Suurin niistä on vapaus

Pujahdan lauantaiaamuna ulos ovesta vähän ennen kahdeksaa, vielä vähän unessa. Pikkuisella on hätä. Pimeän makuuhuoneen jälkeen maailma on täynnä valkoista ja valoa ja kirpeää ilmaa. Puiden oksia peittää valkoinen huurre, mutta aurinko on ehtinyt jo kiivetä metsän yläpuolelle. Kun lähtee takapihan puolelta oikealle, se paistaa suoraan päin näköä. Punaruskea koira kipittää eteenpäin, etsii sopivaa asiointipaikkaa kuono maata pyyhkien.

Olen yhtäkkiä ihan hirveän onnellinen.

Aika kuluu nopeaan. Vasta hetki sitten riemuitsin (noooo... kyllä riemuitsin, vaikkakin arse mustelmilla) siitä, että on helmikuu. Ja nyt on maaliskuu, tarkemmin ajatellen mennään jo puolivälissä kohti huhtikuuta. Aamuisin on hyvässä lykyssä kaksikymmentäneljä astetta pakkasta, mutta se ei haittaa, koska aurinko ehtii tehdä ihmeitä päivän aikana.

Töissä on hirveästi tekemistä kuten yleensäkin, ja kun talossa on viisi kuukautta vanha koiralapsi, ei vapaa-ajan ongelmiakaan juuri ole. Lauman hännänhuipusta on kuoriutumassa itsevarma ja itsenäinen kaveri, reipas ja peloton. Se osaa jo vaikka mitä, silloin kun niin haluaa, ja sillä on kova ääni ja aivan erinomaisen luja tahto.

Viimeiset pari viikkoa huushollin on täyttänyt vielä tavallistakin railakkaampi härdelli, koska mainittu kakara onnistui jotenkin riehumaan niskansa kipeäksi. Ja voi sitä hädän määrää. Elukka kiireesti lääkäriin, unten maille ja pöydälle lyhytaaltojen alle. Röntgenissä näkyy pelkkää ehjää, selkärangan mitalta tasaista, kaunista helminauhaa. Niska on mitä luultavimmin revähtänyt. Minä olen mitä luultavimmin kiintynyt, ihan huomaamatta.

Lääkäri määräsi kipulääkekuurin ynnä kaksi viikkoa lepoa. Sairasloma kiristää koko lauman kollektiivista pinnaa ja on saanut kuluneet viikot kulumaan kaikkea muuta kuin nopeasti. Tuon ikäinen riiviö on täysin väärän ikäinen olemaan rauhassa paikallaan, eikä se sitä olekaan, vaan juoksee seinästä seinään raivokkaasti haukkuen. Remmilenkillä se poukkoilee täysin päättömästi valjaissaan ja tarttuu hampailla isompien takkeihin heti kun taluttajan silmä välttää. Senkin se jo tietää: pahojaan voi tehdä, kun vain katsoo ettei kukaan näe. Tunnen itseni täydelliseksi idiootiksi, välillä hyvin väsyneeksi sellaiseksi, mutta siltikin: sen luonne kiehtoo ja ihastuttaa.

Tänään, kunhan aurinko ehtii vähän lämmittää, koittaa vapaus. Aika saa taas siivet.