sanon minä. Maanantaikappaleaivoilla ei tosiaan pysty tekemään kuudenkymmenen minuutin mittaista pätkää pilatesta. Mistä kismittyneenä, ja pakottavaa olkapäätäni taaplaten, poistun pakkaamaan laukkuani. Lempeä ja mukava ohjaaja tulee tiedustelemaan vointiani, tarttuu muitta mutkitta hartioihini ja toteaa, että jumissa ovat. Myönnän juosseeni paljon, sekä pelanneeni vähän turhankin paljon Plants vs. Zombies kakkosta; on ollut aikaa, koska kieltäydyin työtarjouksesta. Ei ihme, että jumittaa. Saan luottohierojan nimen. Enkä muuten varmana mee kenenkään käpisteltäväksi.

Lampsin masentuneena kotiin. Miten olen saattanut hartiani tällaiseen jamaan? Onhan tässä ennenkin juostu, sekä pelattu. Ai niin, sekin vielä, että olen paneutunut nelijalkaisen varvaspotilaan kotihoitoon varsin tiiviisti. Sellainen vetää jumiin, koska hieron potilasta useamman kerran päivässä. Havainto ei sanottavasti lievitä nyreyttäni. Sovittelen rannelaitteen paikoilleen ja vaihdan kevyempiin lenkkareihin, mutta pyörrän ovelta takaisin.

Sen sijaan laitan saunan päälle ja avaan kannettavan. Käytän pitkästä aikaa tätä ääntä, puran turhautumistani, koputtelen nokkaani. Etsin netistä hierojan puhelinnumeron.

Ulkona pimenee, mutta jospa syksy toisi tullessaan jotakin uutta. Laittaisi veren taas kiertämään, parantaisi eräänkin varvasparan jotta saisin koko lauman mukaani juoksemaan päin tuulta, puhaltaisi ulottuvilleni uuden duunin etten ehtisi mättää zombeja kaalikatapultilla ihan kokopäiväisesti.