Vihreä ohikulkija

Olen odottanut viikonloppuja jotenkin poikkeuksellisen hartaasti.

Ehkä siksi, että herääminen on tuntunut ihan kamalan vaikealta melkein joka aamu loman jälkeen. Tai mahdollisesti siksi, että arki-illoille on kasaantunut kaikenlaista menoa. Viime viikonloppua intoilin jo etukäteen siksi, että menimme naimisiin melko tarkkaan vuosi sitten. Oli aika juhlia ensimmäistä hääpäivää(!), ja vietimme sitä meren rannalla*. Nautimme auringosta, söimme piknik-eväitä, pysähdyimme tämän tästä koska kenkiin meni hiekkaa. Löysimme kameran ja kävimme palauttamassa sen infopisteeseen. Naamat hehkuivat aurinkoa ja tuulta vielä pari päivää retken jälkeenkin.

Edeltävinä viikonloppuina on noin muuten ollut lähinnä reissu/sählinkipainotteista ohjelmaa, ja samalla formaatilla mennään myös tämä alkava viikonvaihde. (Kuinka keski-ikäistä on odottaa viikonloppua eniten silloin, kun ei tarvitse lähteä minnekään tai tehdä mitään erityistä?)

Tiedän olevani tylsä, mutta siltikin: haluaisin vaan olla. Herätä aamulla herätyskellon sijasta kahvin mielitekoon, sirotella koirannappuloita pihanurmikolle ja istua portaille katselemaan Suurta Metsästystä kera kahvimukillisen. Kitkeskellä kukkapenkkiä, kastella kasveja ja tiirailla suurennuslasilla orastavaa satoa. Istua terassilla lukemassa, tuskastua suoraan kirjan sivulle porottavasta auringosta, käydä välillä tonkimassa pakastimesta mehujäätä ja koirille luita. Kävellä auringon laskiessa tuttuja polkuja, harhailla päämäärättömästi ympäriinsä, piittaamatta sisäisen kellon epätahdista. Kun yhä uusia viikonlopputekemisiä purjehtii seinäkalenteriin, minä huolestun: valuuko vihreä kausi huomaamatta ohi? Ehdinkö lainkaan nauttia kesästä? Mitä jos en kohta enää jaksa?

Mutta ei. Nielaisen huolestuksen, säädän herätyskellon soimaan hitto vieköön aiemmin kuin työaamuja varten. Pakkaan laukut, taas kerran, ja lähden. Kesä on myös siellä mihin olen matkalla, mutten ehdi pysähtyä sitä katsomaan. Se vilisee ohi.

____

*) Minä ehdotin muun muassa varaston siivousta, kickbike-lenkkiä ja pihatöiden tekemistä, mutta esitykseni kumottiin, ties mistä syystä.

Läpi harmaan

Maailma on harmaa. Aurinko paistaa, mutta sää pysyy enimmäkseen viileänä ja tuulisena. Yritän ajatella valoisasti, mutta asennemulkvisti-kitisijä-Tarkastaja pitää majaa korvanjuuressa ja mäkättää. Kesä on jo käytännössä ohi. Lomaa ei ole tiedossa kuin aikaisintaan jouluna, jos silloinkaan. Eikä varsinkaan mitään kivaa, koska - - -

Joo. Joo. Tiedetään. Koska minä en taas sitä ja tätä.

Koirien vatsatauti ehti mukamas parantua, mutta mahat ovat olleet taas sekaisin. Olemme joutuneet jättämään jo kahdet treenit väliin, vaikka juuri nyt pitäisi olla hiomassa nuoremman viimeisiä startteja ennen ensimmäisiä kisoja. Sen sijaan minä keittelen jäätävän hajuisia kalariisimössöjä. Päivät kuluvat, käyvät vähiin. Jollakin kierolla logiikalla syytän sairastelusta itseäni. Mikä ei tarkkaan ottaen nosta fiiliksiä, kuten ei myöskään huoli elukoiden terveydestä.

Työkuviot alkavat vihdoin pyöriä täydellä teholla lomien jälkeen. Heinäkuun lopun uneliaisuus on tiessään, viimeistään sinä aamuna, kun tiimin esimies ilmoittaa irtisanoutuneensa. Tuntuu kuin tekemiseltä putoaisi pohja pois, mutta jäljelle jääneiden on jatkettava työtä. Kiipeän yhä useammin tuolille, jolle päästäkseni olen tähän firmaan etsiytynyt: tuolille, jonka olen siirtänyt toisen tuolin viereen saadakseni istua yhden maan kokeneimman opissa. Tyypin ulosanti on harvinaisen harvasanaista, yksitotista murinaa. Minä keikun pienenä ja tyhmänä istuimellani ja yritän pysyä perässä. Miksi miksi miksi, miksei niin, miksei näin, mikä se on, mitä se tarkoittaa. Aivot täyttyvät raskaasta pölystä. Tekee mieli luovuttaa. Työpäivän jälkeen olen tyhjissä, en hyvällä enkä pahalla päällä, vain voimaton. Asettelen esineitä riveihin, mattoja ja huonekaluja suoriin linjoihin, mietin, onko logiikka oikea.

Kaiken päälle kasautuu yhä mustempia pilviä.