Näen samoja painajaisia yö toisen perään. Öisissä kuvissa pyörii eri variaatioita, mutta teema on sama: yhteys minun ja erään minulle tärkeän ihmisen välillä kuolee pois.
Yhteys on pätkinyt jo pitkään. En tiedä syytä siihen, mutta eniten hiertää kai kuitenkin se, etten tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Mitä ajatella.
Okei. Myönnetään, etten ole tässä ensimmäistä kertaa. Useimmat katoavat, yleensä silloin, kun väsyn olemaan aina niin sosiaalinen. Kyllästyvät oikukkaaseen luonteeseen, tapaan epäpitää yhteyttä, taipumukseen vajota liian pitkiksi ajoiksi piiloon jonnekin syvälle. Kaivautua vielä syvemmälle, jos koen tulleeni painostetuksi. Niinpä ne, joiden tiedän olevan kaikesta huolimatta lähellä, voi laskea yhden käden sormin.
Viimeöinen kohtaaminen oli tyystin erilainen. Puhuimme puhelimessa, nauroimme minun hölmölle väärinkäsitykselleni, vaihdoimme kaikenkarvaisia kuulumisia. Olimme lähekkäin, kuin silloin ennen.
Uni nosti pintaan ikävän, joka on kulkenut kannoilla koko päivän.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti