Läpi harmaan

Maailma on harmaa. Aurinko paistaa, mutta sää pysyy enimmäkseen viileänä ja tuulisena. Yritän ajatella valoisasti, mutta asennemulkvisti-kitisijä-Tarkastaja pitää majaa korvanjuuressa ja mäkättää. Kesä on jo käytännössä ohi. Lomaa ei ole tiedossa kuin aikaisintaan jouluna, jos silloinkaan. Eikä varsinkaan mitään kivaa, koska - - -

Joo. Joo. Tiedetään. Koska minä en taas sitä ja tätä.

Koirien vatsatauti ehti mukamas parantua, mutta mahat ovat olleet taas sekaisin. Olemme joutuneet jättämään jo kahdet treenit väliin, vaikka juuri nyt pitäisi olla hiomassa nuoremman viimeisiä startteja ennen ensimmäisiä kisoja. Sen sijaan minä keittelen jäätävän hajuisia kalariisimössöjä. Päivät kuluvat, käyvät vähiin. Jollakin kierolla logiikalla syytän sairastelusta itseäni. Mikä ei tarkkaan ottaen nosta fiiliksiä, kuten ei myöskään huoli elukoiden terveydestä.

Työkuviot alkavat vihdoin pyöriä täydellä teholla lomien jälkeen. Heinäkuun lopun uneliaisuus on tiessään, viimeistään sinä aamuna, kun tiimin esimies ilmoittaa irtisanoutuneensa. Tuntuu kuin tekemiseltä putoaisi pohja pois, mutta jäljelle jääneiden on jatkettava työtä. Kiipeän yhä useammin tuolille, jolle päästäkseni olen tähän firmaan etsiytynyt: tuolille, jonka olen siirtänyt toisen tuolin viereen saadakseni istua yhden maan kokeneimman opissa. Tyypin ulosanti on harvinaisen harvasanaista, yksitotista murinaa. Minä keikun pienenä ja tyhmänä istuimellani ja yritän pysyä perässä. Miksi miksi miksi, miksei niin, miksei näin, mikä se on, mitä se tarkoittaa. Aivot täyttyvät raskaasta pölystä. Tekee mieli luovuttaa. Työpäivän jälkeen olen tyhjissä, en hyvällä enkä pahalla päällä, vain voimaton. Asettelen esineitä riveihin, mattoja ja huonekaluja suoriin linjoihin, mietin, onko logiikka oikea.

Kaiken päälle kasautuu yhä mustempia pilviä.